Skip to main content

Yhtenä päivänä heräsin

Oikeastaan näin käy joka kevät. Yhtenä päivänä vain huomaan talviunen päättyneen ja heränneeni kevääseen. Pitäisi oikeastaan laittaa vuosittain ylös tuo päivämäärä ja seurata, tapahtuuko se likipitäen samaan aikaan. Varmaa on joka tapauksessa, että päivä ajoittuu huhtikuulle.

Kuten olen jo monesti valittanut, mennyt talvi on ollut aivan erityisen raskas. Kuuluihan siihen tietysti ikäviä tapahtumia, mutta ihan yleisilmeeltäänkin talvi tuntui loppumattomalta. En olisi millään viitsinyt astua edes ovesta ulos. Puolison kanssa sovittiin usein, että tänään mennään leffaan ja aina vain keksimme jonkin syyn, miksei ulko-ovea tarvitsisi avata. Välillä laistoimme jopa jumppatunneistamme tai jos emme laistaneet, menimme taksilla.

Ja kuitenkin minun elämäni joka vuotinen ihme tapahtui taas kerran. Minä heräsin. Kun aamulla alan miettiä päivän tekemisiä ja uloslähtöä, ei mieleeni edes tule keksiä yhtään tekosyytä, vaan olen ihan valmis siihen, mitä tuleman pitää. Minä jopa hymyilen aamuisin.

Pariisissa kevät on toki huomattavasti Helsinkiä aikaisemmassa. Puut alkavat vihertää jo heti huhtikuun alussa ja lämpötila on kaiken aikaa kymmenen asteen paremmalla puolella. Juuri näillä hetkillä hevoskastanjat kukat puhkeavat ja pihakoivumme ovat melkein täydessä lehdessä.

Viikon kuluttua lähdemme kahdeksi viikoksi Kreetalle ja se tietää todellista lomaa. Koitan olla viemättä mukanani talven ahdistuksen rippeitä ja vain nauttia. Tällä hetkellä tosin näyttää siltä, että joudumme nauttimaan siellä viileämmässä säässä kuin täällä Pariisissa. Heraklionin lämpötila ei ole nyt edes kahta kymmentä astetta. Tänään olen silti iloisesti hoitanut matkaan liittyviä järjestelyitä. Varannut lentokoneesta eturivin paikat ja matkalaukuillekin tilan ruumassa. Halvoista lennoista tulee tällä tavoin vähintäänkin normaalihintaisia. Auton vuokrauksenkin pistin liikkeelle. kymmeneksi päiväksi Kreetalla saa ihan kohtuullisen kulkuneuvon parilla sadalla eurolla.

Kreetan jälkeen on suuren askelen aika. Toistaiseksi olen ollut kirjoilla Suomessa, mutta muutan ne nyt tänne. Olen yrittänyt selvittää, mitä minun tulee tehdä, jotta asiat etenisivät. Itse asiassa ei mitään kauhean ihmeellistä. En oikeastaan edes ymmärrä, miksen ole tätä askelta aiemmin ottanut, kun asioiden hoito helpottuisi ja olisin täällä ylipäätään olemassa. Käyn lääkärissäkin pääasiassa täällä ja aina joudun erikseen selvittämään, etten kuulu sairausvakuutusjärjestelmän piiriin, vaan maksan itse. Silti muuten ilman mitään sairausvakuutuskorvauksia lääkärissä – jopa erikoislääkärissä – käynti on huomattavasti edullisempaa kuin Suomessa. Täällä kirjoilla olevana nuokin kustannukset tippuisivat. Suomen pään byrokratia on nyt selvä ja lopulta kevyt. Vielä täytyy selvittää vastaanottajan halukkuus huolia minut ennen kuin minusta tulee aito pariisitar.

Ensimmäinen viiniretkeni

Kevään ehkä odotetuin tapahtuma oli rakkaan ystäväpariskunnan Pariisin vierailu. Heidän edellisellä kerralla täällä ollessaan toukokuun viimeisinä päivinä kuusi vuotta sitten sattui olemaan kylmin ja sateisin kausi miesmuistiin. Nyt odotettiin maaliskuulle jotakin muuta.

Olimme jo aiemmin sopineet, että teemme pikku retken Champagneen tutustumaan paikallisiin viinikellareihin ja toki myös maistelemaan eri shampanjoita. Itse en noista mitään ymmärrä, mutta ystävämme ovat melkoisia asiantuntijoita, toinen jo ammattinsakin puolesta. Maistelu on enemmän minun juttuni, ja jos siinä ohessa jotain opin, on se vain ynnää.

Vuokra-auto haettiin heti aamusta. Pariisista ulos pääseminen tuottaa aina ongelmia ainakin Puolisolle ja minulle. Niinpä laitoin navigaattorin päälle. Epäonnekseni kuitenkin kuuntelin Puolison ohjeita ja suljin korvani aina, kun navigaattorin naishenkilö yritti ohjata meitä taittamaan kevyesti oikealle. Niinpä sitten ajelimme Pariisia ympäröivää kehätietä hyvän tovin.

Matkaa perille, Puolison varaamaan maataloon oli suorinta tietä 140 kilometriä. Olin arvellut matka-ajaksi kahta ja puolta tuntia. Se kyllä venyi pitkäksi, sillä kehätien kiertelyn lisäksi teimme matkaa lähes kaksi sataa kilometriä. Kahdeksitoista varatulle lounaalle ehdimme kuitenkin vain tunnin myöhässä. Selvisimme silti moitteitta.

Lounaslista oli uskomaton. Kaikki, mitä oli tarjolla, perustui jollakin tavoin hanhiin tai ankkoihin, joita talolla oli omasta takaa huomattava määrä. Alkupala, lämmin ruoka ja jälkiruoka maksoivat yhteensä vain 27 euroa, ja todellakin sisälsi runsaasti muun muassa hanhen maksaa paistettuna sellaisenaan tai pateena. Valitsimme hiukan eri ruokia, jotta pääsimme maistelemaan kaikkea mahdollisimman monipuolisesti. Täytyy myös todeta ruoan kanssa juodun shampanjan olleen erinomaista.

Pienen sulattelun jälkeen lähdimme metsästämään avoinna olevaa shampanjakellaria. Se ei ollut ihan helppoa, sillä varsinainen matkailusesonki ei ollut vielä päällä ja toisaalta olimme liikkeellä arkena, emmekä viikonloppuna. Yhden auki olevan sentään löysimme, nimittäin vuonna 1864 perustetun perheyrityksen Champagne Jean Milanin. Viljelykset ja tuotanto ovat olleet saman suvun omistuksessa perustamisesta lähtien. Meitä talon shampanjan saloihin ohjannut henkilö oli myös perheen tyttäriä. Maistelun ohessa pääsimme myös tutustumaan varsinaisiin kellaritiloihin, jossa meille avattiin niin valmistus- kuin säilytysmenetelmiä sekä eri rypälevuosikertojen eroja. Parin, kolmen vuoden takainen vuosikerta oli ollut niin heikkolaatuinen, ettei yhtäkään pullollista päästetty jakeluun. Mahtoi tappio olla aikamoinen.


Viinikellari oli lähes tyhjä ja odotteli jo seuraavaa vuosikertaa.

Seuraavalle päivälle olimme ohjelmoineet komean Reimsin katedraalin. Ilma oli kuin unelma ja takki tuntui olevan liikaa. Istuimme aurinkoisella terassilla ja nautimme pientä purtavaa ihaillessamme katedraalia ulkopäin. Tietysti piipahdimme myös sisällä. Siinä istuessamme päädyimme siihen, ettemme enää yrittäisi shampanjakellareihin sisälle, sillä Reimsissä maisteluiden hinnatkin olivat melko korkeita, ja toisaalta moniin kellareihiin ei vastaanotettu kuin alalla toimivia asiantuntijoita. Halusimme kuitenkin nähdä sekä viljelmiä että kaikille tuttujen merkkien hienoja linnakkeita.

Bollinger oli aivan erityisen toivottu kohde, joten sinne matkasimme ensimmäiseksi. Reitille sattui myös Ayala, jonka edustalla valokuvasimme toisiamme. Toisaalta löysimme vielä Taittingerin ja vilahtipa Lansonkin matkan varrella.

Bollinger nähtiin näin läheltä.

Viiniviljelmillä kävi jo kuhina. Viiniköynnösten varsia nostettiin langoille, jotta ne kasvaisivat ylöspäin, eivätkä olisi niin alttiita mahdolliselle hallalle. Muutama töissä olevista keskeytti mielellään työnsä hetkeksi selostaakseen meille työvaiheita. Tunsimme itsemme todella tärkeiksi, kun meitä näin opastettiin.

Pariisiin palasimme suorempaa reittiä kuin menomatkalla. Auto saatiin palautettua vahingoittumattomana ja lähes kommelluksitta (tai ainakin niin pienin kommelluksin, että niitä ei kannata edes mainita).

Sunnuntaina kävimme pariisilaisystäviemme kanssa Aligren torilla (Le marché d’Aligre), joka on kerta kaikkiaan aivan loistava tori. Ulkotorin vihannekset ja hedelmät ovat kuin juuri poimittuja ja niin herkullisen näköisiä, että tekisi mieli ostaa ihan kaikkea. Vuonna 1779 rakennetusta sisähallista löytyvät puolestaan juustot, makkarat, lihat ja kalat. Torin ohessa on vielä melko suuri kirpputorikin. Paikka on todellinen nähtävyys, vaikkei mitään mukaan tarttuisikaan.

Aligren toriretkeen kuuluu olennaisena osana huikean suosittu viinikellari Le baron Rouge . Sieltä löytyy monenlaista hiukapalaa ja tietysti laaja joukko maistuvia viinejä. Nyt kun tunnen nämä ihmeet, ei minusta toria ja Baron Rouge’ia pidä yhdenkään matkailijan jättää väliin.

Lumikenttien kutsu

En enää muista, miksi lähdin helmikuussa Suomeen, mutta luultavasti vain siksi, etten ollut mielestäni ihan juuri siellä käynyt. Pariisissa oli ollut jo todella lämmintä, joten siirtyminen keskelle talvea oli ehdottomasti virhe. Kaksi viikkoa oli kuitenkin tarkoitus viipyä.

Helsingissä oli ollut erittäin lumista, joten olin seurannut jatkuvasti tilannetta Arabianrannassa. Pelkään ihan kauheasti liukkautta ja toisaalta, kun minulla oli auto käytössäni, myös lumimassoja. En mitenkään jaksaisi putsailla lumia ja skrabailla ikkunoita. Siinä mielessä taksi on kyllä ehdottomasti mukavampi vaihtoehto.

Saapuessani Seutulaan oli vesisade. Muutoinkin lämpöasteita oli lupailtu pitkälle viikkoa. Öisin tietenkin pakastui, mikä muutti jalkakäytävät ensin jäisiksi ja päivän mittaan pinnaltaan vetisiksi jäätiköiksi. Arabianrannassa katujen ja jalkakäytävien hoito oli selvästi ollut luvattoman heikkoa. Tästä olin kyllä jo kuullut useammaltakin taholta valituksia. Silti silmiään oli vaikea uskoa, kun yritti askeleilleen löytää sijaa sorajyvien huudellessa toisiaan pitkien välimatkojen päähän. Hiekoitusta ei todellakaan voi sanoa olleen.

Onhan minulla sentään Icebug-piikkikengät. Tai kaikkiaan minulla on niitä kolme paria. Yhdet on tarkoitettu talvisiin oloihin, yhdet vetisemmille keleille ja kolmannet ovat lenkkarit. Nastakengät ovat olleet jo vuosien ajan minun talvieni pelastus, vaikka en niiden käyttämistä voikaan sietää. Sitä paitsi kotonani olen melkein tuhonnut parkettini, kun olen töpsötellyt piikeillä pitkin huoneistoa.

Ohjelmassani oli tietenkin runsaasti Äitiä. Kuten sanotaan, vanhuus ei tule yksin ja vaivat alkavat vain lisääntyä. Niinpä kävimme muun muassa sydänlääkärillä. Teimme myös mukavia asioita eli kävimme pariinkin otteeseen syömässä hyvin ja vähän juomassakin. Kerran olimme kahden Sea Horsessa ja toisen kerran ystäviemme kanssa Elitessä. Sen lisäksi, että nuo klassikkoravintolat ovat meidän molempien suosikkeja, ravintolassa käynnit piristävät Äitiä tavattomasti. Olisin halunnut viedä hänet entiseen Risuhokkiin, nykyiseltä nimeltään Meiccu, mutta sinne eivät heikosti liikkuvat pääse. Portaiden lisäksi kerrokseen ei ole muuta käyntiä.

Kaveriporukkani tapasi ennen käydä yhdessä nyt jo edesmenneessä kalliolaiskapakassa. Minäkin koin tuon paikan kantakuppilakseni. Kun se lopetti toimintansa eräät joukkomme aktivistit perustivat meille ryhmän Facebookiin. Sen kautta edelleen viestittelemme erilaisista tapahtumista. Tällekin käyntikerralleni osui laskiainen, jota vietettiin kalliolaisen talon kerhohuoneistossa yhdessä. On aina niin mukavaa tavata vanhoja tuttuja, sillä porukkaamme voi aidosti kutsua yhteisöksi. Aina joukosta löytyi apu, oli sitä tarvis mihin hyvänsä. Valitettavasti tälle matkalle sattui myös viimeinen käynti yhden rakkaan ystävän ja aktivistin luona.

Juuri tuon käynnin jälkeen minulle nousi korkea kuume. Kyseessä lienee ollut ihan tavallinen flunssa, mutta kun minulla on taka vuosina ollut isoja ongelmia keuhkojen kanssa, pyrin pitämään niiden kunnosta tavallistakin parempaa huolta. Paluu Pariisiinkin alkoi jo olla lähellä, joten kipaisin lääkärille saadakseni ohjeita ja mahdollisia troppeja. Keuhkoissa rahisi ja lääkäri kielsi ehdottomasti lentämisen. Niin minä sitten jouduin jäämään toiveistani huolimatta velä talven keskelle.

Eihän minulle siinä sinänsä kuinkaan käynyt. Poikkeuksellisen pitkään jouduin kyllä pedissä olemaan, mutta lopulta pääsin terveenä matkaan. Lentokentällä vaihdoin onnellinen hymy huulillani pikkukengät jalkaan ja jätin nastat saattajalle.

Aina pitäisi tehdä jotain

Tämä talvi ei tunnu loppuvan ikinä. Vaikka ei kai tämä Pariisin talvi edes ole ihan oikea talvi näin suomalaisesta näkökulmasta. Toisaalta, kun tiedän, minkälaista on Helsingissä ollut, olen aivan varma, että olen selvinnyt täällä huomattavasti vähemmällä mielen murheella.

Kaiken aikaa tuntuu siltä kuin olisi huono omatunto jostain. Pitäisi tehdä jotain, mennä ulos, liikkua. En vain saa aikaiseksi. Kaupassa käyntiäkin venytämme Puolison kanssa viimeiseen hätään ja arvomme, kumpi lopulta lähtee. Tai viimeksi keksin kyllä, että tilataankin netin kautta. Ja niin teimme. Viinikin tuodaan täällä kotiin, joten sellainenkaan hätä ei pääse yllättämään.

Jottei koko talvi menisi pelkäksi sohvalla makoiluksi ja television tuijotteluksi, aloitin Duolingon avulla ranskan kielen opiskelun. Sanavarastoni on kyllä hyvä, mutta petraamista on paljon artikkeleiden ja erityisesti prepositioiden kanssa. Usein puheessa saatankin luetella kaikki mieleeni sillä hetkellä juolahtavat prepositiot, jos en satu oikeaa tietämään.

Kun olen tällainen peliorientoitunut, Duolingo sopii minulle mainiosti. Sen logiikka perustuu pelin tavoin koukuttavuuteen ja tasoilla etenemiseen. Kaiken maailman ansiomerkkejäkin siellä voi anaita, mutta niihin en ainakaan toistaiseksi ole perehtynyt. Pelissä on runsaasti toistoja, ja varsinkin väärin menneet kohdat joutuu lopulta opettelemaan ja saamaan oikein päästäkseen eteenpäin. Toistot puuduttavat minua jonkin verran, ja käytänkin silloin tällöin ”ohituspolkua”, jonka avulla selviää vähemmällä toisto- ja tehtävämäärällä seuraavalle tasolle. Ohituspolku toki edellyttää sitä, että hallitsee tason vaatimukset. Virheitä sallitaan useamman kymmenen tehtävän ryppäässä enintään kolme.

Ainoa harmi Duolingossa suomea äidinkielenään puhuvien kannalta on se, että sovelluksen kantakieli on englanti eli käännökset tehdään englannista ranskaksi tai päinvastoin. Täytyy siis osata myös englantia. Opetuskieliä on muitakin, mutta pohjoismaiset kielet puuttuvat. No pian selvinnee, kumpaa hallitsen paremmin, englantia vai ranskaa.

Duolingoon en saa päivääni kokonaan kulumaan. Onneksi lukeminenkin vielä maistuu. Lukemisen lisäksi olen alkanut kuunnella äänikirjoja BookBeatista . Enimmäkseen teen sitä kyllä matkojen aikana, mutta joskus yöllä saatan kuunnella siksi, ettei Puoliso heräisi lukuvalooni. Aina en palvelusta löydä heti kuunneltavaa ja olen tullut kuunnelleeksi sellaistakin, mikä minua ei todellisuudessa ole kauheasti kiinnostanut. Usein on syynä ollut se, että useat ihmiset ovat kehuneet jotakin teosta.

Edellä mainitusta syystä otin luettavakseni todella hurjasti hehkutetun Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Ensin oli takkuista, sillä Karen Blixen tuntui niin loppuun kalutulta, etten millään olisi jaksanut. Vaan löytyipä Karenistakin uutta ja mielenkiintoista. En muista, milloin olisin yllättynyt näin positiivisesti mistään kirjasta. Suorastaan rakastuin siihen, enkä millään olisi halunnut sen loppuvan, jos tällainen Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä tavan takaa ilmenevä sananvalinta sallitaan.

Loput ajat sitten rapsuttelenkin kissoja. Tai no, on minulla yksi ihan pieni uusi harrastuskin. Seuraan talomme takapihalla meneillään olevaa purkutyömaata ja kuvaan sen etenemistä. Alueelta purettiin aikanaan Valtion Rautateiden omistama valtava varastorakennus, joka sittemmin toimi alueen nuorisolle tarkoitettuna keskuksena jalkapallohalleineen. Rakennus oli tietysti jo kovin ränsistynyt, eikä liene ollut viime vuosina juuri missään käytössä. Tulevaisuudessa alueelle tulee uusia asuntoja ja iso puisto. Kaupunginosamme porvarillistuu pikku hiljaa. Ehkä vielä jonain päivänä lopetan asuinkortteleidemme väheksymisen.

Valoa kohti

Talvi on ollut todella vaikea. En nyt ehkä ihan masentunut ole ollut mutta ehdottoman alavireinen. Mikään ei ole oikein huvittanut, enkä ole jaksanut ryhtyä juuri mihinkään. Nyt koitan ryhdistäytyä ja aloittaa tosissani kevään odotuksen.

Olin ihan lokakuun lopussa vaarattomassa leikkauksessa Helsingissä. Toipuminen sujui hyvin, oikeastaan ennakoitua paremmin. Koska halusin kuitenkin kaikki leikkauksen jälkeiset kontrollit tehtäviksi Suomessa, jouduin jäämään sinne kokonaiseksi marraskuuksi. Luulen, että alakulo alkoi joskus silloin. Puoliso seurasi toipumistani kaksi viikkoa, mutta kun kaikki sujui mainiosti, hän lähti kotiin huolehtimaan kissoista.

Minulla on kyllä työvuosina ollut taipumusta talvimasennukseen, mutta eläkkeelle ja Pariisiin päästyäni olen ajatellut sen hellittäneen. Näin ei ilmeisesti kuitenkaan ole. Marraskuun ankea harmaus täytti mieleni ja jaksoin todella huonosti edes tavata ketään. Silti tuntui, että olin kaiken aikaa menossa ja menemiseen väsynytkin. Äidin ja Mummin Murun syntymäpäivienkin juhlinta jäi väliin, sillä halusin ehtiä Puolison juhliin.

Ylen apaattisena palasin sitten kotiin. Pariisissakin oli kylmää ja ankeaa. Edes joulu-, tai niin kuin nykyään taidetaan sanoa, kausivalot eivät juurikaan tuottaneet iloa. Vaivoin sain raahauduttua kunto-ohjaajalle ja taisi joku kerta jäädä suorastaan väliin.

Jouluksi olimme sopineet menevämme jälleen Suomeen. Ehkä niin oli hyvä, sillä raskasta olisi ollut taas hyysätä Äitiä, Tytärtä ja Murua täällä kotonakaan. Äidin luona kun laittoi joulun, se oli oikeastaan siinä. Pois pääsi, kun halusi. Toki kaikki kaupassa käynnit piti hoitaa, sillä myös Äiti oli uupunut.

Aaton valmistelut hoidimme Puolison kanssa sovussa. Tehtävää kyllä riitti, sillä Äiti ei todellakaan ollut jaksanut sen paremmin ennakkoon kuin aattonakaan tehdä mitään. Siivooja oli sentään käynyt. Kaikki sujui mallikkaasti ja pääsimme lopulta odottelemaan Tytärtä ja Murua, joiden tulo jälleen kerran kesti. Syykin sittemmin selvisi. Murua oli ollut vaikea irrottaa tietokoneen näppikseltä. Sisääntulon jälkeen tunnelma oli jäätävä.

Siinä sitten lepyteltiin äitiä ja tytärtä puolin ja toisin. 11-vuotias ei vain meinannut antaa millään periksi. Hyvän tovin jälkeen istuimme lopulta rauhassa ruokapöytään. Tarjolla oli muun muassa lohta, mätiä, hanhenmaksaa, poroa, sianrullaa ja juustoja. Murukin alkaa olla jo sen verran iso, että joululahjojen odottaminen ei vie ruokahalua.

Kaikki saivat tietysti vähintään nimelliset lahjat, mutta Murulla oli käynyt todellinen tuuri. Lahjoja oli aivan valtavasti. Olivat vielä ilmeisen mieleisiä. Pari lahjaa jouduin antamaan ikään kuin lahjakortteina, kun posti ei ollut ehtinyt tuoda tavaroita perille asti. Ja olihan joukossa yksi immateriaalilahjakin.

Mummin Muru on aloittanut sähköbasson soiton. Syntymäpäivälahjaksi hän sai isältään basson ja minä ostin vahvistimen ja minusta välttämättömät kuulokkeet naapurisovun säilyttämiseksi. Kävimme vielä ennen joulua hakemassa bassolle kotelon, jotta lapsi pääsee vuoden alussa lahjaksi saamilleen soittotunneille.

Pariisiin palasimme jo tapanina.

——

Nyt, kun luin yllä olevan tekstini, tunsin sisälläni ihan saman ahdistuksen, joka minua vaivasi loppuvuonna. Samalla kuitenkin huomasin, että ahdistus tuli minuun ikään kuin ulkopuolelta menneitä ajatellessani. Ehkä ajatusten ulos kirjoittaminen myös helpotti, vaikka luettuna tekstini ei varmasti olekaan kovin mieltä ylentävää.

Omaksi ilokseni tämä saa minut uskomaan, että aallon pohja on todella saavutettu ja nyt mennään vauhdilla valoa kohti!

Kunnon kohotus

Olen lihonnut eläkkeelle jäätyäni oikein reilusti. Töissä ollessani kävin vielä kuntosalilla ja kävelemässäkin, mutta Pariisiin muuton jälkeen laiskistuin sohvaperunaksi. Olemme Puolison kanssa keskustelleet asiasta usein ja melkein joka viikko päättäneet aloittaa liikuntaharrastuksen heti seuraavalla viikolla. Aina on kuitenkin ollut erittäin päteviä syitä, miksi aloitus on lykkääntynyt.

Kesällä päätimme ryhdistäytyä, kun keksin, että voimme ottaa kotiin personal trainerin. Kotiin tulevaa ohjaajaa ei olisi niin helppo peruuttaa ja toisaalta välttyisimme häpeältä mennä lyllertämään kuntosalille. En minä tosiasiassa kroppaani niin kauheasti häpeä, mutta emme oikeastaan olisi osanneet salilla tehdä mitään.

Löysimme kunto-ohjaajasivuston, jossa tarjokkaita oli satamäärin. Yritimme etsiä sellaista, joka ymmärtäisi riittävän hyvin, että olemme jo varttuneita ja liikakiloja keränneitä, emmekä tavoittele enää bikinikuntoa miksikään kesäksi. Lisäksi toivoimme ohjaajaksi naista. Reunaehtomme olivat tarjontaan nähden kyllä haasteelliset. Valtaosa trainereista oli miehiä ja kuvien perusteella bodareita. Löysimme lopulta kaksi edes jollain tavoin sopivaa naista. Toinen heistä ilmoitti heti, ettei hän enää tee ohjaajan hommia. Toinen lupasi sentään tulla.

Tyttö oli langan laiha tanssijatar. Jotenkin hänestä syntyi heti vaikutelma, ettei hän juurikaan olisi ollut innostunut meidän ohjaamisestamme. Kyllä hän meidät silti töihin pisti. Makasimme jumppamatoillamme ja ähkimme yrittäessämme väännellä itseämme käskettyihin asentoihin. Vaikka hikoilimme, oli meillä hauskaakin. Kerran meidän piti maata kyljellämme ja siirtää toista jalkaa johonkin suuntaan, eikä Puoliso oikein saanut ohjetta toteutettua. Yhtäkkiä hän vain kierähti mahalleen. Olimme kuolla nauruun varsinkin, kun tanssijatar katseli touhuamme ihmeissään.

Yritimme vielä muutaman kerran tanssijattaren kanssa, mutta kun hintakin nousi 60 euroon per kerta, tuntui se liian paljolta saatuun hyötyyn nähden. En silti sano, että hinta olisi ollut kallis. Ymmärrän hyvin, että kotona annettu ohjaus maksaa. Olisi voinut maksaa enemmänkin.

Puolisolla on ollut paljon selkävaivoja ja niihin lääkäri määräsi fysioterapiaa. Kuinka ollakaan Puoliso tuli kertoneeksi fyssarilleen meidän kuntoilukokeilustamme. Fyssari kertoi samantien itsekin tekevänsä ohjaustyötä, sillä hän oli hierojan koulutuksen ohella saanut personal trainer -koulutuksen. Vielä kun hän lisäsi, että Puoliso voi saada lääkäriltä lähetteen myös kuntoliikuntaan ja näin kelakorvauksen, nappasimme kiinni tähän matoon.

Nyt käymme kahdesti viikossa kunto-ohjauksessa. Sympaattinen miesohjaajamme osaa ottaa erittäin hyvin huomioon rajoitteemme ja kannustaa meitä oikealla tavalla. Yhdelläkään kertaa emme ole tehneet täsmälleen samoja harjoitteita kuin edellisillä kerroilla eli vaihtelua on mukavasti. Toistaiseksi en osaa sanoa, että kunto olisi kohonnut, mutta tasapainoharjoitteet sujuvat kyllä kerta kerralta paremmin.

Olemme siis tyytyväisiä. Vielä kun saisimme aloitettua lenkkeilyn, voisimme olla myös ylpeitä.

Äiti jaksaa heilua

Syksy on ehtinyt jo pitkälle, mutta helteiset säät vain jatkuvat. Koko tämän viikon on lämpötila ollut 30 asteen tietämissä. Se on paljon, ja uskon senkin kertovan vain ilmastonmuutoksesta. Siksi en voi olla ihan niin onnellinen lämpimistä ilmoista kuin muuten olisin.

Ilmastonmuutoksesta en nyt kuitenkaan aio kirjoittaa, vaikka se mieltäni kaiken aikaa kaihertaakin juuri julkaistun ilmastoraportin vuoksi. Pysyn, kuten tavallisestikin, ihan näissä omissa normikuvioissani.

Kreetan jälkeen iski aivan kauhea kaipuu sinne takaisin. Emme jaksaneet odottaa sen haipumista, vaan tilasimme ensi kevääksi samantien kahden viikon matkan samaan paikkaan. Näin en muista aiempien matkojeni jälkeen tapahtuneen, vaikka moneen kohteeseen kernaasti menisinkin heti uudestaan. Katsotaan, mahdetaanko Helsingin ja Lyoniin ohella päästä ennen Kreetaa mihinkään muualle. Halu on kyllä kova, mutta Puolison ja minun halut eivät ihan vielä kohtaa.

Äiti oli Pariisissa reilun viikon. Ennen matkaansa hän oli kovasti huolissaan, mahdanko kyllästyä häneen ihan kokonaan, kun olin juuri ollut Helsingissä ja pian taas lähden sinne. Mitä voi 87-vuotiaalle sanoa? Oikeastikaan en tietysti kyllästy, mutta raskasta toki voi aika ajoin hänen kanssaan olla. Tällä kertaa hänellä oli kuitenkin mukanaan Henkilökohtainen Avustaja, sillä tarkoituksena oli käväistä junalla myös Amsterdamissa. Minä en matkaan suostunut.

Heti tulopäivän jälkeen istutin Äidin ja Avustajan taksiin kohti Atelier des Lumières’iä, jossa edelleen on esillä mahtava Klimt-valonäyttely. Näyttää siltä, että näyttelyaikaa on jopa jatkettu ensi vuoden puolelle. Meillä oli Puolison kanssa samana päivänä ooppera. Kävimme katsomassa Tristanin ja Isolden. Ooppera oli niin upea viisituntinen, että ehdin totaalisesti unohtaa vierailijat. Olivat kuulemma pärjänneet hyvin ja kaupastakin oli löytynyt syötävää, muun muassa halal-makkaraa ja vegaanista levitettä.

Koska naisella ei ole kenkiä koskaan liikaa, tarvitsi Äitikin vielä kokoelmiinsa yhdet aivan tietyn väriset. Niitä sitten lähtivät kumppanukset toisena päivänä hakemaan Lafayettesta. Kun etsintä oli tuottanut tulosta hiukan oletettua nopeammin, jouduimme mekin Puolison kanssa liikkeelle tarkoitettua aiemmin. Olimme illalla kaikki menossa syömään suosikkiravintolaani Au Petit Riche’iin. Vaikka ruoka ei ollut aivan edellisen kerran veroista, oli se kuitenkin todella hyvää. Pidän siis vielä kiinni ravintolan suosikkiasemasta.

Amsterdam tuli ja meni. Saimme olla Puolison kanssa kolme päivää keskenämme, emmekä tehneet mitään. Äiti ja Avustaja sen sijaan kiersivät uudistetun Rijksmuseumin erityisesti kahden japanilaissotilaan patsaan vuoksi. Nähdyksi oli tullut myös Van Gogh -museo.

Egon Schiele, Omakuva
Egon Schiele, Omakuva
Jean-Michel Basquiat, Heads
Jean-Michel Basquiat, Heads

Pariisissa riitti niin ikään museoita ja näyttelyitä. Aikaa oli enää rajallisesti, joten rajattava oli. Itse halusin näyttää Äidille Fondation Louis Vuitton -museon hienon rakennuksen ja kun siellä vielä sattui juuri alkamaan meitä molempia kiinnostavat näyttelyt, menimme sinne. Jälleen tietysti taksilla, sillä muutoin ei Äiti pystyisi matkoilla kulkemaan. Vastaanotto Vuittonissa oli upea, kun porhalsimme pyörätuolin kera ovelle. Meidät ohjattiin sisään ohi kaikkien jonojen niin ulkona kuin sisällä. Tammikuun puoleen väliin jatkuvat Egon Schiele ja Jean-Michel Basquiat -näyttelyt olivat vaivan arvoisia. Minä tulen menneeksi niihin vielä toistamiseen, kun Puoliso ei kovan selkäkivun vuoksi päässyt tällä kertaa mukaan.

Vauhtia melkein yhdeksän kymppisellä Äidillä riitti. Ihmettelin, että hän jaksoi niin lyhyessä ajassa tuon kaiken. Ilmeisen sitkeä sissi, joka ajatteli levätä sitten kotona tai vasta myöhemmin haudassa. Toivottavasti hänen hyvät geeninsä ovat periytyneet minulle. Niistä toisista en niin piittaisi.

Kreeta saattaisi olla minun paratiisini

Kaipasin lomaa. En oikein tiedä, mitä se eläkeläiselle tarkoittaa, mutta tiedän, miltä se tuntuu. Vuosi on ollut raskas, emmekä ole Puolison kanssa olleet ”missään” koko vuonna. Toki Lyonissa ja Suomessa ollaan reissattu useammankin kerran, mutta siis missään muualla kuin noissa vakipaikoissa.

Kreetan matka tuli parempaan kuin hyvään ajankohtaan. Mielelläni pidennän kesää jossain lämmössä, vaikka sellaiseen ei tällä kertaa ollutkaan tarvetta. Lämpöä on riittänyt ja riittää edelleen. Kreetalle päätimme lähteä, mutta sen pääkaupunki Iraklion valikoitui kohteeksi enemmän sattuman kuin varsinaisen päätöksen kautta. Halusimme mahdollisimman lähelle meren rantaa ja johonkin sellaiseen paikkaan, jossa rannan lisäksi olisi myös nähtävää.

Saavuimme uuvuttavan helteiselle Iraklionin lentoasemalla puolen yön maissa. Olin varmuuden vuoksi tilannut shuttle-kuljetuksen etukäteen. Pääsimme heti pikku bussiin, jossa riemukseni oli myös tarjoilu. Sain erittäin tarpeellisen vesipullon ohessa pikku pullon valkoviiniäkin. Meillä ei ollut varsinaista käsitystä siitä, kuinka kaukana kentältä majapaikkamme sijaitsi, mutta aika-arvioksi oli annettu 45 minuuttia. Oli kiva, että oli viihdykettä.

Emme päässeet kuitenkaan juuri alkua pidemmälle, kun bussi pysähtyi tien varteen. Vaikka kulkuneuvo oli varsin uuden oloinen, moottoriin oli tullut jokin vika. Siinä me siiten kaikki matkustajat seisoskelimme tien poskessa englantia osaamattoman kuskin johdolla ja ihmettelimme tulevaa. Pian paikalle pyyhälsi toinen pikku bussi, joka poimi mukaansa kaikki muut matkalaiset paitsi meidät. Olivat kuulemma matkalla Rethymnoniin, joka sijaitsi huomattavasti meidän määränpäätämme kauempana. Lopulta normi taksi tuli ja otti meidät kyytiin. Vain kuski ja auto jäivät tienposkeen.

Vartin ajon jälkeen saavuimme hotellille, jonka nimi ei ollut lainkaan se, mistä huoneen olimme varanneet. Meidät ohjasi huoneeseen jälleen englantia taitamaton vanhahko tukeva mies, jonka hengitys rahisi ja pihisi. Hän kuitenkin vaati saada hoitaa matkalaukkumme vastusteluistamme huolimatta. Huone sijaitsi päärakennuksesta erillään olevassa matalassa, rivitaloa muistuttavassa rakennuksessa. Asumus oli postimerkin kokoinen, sänky kapeahko kahdelle hengelle eikä seinällä majaillut viiden sentin torakkakaan parantanut käsitystämme majoituksen tasosta. Sen verran mies sai sanotuksi, että seuraavana päivänä voisimme varmasti vaihtaa huonetta.

Hiukan heikosti nukutun yön jälkeen kiiruhdimme runsaaseen aamiaispöytään. Sieltä meidät yhytti hotellin vastaava, ylitsevuotavan ystävällinen Elena. Kerroimme ongelmamme, johon hän alkoi heti etsiä ratkaisua. Saimme valita kahdesta huoneesta mieleisemmän, joista otimme sen, joka ei sijainnut maatasolla liian lähellä luonnon ihmeitä. Lisäksi meille selvisi, että hotellikompleksissa oli kaksi erillistä ja eri nimistä osaa, ja me olimme varanneet huoneen tuosta minun mielestäni lähinnä retkeilymajatasoisesta osasta. Nyt siirryimme hotelli Georgian asiakkaiksi. Olimme todella tyytyväisiä.

Koska meri, ja nimenomaan lämmin merivesi on minulle lähes pakkomielle, siirryimme huoneen vaihto-operaation jälkeen rantaan. Vesi oli todellakin lämmintä, eikä väkeäkään ollut tähän aikaan vuodesta ruuhkaksi asti. Lämpötila oli edelleen reilusti yli kolmen kymmenen. Seuraavaksi päiväksi suunnittelimme sitten jo museokäyntiä. Iraklionissa on aivan mahtava arkeologinen museo. Minua kiehtoo se, kuinka ihmiset ovat jo tuhansia vuosia sitten pystyneet tekemään upeita taideteoksia niillä välineillä, joita heillä tuolloin oli käytössään.

Agios Nikolaos

Kävimme myös muun muassa Knossoksessa ja Spinalongan saarella järjestetyillä bussimatkoilla. No näimme tietysti kaiken, mitä ohjelmassa olikin. Täytyy kuitenkin sanoa, että tuollaiset retket eivät vain ole meitä varten. Istuttiin pitkiä pätkiä bussissa ja kohteissa ehdittiin vain piipahtaa. Sen sijaan auton vuokraus ja itsenäinen kulkeminen ovat meille se juttu. Näimme paljon enemmän ja saimme ihailla sanoin kuvaamattoman kauniita maisemia niin kauan kuin halusimme. Ja saimme todellakin omasta reissustamme irti paljon enemmän kuin valmismatkoista.

Aiga Galini

Yövyimme omatoimiretkellämme Kreetan etelärannikolla Agia Galini -nimisessä kylässä. Huoneen varasimme reittimme varrelta merinäköalan perusteella sen paremmin tutustumatta kohteeseen. Paikka vain sattui olemaan puolivälissä suunnittelemaamme retkeä. Kylä osoittautui jyrkkään rinteeseen rakennetuksi, emmekä pientaloviidakossa pyöriessämme olleet löytää hotelliamme. Alhaalla rannassa oli iso parkkipaikka, mutta sieltä rinteelle olisi ollut kauhea kiipeäminen, joten meidän oli pakko vain koittaa suunnistaa autolla. En ole ikinä tehnyt täyskäännöstä niin kapeilla kujilla. Poikkeuksellisesti hermoni piti, mistä Puoliso minua myöhemmin sitten kiittelikin.

Rethymnon

Viikko sujahti aivan liian nopeasti. Rakastuimme molemmat Kreetaan todella syvästi. Jos olisimme sen etukäteen tienneet, olisimme olleet kaksi viikkoa. Sellaista ystävällisyyttä kuin kohtasimme, erityisesti hotellissamme mutta myös kaikkialla muualla, tapaa harvoin. Allasbaarin henkilökunnan kanssa ehdimme suorastaan ystävystyä. Ehdimmehän me sentään sielläkin jonkin kerran istua. Kutsuimme lähdön hetkellä tytöt kylään Pariisiin ja pyysimme tilaamaan taksin. Samassa hotellin aulaan ilmestyi mies lappu kädessään. Siitä hän yritti tavata nimeäni ja onnistui siinä sen verran, että tunnistin itseni. Olin tullut tilanneeksi myös paluulennolle kuljetuksen. Ja komeastipa lähdimme. Meidät kuljetti kentälle täysikokoinen linja-auto, jonka ainoat matkustajat me olimme.

Erittäin pitkä ja todellakin kuuma kesä

Uutinenhan ei kenellekään liene, että hellettä on piisannut. Minulle sen sijaan on täysin uutta se, etten enää entisellä tavalla kestä hellettä. Tänä kesänä olen hakeutunut mahdollisimman usein varjopaikkoihin, kun aiemmin suorastaan nautin suorasta auringon paahteesta.

Vaan sattuipa kesään viileäkin jakso. Viime kesän viiden viikon Suomessa palelemisen jälkeen olin päättänyt, etten toistamiseen halua sitä kokea. Niinpä Suomi-lomalle varattiin aikaa vain kolme viikkoa. Lähdimme yhdessä Puolison kanssa jo kesäkuun puolessa välissä. Siskonpoika tyttöystävineen nimittäin halusi myös tulla Helsinkiin ja heidän viikon lomansa ajoittui heinäkuun alkupuoliskolla. Neljä henkeä kaksiossani on vähän liikaa ainakin paria päivää pidemmäksi ajaksi.

Niin kului tämäkin kesälomani viileässä ja melko sateisessakin säässä. Harmittihan se minua, mutta säille ei kerta kaikkisesti vaan voi mitään.

Kaiken kaikkiaan loma kuitenkin sujui kohtuullisesti. Minä koitin parhaani mukaan elää pienessä ristipaineessa Äidin ja Puolison välissä. Heidän tarpeensa tuntuvat kyllä eroavan toisistaan. En voi silti väittää, etteikö meillä olisi ollut erittäin mukaviakin hetkiä yhdessä. Olimme vuokranneet auton, joten kulkeminen ei tuottanut ongelmia. Kävimme muutaman kerran ulkona syömässä, mikä ilahduttaa Äitiä aina tavattomasti, eikä se sen paremmin ole vastenmielistä minulle kuin Puolisollekaan.

Turkuunkin pääsimme sukuloimaan pariksi päiväksi. Tai oikeastaan olimme Naantalissa, Maskussa ja Kaarinassa, mutta eikös ne kaikki ole niin kuin melkein Turkua. Minulle on aina suuri ilo tavata näitä Puolison sukulaisia, vaikka olen käsittänyt, etteivät sukulaisvierailut koskaan olisi erityisen hauskoja. Vaan näidenpä luona on! Meitä ajelutetaan ympäriinsä, syömme hyvin, nauramme paljon ja melkein kaikki juommekin vähän. Rakastan tätä kesän traditiota.

Helteet alkoivat, kun Siskonpoika tuli. Pari päivää ehdimme nauttia lämmöstä. Hyvältä se vielä silloin tuntui.

Pariisiin saavuimme hiukan epävakaiseen iltaan ja tietysti pelkäsin, etten taas(kaan) saa koko kesänä oikeaa kesää. (Toukokuu on ihan eri asia!) Pelkoni osoittautui turhaksi. Säät lämpenivät päivä päivältä ja ei aikaakaan, kun mittarin lukemat alkoivat lähennellä neljää kymmentä. Vielä alkuun se tuntui ihan siedettävältä, melkein mukavalta. Meille kuitenkin paistaa sisään iltapäivästä lähtien, joten sisälämpötila nousi nopeasti lähelle ulkolämpötilan asteita. Siinä eivät paljon tuulettimetkaan auttaneet. Pian emme juuri voineet lähteä edes ulos kuin pakollisille kauppakäynneille. Päivät kuluivat hellettä puhkuessa.

Tyttärelle olin ostanut syntymäpäivälahjaksi matkan Pariisiin ja Lyoniin. Olimme suunnitelleet pikku ohjelmia, mutta eihän niistäkään mitään tullut. Meistä ei kukaan ollut halukas lähtemään ulos. Yhdeksi illaksi olimme sopineet menevämme katsomaan ulkoilmanäytökseen yhtä Aki Kaurismäen elokuvaa. Leffa alkoi iltakymmeneltä, mutta kun lämpötila oli edelleen yhdeksän aikaan 39 astetta, totesimme lähdön mahdottomaksi.

Onneksi juna Lyoniin lähti jo aamupäivällä, jolloin kuumuus ei ole vielä korkeimmillaan. Silti asteita oli silloin jo 33. Siinä lämpötilassa oli kuitenkin mahdollista lähteä matkalle. Lyonin päässä asemalta oli otettava taksi, sillä bussilla emme olisi kyenneet. Vähänpä me pystyimme muutakaan tekemään. Välillä raahauduimme kauppaan ja silloin meidät yllätti mahtava sadekuuro. Juuri tuoksi hetkeksi ilma viilene, mutta sateen loputtua helle jatkui entisellään.

Siskon syöpähoidot ovat vielä kesken, joten pyrimme auttamaan kotona kaikessa mahdollisessa. Tai ainakin Puoliso yritti. Minusta lähinnä tuntui, että aivoni olivat sulaneet. Vaatteetkin oli pakko joka päivä pukea päälle, eikä sekään tahtonut millään sujua, kun iho oli nihkeä, jollei märkä.

Pariisiin palattuamme Tytär lähti samantien, kun seuraava vieras astui ovesta. Ystävämme oli tullut Pariisin Gay gameseihin kannustamaan urheilevia kavereitaan. Minä lähdin joka päivä urheasti mukaan uima-altaan reunalle. Muuten en varmasti ikinä olisi kisoihin tullut menneeksi. Olin tyytyväinen, sillä minulle aiemmin tuntematon uimarikaveri sai kahmalokaupalla mitaleita, minkä lisäksi minä tulin tutustuneeksi kivoihin uusiin ihmisiin.

Nyt tuntuvat tukahduttavat helteet olevan ohi. Lämpötila on laskenut kolmen kymmenen asteen paikkeille ja on selvästi helpompi hengittää. Ehkä tästä kesästä opin jotain. Ainakin sen, etten enää ihan yhtä innokkaasti itke helteiden perään. Kyllä hiukan vähempikin riittää.

Lyon, rakkaudesta

Vaikka emme ole tänä vuonna vielä tehneet yhtäkään lomamatkaa, tuntuu siltä, että paikallamme emme ole olleet hetkeäkään. Lyonissa olemme yhdessä olleet kaksi kertaa, Puoliso kolmannenkin ja minä Suomessa jo kolme kertaa. Tuo on puolessa vuodessa aika paljon.

Lyonissa ehdimme viimeksi olla kaikkiaan kymmenkunta päivää. Olimme onneksi tällä kertaa hotellissa, emmekä Siskon luona ja näin saimme hiukan omaakin aikaa. Söimme aamuisin hotelliaamiaisen rauhassa ja vasta sitten lähdimme Siskon luo. Tai minä en joka aamu lähtenytkään heti, vaan jäin lukemaan kännykältä päivän Hesaria.

Siskon hoidot vievät tietysti voimia, mutta saimme hänet sentään aika ajoin mukaamme torille tai kauppoihin. Muutoinkin yritimme pitää yllä paremminkin iloista mieltä kuin kaiken aikaa kysellä hänen kulloistakin vointiaan. Annoimme hänen puhua sairaudestaan, kun hän halusi.

Minun syntymäpäiväni sattui Lyonin matkalle. Olin ajatellut viedä meidät kaikki johonkin hyvään ravintolaan syömään, mutta viikon edetessä ulkona syöminen alkoi vaikuttaa yhä huonommalta vaihtoehdolta. Siskon ei tehnyt mieli ja toisaalta Siskontytön kaksi pientä lasta olisivat varmasti johtaneet huomion pois juhlinnasta.

Omista suunnitelmistamme luovuimme lukuun ottamatta Paul Bocusen hallia. Jostain syystä emme olleet siellä tulleet käyneiksi, vaikka puhetta oli ollut useammankin kerran. Niinpä eräänä helteisenä päivänä (tosin kaikki päivät olivat helteisiä!)  lähdimme retkelle halliin. Löysimme sinne ihan kummastuttavan hyvin siihen nähden, ettei meistä kummallakaan ole suuntavaistoa edes mainitsemisen arvoisesti.

Halli on aloittanut toimintansa jo 1971, mutta se on uudistettu tai kai oikeammin rakennettu uusiksi 2004. Halli on avara ja toi mieleeni hiukan Hakaniemen kauppahallin väistötilana toimivan lasirakennuksen. Toki Bocusen halli on tasoltaan erilainen, sillä se toimii eräänlaisena Lyonilaisen ruokakulttuurin näyteikkunana maailmalle. Ja tietysti hintatasokin on omaa luokkaansa. En kuitenkaan voi olla kehumatta – ja vieläkin ku

olaamatta – kaikkia niitä ihanuuksia, joita näimme. En yhtään väitä, etteikö Suomessakin osattaisi, mutta jotakin ekstraa on kaikessa esille panossa.

Kauppiaita hallissa on viitisenkymmentä, näistä ravintoloita tai baareja on viisitoista. Kaikissa emme sentään käyneet, mutta muutamassa sentään. Söimme elämäni kalleinta espanjalaista ilmakuivattua kinkkua, Jamón Ibérico de Bellotaa. En ehkä koskaan ennen ole syönyt niin hyvää. Muutama viipale ole levitetty erikoisen, ylöspäin kapenevan lyhtymäisen keramiikka-astian kupeille, jota lämmitti tuikkukynttilä. Lämpö varmasti lisäsi kinkun maukkautta. Mukaan emme sitä raskineet ostaa, vaan tyydyimme hiukan edullisempaan vaihtoehtoon.

Minusta kakkujen ja leivonnaisten teko on Ranskassa saavuttanut taiteen tason. Vähän kaikkialla näkee toinen toistaan upeampia luomuksia. Ylittivätkö Bocuse-hallin leivonnaiset normitason? En ole varma, mutta aivan upeita teoksia me näimme. Halli oli kaiken kaikkiaan elämys, jota voi vilpittömästi suositella kaikille Lyonin kävijöille.

Synttärijuhlat päätettiin lopulta pitää Siskontytön luona. Olimme päivällä käyneet torilla hankkimassa riittävästi herkkuja ja vähän juhlajuomaakin. Puoliso oli luvannut valmistaa kaiken, joten minä sain vain istuskella parvekkeella ja nauttia pimenevästä illasta, joka lupaili ukkosta kaiken helteen päätteeksi. Pikkumies touhuili omiaan, eikä halunnut mennä nukkumaan, Vauva puolestaan ei olisi halunnut syödä. Toisaalta ei ruokakaan ollut heti valmista.

Kun vihdoin istuimme pöytään, söimme tavanomaisen hyvin, mutta vähän normaalia juhlavammin. Nostimme minulle maljoja. Lahjoja en ollut odottanut, ehkä Puolisolta sentään. Sain kuitenkin monta. Olin Siskon luona ihaillut Tintti-sarjakuvahahmosta tehtyä sanastoa ja yllätyksekseni se oli minulle ostettu. Muutkin saamani kirjat olivat todella ajatuksella hankittuja. Jouduin jälleen kyynelehtimään.

Vaikka matkan tarkoituksena olikin ollut olla mahdollisimman paljon Siskon tukena, apuna ja seurana, en voi mitenkään sanoa, että olisimme eläneet murheen alhossa. Luulen, että onnistuimme kaiken muun ohella myös keventämään kaikkien tuskaa. Myös omaamme.