Skip to main content

Aina pitäisi tehdä jotain

Tämä talvi ei tunnu loppuvan ikinä. Vaikka ei kai tämä Pariisin talvi edes ole ihan oikea talvi näin suomalaisesta näkökulmasta. Toisaalta, kun tiedän, minkälaista on Helsingissä ollut, olen aivan varma, että olen selvinnyt täällä huomattavasti vähemmällä mielen murheella.

Kaiken aikaa tuntuu siltä kuin olisi huono omatunto jostain. Pitäisi tehdä jotain, mennä ulos, liikkua. En vain saa aikaiseksi. Kaupassa käyntiäkin venytämme Puolison kanssa viimeiseen hätään ja arvomme, kumpi lopulta lähtee. Tai viimeksi keksin kyllä, että tilataankin netin kautta. Ja niin teimme. Viinikin tuodaan täällä kotiin, joten sellainenkaan hätä ei pääse yllättämään.

Jottei koko talvi menisi pelkäksi sohvalla makoiluksi ja television tuijotteluksi, aloitin Duolingon avulla ranskan kielen opiskelun. Sanavarastoni on kyllä hyvä, mutta petraamista on paljon artikkeleiden ja erityisesti prepositioiden kanssa. Usein puheessa saatankin luetella kaikki mieleeni sillä hetkellä juolahtavat prepositiot, jos en satu oikeaa tietämään.

Kun olen tällainen peliorientoitunut, Duolingo sopii minulle mainiosti. Sen logiikka perustuu pelin tavoin koukuttavuuteen ja tasoilla etenemiseen. Kaiken maailman ansiomerkkejäkin siellä voi anaita, mutta niihin en ainakaan toistaiseksi ole perehtynyt. Pelissä on runsaasti toistoja, ja varsinkin väärin menneet kohdat joutuu lopulta opettelemaan ja saamaan oikein päästäkseen eteenpäin. Toistot puuduttavat minua jonkin verran, ja käytänkin silloin tällöin ”ohituspolkua”, jonka avulla selviää vähemmällä toisto- ja tehtävämäärällä seuraavalle tasolle. Ohituspolku toki edellyttää sitä, että hallitsee tason vaatimukset. Virheitä sallitaan useamman kymmenen tehtävän ryppäässä enintään kolme.

Ainoa harmi Duolingossa suomea äidinkielenään puhuvien kannalta on se, että sovelluksen kantakieli on englanti eli käännökset tehdään englannista ranskaksi tai päinvastoin. Täytyy siis osata myös englantia. Opetuskieliä on muitakin, mutta pohjoismaiset kielet puuttuvat. No pian selvinnee, kumpaa hallitsen paremmin, englantia vai ranskaa.

Duolingoon en saa päivääni kokonaan kulumaan. Onneksi lukeminenkin vielä maistuu. Lukemisen lisäksi olen alkanut kuunnella äänikirjoja BookBeatista . Enimmäkseen teen sitä kyllä matkojen aikana, mutta joskus yöllä saatan kuunnella siksi, ettei Puoliso heräisi lukuvalooni. Aina en palvelusta löydä heti kuunneltavaa ja olen tullut kuunnelleeksi sellaistakin, mikä minua ei todellisuudessa ole kauheasti kiinnostanut. Usein on syynä ollut se, että useat ihmiset ovat kehuneet jotakin teosta.

Edellä mainitusta syystä otin luettavakseni todella hurjasti hehkutetun Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Ensin oli takkuista, sillä Karen Blixen tuntui niin loppuun kalutulta, etten millään olisi jaksanut. Vaan löytyipä Karenistakin uutta ja mielenkiintoista. En muista, milloin olisin yllättynyt näin positiivisesti mistään kirjasta. Suorastaan rakastuin siihen, enkä millään olisi halunnut sen loppuvan, jos tällainen Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä tavan takaa ilmenevä sananvalinta sallitaan.

Loput ajat sitten rapsuttelenkin kissoja. Tai no, on minulla yksi ihan pieni uusi harrastuskin. Seuraan talomme takapihalla meneillään olevaa purkutyömaata ja kuvaan sen etenemistä. Alueelta purettiin aikanaan Valtion Rautateiden omistama valtava varastorakennus, joka sittemmin toimi alueen nuorisolle tarkoitettuna keskuksena jalkapallohalleineen. Rakennus oli tietysti jo kovin ränsistynyt, eikä liene ollut viime vuosina juuri missään käytössä. Tulevaisuudessa alueelle tulee uusia asuntoja ja iso puisto. Kaupunginosamme porvarillistuu pikku hiljaa. Ehkä vielä jonain päivänä lopetan asuinkortteleidemme väheksymisen.

Valoa kohti

Talvi on ollut todella vaikea. En nyt ehkä ihan masentunut ole ollut mutta ehdottoman alavireinen. Mikään ei ole oikein huvittanut, enkä ole jaksanut ryhtyä juuri mihinkään. Nyt koitan ryhdistäytyä ja aloittaa tosissani kevään odotuksen.

Olin ihan lokakuun lopussa vaarattomassa leikkauksessa Helsingissä. Toipuminen sujui hyvin, oikeastaan ennakoitua paremmin. Koska halusin kuitenkin kaikki leikkauksen jälkeiset kontrollit tehtäviksi Suomessa, jouduin jäämään sinne kokonaiseksi marraskuuksi. Luulen, että alakulo alkoi joskus silloin. Puoliso seurasi toipumistani kaksi viikkoa, mutta kun kaikki sujui mainiosti, hän lähti kotiin huolehtimaan kissoista.

Minulla on kyllä työvuosina ollut taipumusta talvimasennukseen, mutta eläkkeelle ja Pariisiin päästyäni olen ajatellut sen hellittäneen. Näin ei ilmeisesti kuitenkaan ole. Marraskuun ankea harmaus täytti mieleni ja jaksoin todella huonosti edes tavata ketään. Silti tuntui, että olin kaiken aikaa menossa ja menemiseen väsynytkin. Äidin ja Mummin Murun syntymäpäivienkin juhlinta jäi väliin, sillä halusin ehtiä Puolison juhliin.

Ylen apaattisena palasin sitten kotiin. Pariisissakin oli kylmää ja ankeaa. Edes joulu-, tai niin kuin nykyään taidetaan sanoa, kausivalot eivät juurikaan tuottaneet iloa. Vaivoin sain raahauduttua kunto-ohjaajalle ja taisi joku kerta jäädä suorastaan väliin.

Jouluksi olimme sopineet menevämme jälleen Suomeen. Ehkä niin oli hyvä, sillä raskasta olisi ollut taas hyysätä Äitiä, Tytärtä ja Murua täällä kotonakaan. Äidin luona kun laittoi joulun, se oli oikeastaan siinä. Pois pääsi, kun halusi. Toki kaikki kaupassa käynnit piti hoitaa, sillä myös Äiti oli uupunut.

Aaton valmistelut hoidimme Puolison kanssa sovussa. Tehtävää kyllä riitti, sillä Äiti ei todellakaan ollut jaksanut sen paremmin ennakkoon kuin aattonakaan tehdä mitään. Siivooja oli sentään käynyt. Kaikki sujui mallikkaasti ja pääsimme lopulta odottelemaan Tytärtä ja Murua, joiden tulo jälleen kerran kesti. Syykin sittemmin selvisi. Murua oli ollut vaikea irrottaa tietokoneen näppikseltä. Sisääntulon jälkeen tunnelma oli jäätävä.

Siinä sitten lepyteltiin äitiä ja tytärtä puolin ja toisin. 11-vuotias ei vain meinannut antaa millään periksi. Hyvän tovin jälkeen istuimme lopulta rauhassa ruokapöytään. Tarjolla oli muun muassa lohta, mätiä, hanhenmaksaa, poroa, sianrullaa ja juustoja. Murukin alkaa olla jo sen verran iso, että joululahjojen odottaminen ei vie ruokahalua.

Kaikki saivat tietysti vähintään nimelliset lahjat, mutta Murulla oli käynyt todellinen tuuri. Lahjoja oli aivan valtavasti. Olivat vielä ilmeisen mieleisiä. Pari lahjaa jouduin antamaan ikään kuin lahjakortteina, kun posti ei ollut ehtinyt tuoda tavaroita perille asti. Ja olihan joukossa yksi immateriaalilahjakin.

Mummin Muru on aloittanut sähköbasson soiton. Syntymäpäivälahjaksi hän sai isältään basson ja minä ostin vahvistimen ja minusta välttämättömät kuulokkeet naapurisovun säilyttämiseksi. Kävimme vielä ennen joulua hakemassa bassolle kotelon, jotta lapsi pääsee vuoden alussa lahjaksi saamilleen soittotunneille.

Pariisiin palasimme jo tapanina.

——

Nyt, kun luin yllä olevan tekstini, tunsin sisälläni ihan saman ahdistuksen, joka minua vaivasi loppuvuonna. Samalla kuitenkin huomasin, että ahdistus tuli minuun ikään kuin ulkopuolelta menneitä ajatellessani. Ehkä ajatusten ulos kirjoittaminen myös helpotti, vaikka luettuna tekstini ei varmasti olekaan kovin mieltä ylentävää.

Omaksi ilokseni tämä saa minut uskomaan, että aallon pohja on todella saavutettu ja nyt mennään vauhdilla valoa kohti!

Kunnon kohotus

Olen lihonnut eläkkeelle jäätyäni oikein reilusti. Töissä ollessani kävin vielä kuntosalilla ja kävelemässäkin, mutta Pariisiin muuton jälkeen laiskistuin sohvaperunaksi. Olemme Puolison kanssa keskustelleet asiasta usein ja melkein joka viikko päättäneet aloittaa liikuntaharrastuksen heti seuraavalla viikolla. Aina on kuitenkin ollut erittäin päteviä syitä, miksi aloitus on lykkääntynyt.

Kesällä päätimme ryhdistäytyä, kun keksin, että voimme ottaa kotiin personal trainerin. Kotiin tulevaa ohjaajaa ei olisi niin helppo peruuttaa ja toisaalta välttyisimme häpeältä mennä lyllertämään kuntosalille. En minä tosiasiassa kroppaani niin kauheasti häpeä, mutta emme oikeastaan olisi osanneet salilla tehdä mitään.

Löysimme kunto-ohjaajasivuston, jossa tarjokkaita oli satamäärin. Yritimme etsiä sellaista, joka ymmärtäisi riittävän hyvin, että olemme jo varttuneita ja liikakiloja keränneitä, emmekä tavoittele enää bikinikuntoa miksikään kesäksi. Lisäksi toivoimme ohjaajaksi naista. Reunaehtomme olivat tarjontaan nähden kyllä haasteelliset. Valtaosa trainereista oli miehiä ja kuvien perusteella bodareita. Löysimme lopulta kaksi edes jollain tavoin sopivaa naista. Toinen heistä ilmoitti heti, ettei hän enää tee ohjaajan hommia. Toinen lupasi sentään tulla.

Tyttö oli langan laiha tanssijatar. Jotenkin hänestä syntyi heti vaikutelma, ettei hän juurikaan olisi ollut innostunut meidän ohjaamisestamme. Kyllä hän meidät silti töihin pisti. Makasimme jumppamatoillamme ja ähkimme yrittäessämme väännellä itseämme käskettyihin asentoihin. Vaikka hikoilimme, oli meillä hauskaakin. Kerran meidän piti maata kyljellämme ja siirtää toista jalkaa johonkin suuntaan, eikä Puoliso oikein saanut ohjetta toteutettua. Yhtäkkiä hän vain kierähti mahalleen. Olimme kuolla nauruun varsinkin, kun tanssijatar katseli touhuamme ihmeissään.

Yritimme vielä muutaman kerran tanssijattaren kanssa, mutta kun hintakin nousi 60 euroon per kerta, tuntui se liian paljolta saatuun hyötyyn nähden. En silti sano, että hinta olisi ollut kallis. Ymmärrän hyvin, että kotona annettu ohjaus maksaa. Olisi voinut maksaa enemmänkin.

Puolisolla on ollut paljon selkävaivoja ja niihin lääkäri määräsi fysioterapiaa. Kuinka ollakaan Puoliso tuli kertoneeksi fyssarilleen meidän kuntoilukokeilustamme. Fyssari kertoi samantien itsekin tekevänsä ohjaustyötä, sillä hän oli hierojan koulutuksen ohella saanut personal trainer -koulutuksen. Vielä kun hän lisäsi, että Puoliso voi saada lääkäriltä lähetteen myös kuntoliikuntaan ja näin kelakorvauksen, nappasimme kiinni tähän matoon.

Nyt käymme kahdesti viikossa kunto-ohjauksessa. Sympaattinen miesohjaajamme osaa ottaa erittäin hyvin huomioon rajoitteemme ja kannustaa meitä oikealla tavalla. Yhdelläkään kertaa emme ole tehneet täsmälleen samoja harjoitteita kuin edellisillä kerroilla eli vaihtelua on mukavasti. Toistaiseksi en osaa sanoa, että kunto olisi kohonnut, mutta tasapainoharjoitteet sujuvat kyllä kerta kerralta paremmin.

Olemme siis tyytyväisiä. Vielä kun saisimme aloitettua lenkkeilyn, voisimme olla myös ylpeitä.

Äiti jaksaa heilua

Syksy on ehtinyt jo pitkälle, mutta helteiset säät vain jatkuvat. Koko tämän viikon on lämpötila ollut 30 asteen tietämissä. Se on paljon, ja uskon senkin kertovan vain ilmastonmuutoksesta. Siksi en voi olla ihan niin onnellinen lämpimistä ilmoista kuin muuten olisin.

Ilmastonmuutoksesta en nyt kuitenkaan aio kirjoittaa, vaikka se mieltäni kaiken aikaa kaihertaakin juuri julkaistun ilmastoraportin vuoksi. Pysyn, kuten tavallisestikin, ihan näissä omissa normikuvioissani.

Kreetan jälkeen iski aivan kauhea kaipuu sinne takaisin. Emme jaksaneet odottaa sen haipumista, vaan tilasimme ensi kevääksi samantien kahden viikon matkan samaan paikkaan. Näin en muista aiempien matkojeni jälkeen tapahtuneen, vaikka moneen kohteeseen kernaasti menisinkin heti uudestaan. Katsotaan, mahdetaanko Helsingin ja Lyoniin ohella päästä ennen Kreetaa mihinkään muualle. Halu on kyllä kova, mutta Puolison ja minun halut eivät ihan vielä kohtaa.

Äiti oli Pariisissa reilun viikon. Ennen matkaansa hän oli kovasti huolissaan, mahdanko kyllästyä häneen ihan kokonaan, kun olin juuri ollut Helsingissä ja pian taas lähden sinne. Mitä voi 87-vuotiaalle sanoa? Oikeastikaan en tietysti kyllästy, mutta raskasta toki voi aika ajoin hänen kanssaan olla. Tällä kertaa hänellä oli kuitenkin mukanaan Henkilökohtainen Avustaja, sillä tarkoituksena oli käväistä junalla myös Amsterdamissa. Minä en matkaan suostunut.

Heti tulopäivän jälkeen istutin Äidin ja Avustajan taksiin kohti Atelier des Lumières’iä, jossa edelleen on esillä mahtava Klimt-valonäyttely. Näyttää siltä, että näyttelyaikaa on jopa jatkettu ensi vuoden puolelle. Meillä oli Puolison kanssa samana päivänä ooppera. Kävimme katsomassa Tristanin ja Isolden. Ooppera oli niin upea viisituntinen, että ehdin totaalisesti unohtaa vierailijat. Olivat kuulemma pärjänneet hyvin ja kaupastakin oli löytynyt syötävää, muun muassa halal-makkaraa ja vegaanista levitettä.

Koska naisella ei ole kenkiä koskaan liikaa, tarvitsi Äitikin vielä kokoelmiinsa yhdet aivan tietyn väriset. Niitä sitten lähtivät kumppanukset toisena päivänä hakemaan Lafayettesta. Kun etsintä oli tuottanut tulosta hiukan oletettua nopeammin, jouduimme mekin Puolison kanssa liikkeelle tarkoitettua aiemmin. Olimme illalla kaikki menossa syömään suosikkiravintolaani Au Petit Riche’iin. Vaikka ruoka ei ollut aivan edellisen kerran veroista, oli se kuitenkin todella hyvää. Pidän siis vielä kiinni ravintolan suosikkiasemasta.

Amsterdam tuli ja meni. Saimme olla Puolison kanssa kolme päivää keskenämme, emmekä tehneet mitään. Äiti ja Avustaja sen sijaan kiersivät uudistetun Rijksmuseumin erityisesti kahden japanilaissotilaan patsaan vuoksi. Nähdyksi oli tullut myös Van Gogh -museo.

Egon Schiele, Omakuva
Egon Schiele, Omakuva
Jean-Michel Basquiat, Heads
Jean-Michel Basquiat, Heads

Pariisissa riitti niin ikään museoita ja näyttelyitä. Aikaa oli enää rajallisesti, joten rajattava oli. Itse halusin näyttää Äidille Fondation Louis Vuitton -museon hienon rakennuksen ja kun siellä vielä sattui juuri alkamaan meitä molempia kiinnostavat näyttelyt, menimme sinne. Jälleen tietysti taksilla, sillä muutoin ei Äiti pystyisi matkoilla kulkemaan. Vastaanotto Vuittonissa oli upea, kun porhalsimme pyörätuolin kera ovelle. Meidät ohjattiin sisään ohi kaikkien jonojen niin ulkona kuin sisällä. Tammikuun puoleen väliin jatkuvat Egon Schiele ja Jean-Michel Basquiat -näyttelyt olivat vaivan arvoisia. Minä tulen menneeksi niihin vielä toistamiseen, kun Puoliso ei kovan selkäkivun vuoksi päässyt tällä kertaa mukaan.

Vauhtia melkein yhdeksän kymppisellä Äidillä riitti. Ihmettelin, että hän jaksoi niin lyhyessä ajassa tuon kaiken. Ilmeisen sitkeä sissi, joka ajatteli levätä sitten kotona tai vasta myöhemmin haudassa. Toivottavasti hänen hyvät geeninsä ovat periytyneet minulle. Niistä toisista en niin piittaisi.

Kreeta saattaisi olla minun paratiisini

Kaipasin lomaa. En oikein tiedä, mitä se eläkeläiselle tarkoittaa, mutta tiedän, miltä se tuntuu. Vuosi on ollut raskas, emmekä ole Puolison kanssa olleet ”missään” koko vuonna. Toki Lyonissa ja Suomessa ollaan reissattu useammankin kerran, mutta siis missään muualla kuin noissa vakipaikoissa.

Kreetan matka tuli parempaan kuin hyvään ajankohtaan. Mielelläni pidennän kesää jossain lämmössä, vaikka sellaiseen ei tällä kertaa ollutkaan tarvetta. Lämpöä on riittänyt ja riittää edelleen. Kreetalle päätimme lähteä, mutta sen pääkaupunki Iraklion valikoitui kohteeksi enemmän sattuman kuin varsinaisen päätöksen kautta. Halusimme mahdollisimman lähelle meren rantaa ja johonkin sellaiseen paikkaan, jossa rannan lisäksi olisi myös nähtävää.

Saavuimme uuvuttavan helteiselle Iraklionin lentoasemalla puolen yön maissa. Olin varmuuden vuoksi tilannut shuttle-kuljetuksen etukäteen. Pääsimme heti pikku bussiin, jossa riemukseni oli myös tarjoilu. Sain erittäin tarpeellisen vesipullon ohessa pikku pullon valkoviiniäkin. Meillä ei ollut varsinaista käsitystä siitä, kuinka kaukana kentältä majapaikkamme sijaitsi, mutta aika-arvioksi oli annettu 45 minuuttia. Oli kiva, että oli viihdykettä.

Emme päässeet kuitenkaan juuri alkua pidemmälle, kun bussi pysähtyi tien varteen. Vaikka kulkuneuvo oli varsin uuden oloinen, moottoriin oli tullut jokin vika. Siinä me siiten kaikki matkustajat seisoskelimme tien poskessa englantia osaamattoman kuskin johdolla ja ihmettelimme tulevaa. Pian paikalle pyyhälsi toinen pikku bussi, joka poimi mukaansa kaikki muut matkalaiset paitsi meidät. Olivat kuulemma matkalla Rethymnoniin, joka sijaitsi huomattavasti meidän määränpäätämme kauempana. Lopulta normi taksi tuli ja otti meidät kyytiin. Vain kuski ja auto jäivät tienposkeen.

Vartin ajon jälkeen saavuimme hotellille, jonka nimi ei ollut lainkaan se, mistä huoneen olimme varanneet. Meidät ohjasi huoneeseen jälleen englantia taitamaton vanhahko tukeva mies, jonka hengitys rahisi ja pihisi. Hän kuitenkin vaati saada hoitaa matkalaukkumme vastusteluistamme huolimatta. Huone sijaitsi päärakennuksesta erillään olevassa matalassa, rivitaloa muistuttavassa rakennuksessa. Asumus oli postimerkin kokoinen, sänky kapeahko kahdelle hengelle eikä seinällä majaillut viiden sentin torakkakaan parantanut käsitystämme majoituksen tasosta. Sen verran mies sai sanotuksi, että seuraavana päivänä voisimme varmasti vaihtaa huonetta.

Hiukan heikosti nukutun yön jälkeen kiiruhdimme runsaaseen aamiaispöytään. Sieltä meidät yhytti hotellin vastaava, ylitsevuotavan ystävällinen Elena. Kerroimme ongelmamme, johon hän alkoi heti etsiä ratkaisua. Saimme valita kahdesta huoneesta mieleisemmän, joista otimme sen, joka ei sijainnut maatasolla liian lähellä luonnon ihmeitä. Lisäksi meille selvisi, että hotellikompleksissa oli kaksi erillistä ja eri nimistä osaa, ja me olimme varanneet huoneen tuosta minun mielestäni lähinnä retkeilymajatasoisesta osasta. Nyt siirryimme hotelli Georgian asiakkaiksi. Olimme todella tyytyväisiä.

Koska meri, ja nimenomaan lämmin merivesi on minulle lähes pakkomielle, siirryimme huoneen vaihto-operaation jälkeen rantaan. Vesi oli todellakin lämmintä, eikä väkeäkään ollut tähän aikaan vuodesta ruuhkaksi asti. Lämpötila oli edelleen reilusti yli kolmen kymmenen. Seuraavaksi päiväksi suunnittelimme sitten jo museokäyntiä. Iraklionissa on aivan mahtava arkeologinen museo. Minua kiehtoo se, kuinka ihmiset ovat jo tuhansia vuosia sitten pystyneet tekemään upeita taideteoksia niillä välineillä, joita heillä tuolloin oli käytössään.

Agios Nikolaos

Kävimme myös muun muassa Knossoksessa ja Spinalongan saarella järjestetyillä bussimatkoilla. No näimme tietysti kaiken, mitä ohjelmassa olikin. Täytyy kuitenkin sanoa, että tuollaiset retket eivät vain ole meitä varten. Istuttiin pitkiä pätkiä bussissa ja kohteissa ehdittiin vain piipahtaa. Sen sijaan auton vuokraus ja itsenäinen kulkeminen ovat meille se juttu. Näimme paljon enemmän ja saimme ihailla sanoin kuvaamattoman kauniita maisemia niin kauan kuin halusimme. Ja saimme todellakin omasta reissustamme irti paljon enemmän kuin valmismatkoista.

Aiga Galini

Yövyimme omatoimiretkellämme Kreetan etelärannikolla Agia Galini -nimisessä kylässä. Huoneen varasimme reittimme varrelta merinäköalan perusteella sen paremmin tutustumatta kohteeseen. Paikka vain sattui olemaan puolivälissä suunnittelemaamme retkeä. Kylä osoittautui jyrkkään rinteeseen rakennetuksi, emmekä pientaloviidakossa pyöriessämme olleet löytää hotelliamme. Alhaalla rannassa oli iso parkkipaikka, mutta sieltä rinteelle olisi ollut kauhea kiipeäminen, joten meidän oli pakko vain koittaa suunnistaa autolla. En ole ikinä tehnyt täyskäännöstä niin kapeilla kujilla. Poikkeuksellisesti hermoni piti, mistä Puoliso minua myöhemmin sitten kiittelikin.

Rethymnon

Viikko sujahti aivan liian nopeasti. Rakastuimme molemmat Kreetaan todella syvästi. Jos olisimme sen etukäteen tienneet, olisimme olleet kaksi viikkoa. Sellaista ystävällisyyttä kuin kohtasimme, erityisesti hotellissamme mutta myös kaikkialla muualla, tapaa harvoin. Allasbaarin henkilökunnan kanssa ehdimme suorastaan ystävystyä. Ehdimmehän me sentään sielläkin jonkin kerran istua. Kutsuimme lähdön hetkellä tytöt kylään Pariisiin ja pyysimme tilaamaan taksin. Samassa hotellin aulaan ilmestyi mies lappu kädessään. Siitä hän yritti tavata nimeäni ja onnistui siinä sen verran, että tunnistin itseni. Olin tullut tilanneeksi myös paluulennolle kuljetuksen. Ja komeastipa lähdimme. Meidät kuljetti kentälle täysikokoinen linja-auto, jonka ainoat matkustajat me olimme.

Erittäin pitkä ja todellakin kuuma kesä

Uutinenhan ei kenellekään liene, että hellettä on piisannut. Minulle sen sijaan on täysin uutta se, etten enää entisellä tavalla kestä hellettä. Tänä kesänä olen hakeutunut mahdollisimman usein varjopaikkoihin, kun aiemmin suorastaan nautin suorasta auringon paahteesta.

Vaan sattuipa kesään viileäkin jakso. Viime kesän viiden viikon Suomessa palelemisen jälkeen olin päättänyt, etten toistamiseen halua sitä kokea. Niinpä Suomi-lomalle varattiin aikaa vain kolme viikkoa. Lähdimme yhdessä Puolison kanssa jo kesäkuun puolessa välissä. Siskonpoika tyttöystävineen nimittäin halusi myös tulla Helsinkiin ja heidän viikon lomansa ajoittui heinäkuun alkupuoliskolla. Neljä henkeä kaksiossani on vähän liikaa ainakin paria päivää pidemmäksi ajaksi.

Niin kului tämäkin kesälomani viileässä ja melko sateisessakin säässä. Harmittihan se minua, mutta säille ei kerta kaikkisesti vaan voi mitään.

Kaiken kaikkiaan loma kuitenkin sujui kohtuullisesti. Minä koitin parhaani mukaan elää pienessä ristipaineessa Äidin ja Puolison välissä. Heidän tarpeensa tuntuvat kyllä eroavan toisistaan. En voi silti väittää, etteikö meillä olisi ollut erittäin mukaviakin hetkiä yhdessä. Olimme vuokranneet auton, joten kulkeminen ei tuottanut ongelmia. Kävimme muutaman kerran ulkona syömässä, mikä ilahduttaa Äitiä aina tavattomasti, eikä se sen paremmin ole vastenmielistä minulle kuin Puolisollekaan.

Turkuunkin pääsimme sukuloimaan pariksi päiväksi. Tai oikeastaan olimme Naantalissa, Maskussa ja Kaarinassa, mutta eikös ne kaikki ole niin kuin melkein Turkua. Minulle on aina suuri ilo tavata näitä Puolison sukulaisia, vaikka olen käsittänyt, etteivät sukulaisvierailut koskaan olisi erityisen hauskoja. Vaan näidenpä luona on! Meitä ajelutetaan ympäriinsä, syömme hyvin, nauramme paljon ja melkein kaikki juommekin vähän. Rakastan tätä kesän traditiota.

Helteet alkoivat, kun Siskonpoika tuli. Pari päivää ehdimme nauttia lämmöstä. Hyvältä se vielä silloin tuntui.

Pariisiin saavuimme hiukan epävakaiseen iltaan ja tietysti pelkäsin, etten taas(kaan) saa koko kesänä oikeaa kesää. (Toukokuu on ihan eri asia!) Pelkoni osoittautui turhaksi. Säät lämpenivät päivä päivältä ja ei aikaakaan, kun mittarin lukemat alkoivat lähennellä neljää kymmentä. Vielä alkuun se tuntui ihan siedettävältä, melkein mukavalta. Meille kuitenkin paistaa sisään iltapäivästä lähtien, joten sisälämpötila nousi nopeasti lähelle ulkolämpötilan asteita. Siinä eivät paljon tuulettimetkaan auttaneet. Pian emme juuri voineet lähteä edes ulos kuin pakollisille kauppakäynneille. Päivät kuluivat hellettä puhkuessa.

Tyttärelle olin ostanut syntymäpäivälahjaksi matkan Pariisiin ja Lyoniin. Olimme suunnitelleet pikku ohjelmia, mutta eihän niistäkään mitään tullut. Meistä ei kukaan ollut halukas lähtemään ulos. Yhdeksi illaksi olimme sopineet menevämme katsomaan ulkoilmanäytökseen yhtä Aki Kaurismäen elokuvaa. Leffa alkoi iltakymmeneltä, mutta kun lämpötila oli edelleen yhdeksän aikaan 39 astetta, totesimme lähdön mahdottomaksi.

Onneksi juna Lyoniin lähti jo aamupäivällä, jolloin kuumuus ei ole vielä korkeimmillaan. Silti asteita oli silloin jo 33. Siinä lämpötilassa oli kuitenkin mahdollista lähteä matkalle. Lyonin päässä asemalta oli otettava taksi, sillä bussilla emme olisi kyenneet. Vähänpä me pystyimme muutakaan tekemään. Välillä raahauduimme kauppaan ja silloin meidät yllätti mahtava sadekuuro. Juuri tuoksi hetkeksi ilma viilene, mutta sateen loputtua helle jatkui entisellään.

Siskon syöpähoidot ovat vielä kesken, joten pyrimme auttamaan kotona kaikessa mahdollisessa. Tai ainakin Puoliso yritti. Minusta lähinnä tuntui, että aivoni olivat sulaneet. Vaatteetkin oli pakko joka päivä pukea päälle, eikä sekään tahtonut millään sujua, kun iho oli nihkeä, jollei märkä.

Pariisiin palattuamme Tytär lähti samantien, kun seuraava vieras astui ovesta. Ystävämme oli tullut Pariisin Gay gameseihin kannustamaan urheilevia kavereitaan. Minä lähdin joka päivä urheasti mukaan uima-altaan reunalle. Muuten en varmasti ikinä olisi kisoihin tullut menneeksi. Olin tyytyväinen, sillä minulle aiemmin tuntematon uimarikaveri sai kahmalokaupalla mitaleita, minkä lisäksi minä tulin tutustuneeksi kivoihin uusiin ihmisiin.

Nyt tuntuvat tukahduttavat helteet olevan ohi. Lämpötila on laskenut kolmen kymmenen asteen paikkeille ja on selvästi helpompi hengittää. Ehkä tästä kesästä opin jotain. Ainakin sen, etten enää ihan yhtä innokkaasti itke helteiden perään. Kyllä hiukan vähempikin riittää.

Lyon, rakkaudesta

Vaikka emme ole tänä vuonna vielä tehneet yhtäkään lomamatkaa, tuntuu siltä, että paikallamme emme ole olleet hetkeäkään. Lyonissa olemme yhdessä olleet kaksi kertaa, Puoliso kolmannenkin ja minä Suomessa jo kolme kertaa. Tuo on puolessa vuodessa aika paljon.

Lyonissa ehdimme viimeksi olla kaikkiaan kymmenkunta päivää. Olimme onneksi tällä kertaa hotellissa, emmekä Siskon luona ja näin saimme hiukan omaakin aikaa. Söimme aamuisin hotelliaamiaisen rauhassa ja vasta sitten lähdimme Siskon luo. Tai minä en joka aamu lähtenytkään heti, vaan jäin lukemaan kännykältä päivän Hesaria.

Siskon hoidot vievät tietysti voimia, mutta saimme hänet sentään aika ajoin mukaamme torille tai kauppoihin. Muutoinkin yritimme pitää yllä paremminkin iloista mieltä kuin kaiken aikaa kysellä hänen kulloistakin vointiaan. Annoimme hänen puhua sairaudestaan, kun hän halusi.

Minun syntymäpäiväni sattui Lyonin matkalle. Olin ajatellut viedä meidät kaikki johonkin hyvään ravintolaan syömään, mutta viikon edetessä ulkona syöminen alkoi vaikuttaa yhä huonommalta vaihtoehdolta. Siskon ei tehnyt mieli ja toisaalta Siskontytön kaksi pientä lasta olisivat varmasti johtaneet huomion pois juhlinnasta.

Omista suunnitelmistamme luovuimme lukuun ottamatta Paul Bocusen hallia. Jostain syystä emme olleet siellä tulleet käyneiksi, vaikka puhetta oli ollut useammankin kerran. Niinpä eräänä helteisenä päivänä (tosin kaikki päivät olivat helteisiä!)  lähdimme retkelle halliin. Löysimme sinne ihan kummastuttavan hyvin siihen nähden, ettei meistä kummallakaan ole suuntavaistoa edes mainitsemisen arvoisesti.

Halli on aloittanut toimintansa jo 1971, mutta se on uudistettu tai kai oikeammin rakennettu uusiksi 2004. Halli on avara ja toi mieleeni hiukan Hakaniemen kauppahallin väistötilana toimivan lasirakennuksen. Toki Bocusen halli on tasoltaan erilainen, sillä se toimii eräänlaisena Lyonilaisen ruokakulttuurin näyteikkunana maailmalle. Ja tietysti hintatasokin on omaa luokkaansa. En kuitenkaan voi olla kehumatta – ja vieläkin ku

olaamatta – kaikkia niitä ihanuuksia, joita näimme. En yhtään väitä, etteikö Suomessakin osattaisi, mutta jotakin ekstraa on kaikessa esille panossa.

Kauppiaita hallissa on viitisenkymmentä, näistä ravintoloita tai baareja on viisitoista. Kaikissa emme sentään käyneet, mutta muutamassa sentään. Söimme elämäni kalleinta espanjalaista ilmakuivattua kinkkua, Jamón Ibérico de Bellotaa. En ehkä koskaan ennen ole syönyt niin hyvää. Muutama viipale ole levitetty erikoisen, ylöspäin kapenevan lyhtymäisen keramiikka-astian kupeille, jota lämmitti tuikkukynttilä. Lämpö varmasti lisäsi kinkun maukkautta. Mukaan emme sitä raskineet ostaa, vaan tyydyimme hiukan edullisempaan vaihtoehtoon.

Minusta kakkujen ja leivonnaisten teko on Ranskassa saavuttanut taiteen tason. Vähän kaikkialla näkee toinen toistaan upeampia luomuksia. Ylittivätkö Bocuse-hallin leivonnaiset normitason? En ole varma, mutta aivan upeita teoksia me näimme. Halli oli kaiken kaikkiaan elämys, jota voi vilpittömästi suositella kaikille Lyonin kävijöille.

Synttärijuhlat päätettiin lopulta pitää Siskontytön luona. Olimme päivällä käyneet torilla hankkimassa riittävästi herkkuja ja vähän juhlajuomaakin. Puoliso oli luvannut valmistaa kaiken, joten minä sain vain istuskella parvekkeella ja nauttia pimenevästä illasta, joka lupaili ukkosta kaiken helteen päätteeksi. Pikkumies touhuili omiaan, eikä halunnut mennä nukkumaan, Vauva puolestaan ei olisi halunnut syödä. Toisaalta ei ruokakaan ollut heti valmista.

Kun vihdoin istuimme pöytään, söimme tavanomaisen hyvin, mutta vähän normaalia juhlavammin. Nostimme minulle maljoja. Lahjoja en ollut odottanut, ehkä Puolisolta sentään. Sain kuitenkin monta. Olin Siskon luona ihaillut Tintti-sarjakuvahahmosta tehtyä sanastoa ja yllätyksekseni se oli minulle ostettu. Muutkin saamani kirjat olivat todella ajatuksella hankittuja. Jouduin jälleen kyynelehtimään.

Vaikka matkan tarkoituksena olikin ollut olla mahdollisimman paljon Siskon tukena, apuna ja seurana, en voi mitenkään sanoa, että olisimme eläneet murheen alhossa. Luulen, että onnistuimme kaiken muun ohella myös keventämään kaikkien tuskaa. Myös omaamme.

Leppoisa loma Helsingissä

Helsingin reissu sujui kerrankin aivan loistavasti. Olin iloisella mielellä, eikä kertaakaan tuntunut siltä, että olisin juossut kieli vyön alla paikasta toiseen. Ilmatkin suosivat ihan ylen määrin.

Lähdin keskeltä kylpyhuoneremontin kaaosta, mutta riemuissani siitä, että Helsingissä pääsen heti ihan oikeaan suihkuun. Päiväni olin ajatellut täyttää normisti Äidin kanssa. Se tarkoittaa useita käyntejä kaupassa ja kodin pikku askareiden toimittamista. Ja askareita kyllä riittää. Aina, kun ehdin istahtaa, kuulen jostain etäämmältä pyynnön tai ehkä melkein käskyn: ”Kuule viitsisitkö vielä tehdä sitä ja tätä:” Se on jotenkin uuvuttavaa, enkä millään tahdo kestää sitä, että joku muu antaa kaiken aikaa ohjeita.

Tällä kertaa olin Äidin toiveesta vuokrannut auton. Otin sen Lacarasta, jota olen useasti ennenkin käyttänyt. Sain automaattivaihteisen Ford Fiestan muutamaksi päiväksi varsin edulliseen hintaan. Vuokraamo sijaitsee Hämeentiellä, ja siihen edessä olevalle jalkakäytävälle auto minulle tuotiin. Istuin kuskin paikalle ja päätin vielä ohjekirjasta tarkistaa automaattivaihteiston käytön, kun en viime vuosina ole tullut automaatilla ajelleeksi. Katselin vihkoa ilmeisen hartaasti jo käynnistämässäni autossa, kun Lappuliisa koputti ikkunaan. Tekivät kuulemma tehovalvontaa jalkakäytäväpysäköinnistä. Otin maksulapun harmissani vastaan, enkä edes älynnyt kysyä, mikseivät olleet tulleet vain hätyyttämään minua pois. Ihan kummallista toimintaa.

Auto olikin Äidiltä loisto idea. Hänellä ei ollut suuria toiveita mistään erityiskohteista, joten päätimme lähteä kiertelemään Helsingin aurinkoista rantaviivaa. Tulimme jutelleeksi paljon ja leppoisasti. Äiti muisteli menneitä ja kertoili nuoruutensa paikoista. Ihmettelimme yhdessä, kuinka Helsinki on muuttunut. Uusia asuinalueita on tullut nimenomaan rannoille.

Toisena päivänä kävimme muutamassa galleriassa katsomassa tauluja (muun muassa Elena Maijalan töitä). Taidenäyttelyissä ja gallerioissa kiertäminen on ollut aina Äidin lempiharrastus. Itsekin jouduin mukaan jo polven korkuisena. Olisi voinut luulla, että minusta olisi tullut taiteen vihaaja, sillä puoli pakolla niissä silloin kuljin. Mutta niin ei onneksi käynyt.

Gallerioitten jälkeen keksin, että menemme tutustumaan uuteen Hotelli Georgeen , joka sijaitsee Lönnrotinkadun ja Yrjönkadun kulmassa. Tiesimme, että siellä on maailmankuulun Ai Weiwein teos, jonka halusimme molemmat nähdä. Hotellin edessä oli hiukan väentungosta, jota ihmettelimme. Ohitimme sen kuitenkin, ja sisällä kyselimme, ketä ihmiset mahtoivat päivystää. Kiertoilmaisuin meille kerrottiin, että Suomessa keikalla oleva Metallica yöpyi hotellissa.

George oli todella kaunista katsella. Heti sisääntuloaulassa roikkuva Ai Weiwein upea lohikäärme ei ollut ainoa esillä oleva taideteos. Yläkerran Wintergarden-baari oli jo itsessään nähtävyys. Sen seinät on tapetoitu ihanalla Klaus Haapaniemen tapetilla, ja katossa roikkui Pekka Jylhän hienon hieno lintuteos ’Learning to Fly’. Käyntimme kruunasimme lasillisilla. Suosittelen lämpimästi vierailua hotellissa ja varmaan yöpymistäkin, vaikka emme huoneissa päässeetkään käymään. Kuvissa huoneet näyttävät viihtyisiltä ja komeilta. Ja sijaitseehan hotelli ihan mahtavassa paikassa Helsingin ytimessä.

Palasin helteisestä Helsingistä kotiin Pariisiin kerrankin levänneenä tai ainakin niin luulin. Jo lentokentällä tunsin flunssan iskevän ja kotona kuume oli noussut melkein 39:ään. Seuraavana päivänä piti olla lähtö Lyoniin, mutta selvää oli, ettei minun matkastani tulisi mitään. Jos olisinkin voinut matkustaa, en olisi voinut tavata Puolison Siskoa, jonka syöpähoidot olivat vasta alkaneet. Pääsimme onneksi muutaman päivän päästä matkaan, kun tautini ei ollut lopulta kovin pitkä kestoinen.

P.S. Kylpyhuone ei tietenkään ollut valmis palatessani. Suihkuseinäke ei ollut vielä tullut. Asensimme vanhan suihkuverhon paikoilleen, jotta saatoimme edes käydä suihkussa. Lyonin reissun jälkeen seinäke oli vihdoin saapunut, ja miehet tulivat sitä asentamaan. Kuinka ollakaan, kaikista mittauksista huolimatta, seinäke oli väärän kokoinen. Onneksi oikean lainen löytyi nopeasti ja se asennettiin yhden päivän aikana. Nyt meillä vihdoin on ihana suihku, emmekä edes muista kaikkia matkan varrella sattuneita kompasteluita.

Ranskalainen kylpyhuoneremontti

Alamme Puolison kanssa olla sen verran varttuneita, ettei jalka enää kohta olisi tahtonut nousta ammeen korkean laidan yli, joten päätimme tarttua toimeen. Tilasimme taloyhtiöltä remontin, jossa ammeen paikalle rakennetaan suihkutila.

Koska asumme kunnallisessa taloyhtiössä emme voineet toimia omin päin, vaan remonttiyhtiöksi valikoituu se, jota taloyhtiö käyttää. Päätöksen muutostöistä saimme nopeasti. Sen sijaan remonttifirman yhteydenottoa jouduimme odottamaan viikkokaupalla. Kun sitten vielä sattui niin, että juuri silloin, kun remontti olisi alkanut, meillä oli vieraita Suomesta, ja toivoimme remontin siirtoa. No onnistuihan se, mutta remontti-reiska ilmoitti, että hän jää lomille ja palaa taas joskus myöhemmin, jolloin ottaa uudelleen yhteyttä.

Taas kului viikkoja ilman yhteydenottoa, kunnes ilmoitus lopulta tuli. Remontti alkaa 30.4. ja kestää viikon. Olimme tyytyväisiä. Työmies ilmoitti, että hän tulee tuolloin ”heti aamusta”. Aamu ehti kulua ja oltiin jo hyvää matkaa iltapäivässä, kun Puoliso soitti miehelle. Tämä ilmoitti tulevansa ihan kohta. Kello kolmeen mennessä ketään ei ollut kuulunut. Uusi soitto. Mies sanoi tulevansa 20 minuutin kuluttua. Ei tullut. Kello on reilusti yli puolen neljän ovikellon soidessa.

Kaveri ryhtyi heti hommiin ja alkoi kilkuttaa vanhoja laattoja irti. Puoli viiden aikaa työpäivä päättyi. Ei siinä monta laattaa ehtinyt irrota. Seuraava päivä oli vapun päivä, joka tietenkin on vapaa. Sovittiin, että hän tulee keskiviikona ”heti aamusta”. Meillä oli kello soimassa kahdeksalta, jotta ehtisimme käydä suihkussa ennen reiskan saapumista. Hyvin oltaisi ehditty heräämään myöhemminkin, sillä hän tuli kello 10.30. Ruokatunnille hän lähti puoli yhden aikaan. Ruokailu kesti lähes kaksi tuntia. Sitten taas tehtiin töitä pari tuntia. Muutama laatta ja amme irtosivat. Kaappiin syntyi ammottava reikä. Seuraavaksi päiväksi sovittiin jälleen tulo yhdeksän maissa.

Aloin hermostua jo aamusta, kun miestä ei tietenkään näkynyt vielä puoli yksitoistakaan. Varttia vaille soi ovikello, ja kaveri kertoi tuovansa tarvikkeita. Lähti sitten sen jälkeen menemään. Takaisin hän palasi ruoka”tunnin” jälkeen kello 14.20. Teki taas töitä pari tuntia ja lähtiessään ilmoitti tulevansa seuraavana aamuna kahdeksan, puoli yhdeksän maissa. Uskoi ken halusi.

Tulo tapahtui normiaikaan puoli yhdeltätoista. Reiska sanoi minun mielestäni ihan vilpittömällä äänellä, että tänään hän asentaa suihkun, jotta voimme peseytyä normaalisti viikonloppuna. Melkein kiljuin riemusta. Hiusten peseminen keittiön lavuaarissa ei ole kovin mieltä ylentävää. Ruokatunti kesti jälleen reilun puolitoista. Varttia yli kolmen hän ilmoitti joutuvansa lähtemään. Lyhyenä parin tunnin työrupeamanaan hän oli käynyt kolmesti hakemassa autoltaan tavaroita. Yhtenä kertana kaksi parin kymmenen sentin mittaista muoviputkea. Eivät olleet ilmeisesti mahtuneet edellisellä hakureissulla matkaan.

Suihkua ei lähtöhetkellä todellakaan ollut asennettu, eikä oikein paljon muutakaan. Syyksi kaveri kertoi sen, että laattojen täytyy nyt kuivua. Selityksiä hänellä riitti. Jo alkuun kysyimme, etteikö hänellä ollut työkaveria apuna. Hän kertoi työskentelevänsä mieluummin yksin. Myöhään tulemiset johtuivat milloin mistäkin ”tulipalosta” jossain ihan muualla. Kaikelle oli ”looginen” syy. Pakko vain uskoa.

Maanantaina hänen pitäisi tulla jälleen ”heti aamusta”. Tiistai onkin sitten vapaapäivä toisen maailmansodan voiton kunniaksi. Selvää on, että valmista suihkutilaa ei meille tule viikossa, eikä edes kahdessa. Suihkuseinäkkeenkin hän tilasi vasta pari päivää sitten, kun kuulemma piti saada mitat. No jaa, talomme on valtava elementtirakennus, jossa on samanlaisia kylpyhuoneita pilvin pimein, eikä kai noissa seinäkkeiden standardeissakaan ole ihan kauheasti valinnan varaa. Vastaavia remontteja on tehty useita. Selitys kuitenkin oli, ja seinäke tulee yhdeksän päivän kuluttua.

Minä onneksi pääsen Suomeen suihkuttelemaan heti alkuviikosta juuri voitonpäivä (miten ironista!). Puoliso sen sijaan joutuu kärvistelemään remonttihelvetissä vielä ties kuinka kauan. Tässä kohden en voi toivoa muuta kuin valtavasti voimia hänelle ja toivoa, että kylpyhuone olisi valmis, kun palaan vajaan kahden viikon päästä kotiin.

Eläkeläisen kiireet

Melkein samantien kun tulin Suomesta, kaksi luokkatoveriani tuli meille muutamaksi päiväksi visiittiin. Heti heidän lähdettyään tuli seuraava vieras, Kallion friidu. Tavanomaista eläkeläisen arkeani en ole nyt noin kuukauteen tullut viettäneeksi lainkaan.

Tänään on rauha maassa. Vieraat ovat lähteneet ja Puoliso on koko päivän retkellä koulukaverinsa kanssa. Olen ihan yksin omine ajatuksineen. Hassuinta tässä on se, etten vetäytynyt mietteisiini tai tarttunut kirjaan, vaan aloin tehdä kotitaloustöitä. Meillä kyllä käy siivooja viikoittain, mutta senkin jälkeen jää kaiken laista. Mikään kotitalousihme minä en suinkaan ole, mutta yritän parhaani, ainakin välillä. Parhaillaan liedellä kiehuu hernesoppa, jonka aineksista herneet ovat Inarista ja savupotka Helsingistä Wotkinilta. Mausteitakin piti tuoda Suomesta, kun muun muassa maustepippuria ei täältä Pariisista saa.

Luokkakavereiden vierailu oli todella mukava. Vuosien varrella  tapaamme toisiamme harvakseltaan. Muutettuani Pariisiini olemme muutaman kerran puhuneet visiitistä, ja nyt se vihdoin onnistu. Kolmas matkalainen joutui valitettavasti perhesyiden takia jättämään matkan väliin. Tytöt ovat käyneet täällä sen verran usein, ettei matkalla ollut erityistä tarvetta kierrellä nähtävyyksiä. Minäkään en keksinyt oikein mitään uutta. Kun jotain satuin ehdottamaan, oli ainakin toinen jo suorittanut kohteen. Saint Martinin kanavaristeilyn sentään teimme, vaikka kaksi meistä oli sen tehnyt, minä useampaankin kertaan.

Päivät olivat pääasiassa kauniita. Hellettä ei vielä ollut, mutta aurinko paistoi ja puut vihersivät. Ainoana sadepäivänä onnistuimme pahimman sateen aikaan olemaan Merci-nimisessä, minulle ennestään täysin tuntemattomassa konseptimyymälässä. Liike oli hauska, täynnä mitä vekkulimpia tavaroita ja vaatteitakin. Konseptiin kuului myös ravitsemus, joten lounastimme yhdessä Mercin kahvilaravintoloista. Minulle ruoka oli kovin hipsterimäistä kasvisruokaa, vaan ei se pahaa ollut.

Tyttöjen kiinnostuksen kohteet ehkä olivatkin juuri näitä omanlaisiaan liikkeitä. Minä seurasin perässä, sillä minulle ne eivät tarjoa juuri mitään. No Puolisolle ostin kyllä sukat, ja kokeilinhan minä hienoja keltaisia Adidas-tossuja, mutta kokoani ei valitettavasti ollut.

Uniqlon sentään entuudestaan tunsin. Sinnekin seurasin kiltisti perässä, sillä minua kiinnosti erityisesti Uniqlon ja Marimekon yhteistyö. Jäin ihmettelemään, onko yhteistyö Marimekon kannalta vain pelkkä tulevaisuuteen tähtäävä markkinointiponnistus, joka ei  varsinaisesti vielä tuota, sillä niin edullisia vaatteet olivat.

Tytöt olivat varsin omatoimisia ja kiertelivät paljon itsekseen. Lonkkani, joka viime aikoina on alkanut usein vaivata, ilmoitti olemassa olostaan niin kivuliaasti, että suosiolla jätin muun muassa Pompidou-keskuksen hienon Chagall- Lissitzky-Malevitch-näyttelyn vielä tällä erää käymättä.

Viimeiseksi illaksi Puoliso oli varannut meille pöydän Au Petit Riche -ravintolasta. Aivan ihana paikka. Tilasin juhlavasti meille aperitiiviksi shampanjaa. Söimme ruhtinaallisesti alku-, pää- ja jälkiruoat. Kaikki oli todella herkullista. Oma klassinen pihvini oli kuin sulaa voita ja muutkin kehuivat viehättävän ravintolan tarjoomuksia.

Varsinainen yllätys tuli laskun maksun hetkellä. Tytöt olivat päättäneet tarjota meille tämän illallisen, joten hinnasta en osaa sanoa mitään. Vahva suositus kuitenkin taivaalliselle ruoalle ja hienolle ympäristölle.

Kallion friidun vierailuun saatan tarttua tuonnempana.