Skip to main content

Huono asiakaspalvelu, ranskalainen myytti?

Olen kuullut usein sanottavan, että ranskalaiset ovat epäystävällisiä turisteille tai asiakaspalvelu on huonoa, jos asiakas ei puhu ranskaa. Totta toinen puoli, osa asiakaspalvelijoista tosiaan on kuin entisessä Neuvostoliitossa. Se ei kuitenkaan johdu sen paremmin asiakkaan kuin asiakaspalvelijankaan kielitaidottumuudesta.

Olen parin kymmenen viime vuoden aikana matkustanut taajaan Ranskassa ja erityisesti Pariisissa. Usein tulee kaupungilla kulkiessa pistäydyttyä kahville ja monesti palvelu on ollut töykeää, myönnettävähän se on. Olen aina pyrkinyt asioimaan ranskaksi ja saanut itseni ymmärretyksi, mutta ei se vaan ole tilannetta parantanut. Koska Puoliso on ranskalainen ja puhuu siis äidinkielenään ranskaa, olen hänen kanssaan saanut kokea myös alkuperäisväestön keskinäistä käyttäytymistä. Palvelun taso ei siitä ole kummoisemmaksi muuttunut. Kysymys ei siis olekaan kielestä vaan asenteesta. Osa ihmisistä ei vain syystä taikka toisesta suhtaudu työhönsä oikealla tavalla.

Kummallisin kokemus minulle sattui takavuosina, kun asioin Fnacissa, entisessä levy-, nykyisessä levy-, kirja-, elektroniikka- yms. kaupassa. Siellä oli ruuhkaa, kuten tavallisestikin. Valitsin levyni ja menin kassoille. Kaikilla kassoilla oli pitkät jonot, joten valitsin sattuman varaisesti niistä yhden. Hämmästykseni oli valtaisa maksupistettä lähestyessäni. Kassahenkilö, nuori mies, istui tuolin selkään rennosti nojaten jalat pöydällä kassakoneen vieressä. Siinä hän sitten viivakoodilukijallaan lisäili tuotteita koneelle.

Kun oma kassatapahtumani oli maksuineen päivineen ohi, huomasin, että laskuni oli ajattelemaani suurempi ja tarkistin asiaa kuitista. Minulta oli yhdestä puoleen hintaan myytävästä levystä veloitettu täysi hinta. Sanoin asiasta kassahenkilölle. Hän otti minulta mitään sanomatta kuitin ja levyn, teki koneella jotakin ja palautti ylimääräisen veloituksen. Yhtään sanaa hän ei suustaan päästänyt. Niine hyvineni minä sitten lähdin.

Suomessahan tuollainen käytös ei olisi ollut hetkeäkään mahdollista, mutta uskoisin, että nuoren miehen päivät myös Fnacissa olivat nopeasti luetut.

Kun nyt olen haukkunut pataluhaksi ranskalaisen asiakaspalvelun, on syytä valottaa myös toista puolta. Suurin osa asiakaspalvelutilanteista sujuu mallikkaasti ja huomattavan miellyttävästi. Tutut asiakkaat otetaan tervehdyksin vastaan ja kysellään kuulumiset, vielä tutumpi saa päälle poskisuudelmatkin. Erityisesti tämä tietysti tulee esiin pienissä yksityisissä kaupoissa ja omistajavetoisissa ravitsemusliikkeissä. Kyllä moni suomalainen asiakastyössä oleva voisi käydä täällä oppia ottamassa.

Byrokratian kehto

Ranska on byrokratian synnyinmaa. Itse sana tuli käyttöön jo ennen Ranskan 1789 tapahtunutta vallankumousta, kertoo Wikipedia. Vaikka byrokratia on jo reilusti yli kaksi sataa vuotias, se voi täällä erinomaisen hyvin.

Byrokratiaan törmää joka puolella. Digitalisaatio ja paperiton aika ovat vielä valovuosien päässä. Ikävintä on, jos et ole muistanut ottaa kaikkia papereita mukaasi, asiasi jää käsittelemättä, eikä suinkaan odottamaan puuttuva asiakirjaa. Puhelimessa asioiden hoitaminen on hankalaa, kun asiakaspalvelija saattaa kesken puhelun sulkea luurin, jos ei osaa antaa vastausta.

Jos haluat ostaa luotolla vaikkapa huonekaluja, sinun pitää ensinnäkin osoittaa, että sinulla on osoite Ranskassa. Sitä ei suinkaan tarkisteta mistään tietokannoista, vaan sinulla pitää olla mukanasi esimerkiksi kotiosoitteeseesi sinulle osoitettu vuokrakuitti ja sähkö- tai puhelinlasku. Henkilötodistus on toki välttämätön, mutta sen lisäksi sinun pitää antaa pankkiyhteytesi kaikki tiedot. Jostain rekisteristä kai luottokelpoisuus sentään todetaan.

Erikoisuutena pidän myös shekkien käyttöä kuluttajakaupassa. Suomessa vielä 1980-luvulla yleinen shekillä maksaminen taisi loppua, kun siirryttiin pankkikortteihin. Täällä sen sijaan on aivan normaalia, että vaikkapa yleishyödyllisen vuokra-asunnon vuokra maksetaan shekillä. Se viedään kirjekuoressa talonmiehelle(!), joka sitten toimittaa sen vuokranantajayhteisölle. Shekkien käyttö on muutenkin aivan tavallista.

Ranska siirtyy ensi vuonna pidättämään verot suoraan palkasta tai eläkkeestä. Tähän asti verot on maksettu jälkikäteen itse verotuspäätöksen mukaisesti. On sekin varmasti vaatinut oman organisaationsa perimään haluttomien veronmaksajien myöhässä olevia maksuja. Niin ja verot on tietenkin tyypillisesti maksettu shekillä!

Jos suomalainen haluaa siirtää verotuksensa tapahtumaan Ranskassa, vaatii se omat pitkähköt kommervenkkinsa. Ranskaa varten tarvitaan lukuisten muiden papereiden lisäksi ranskankielinen virkatodistus, jossa naispuolisen henkilön kyseessä ollen pitää olla myös äidin tyttönimi. Kaikkia papereita on tulostettava useita kappaleita, neuvotaan Rivieran Suomi-sivustolla. Ranskan suurlähetystö muuten ohjaa lukemaan verotusesittelyn juuri tuolta sivulta!

No ei byrokratia Suomessakaan liene kovin vinhaan vähenemässä. Veroasiat voi kyllä nykyään hoitaa helposti verkossa, ja puhelinpalvelukin toimii erinomaisesti. Sen sijaan Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran rekrytoinnissa eletään varmaan kiireistä aikaa, kun streetfood-elintarvikkeisiin pitää lisätä alkuperämaamerkinnät ja kaikkiin pakkattuihin vielä ravintoarvot. On siinä valvottavaa kerrakseen. Tältä osin Ranskassa ollaan vielä kaukana, kaukana.

Aurinkoa riittää ja talveen on vielä matkaa!

Helle on jatkunut jo useita päiviä. Lämpötila kipuaa päivittäin 36 asteeseen. Suurkaupungissa se on paljon. Minä haluan kuitenkin nauttia auringosta juuri niin kauan, kun se paistaa täydeltä taivaalta. Talvella sitä on jo ikävä.

Myöhäinen aamukahvi parvekkeella on ylellisyyttä. Aurinko on vielä talon takana, mutta ilma on jo lämmin. Leuto tuuli saattaa pyyhkäistä kevyesti ihoa. Se on autuutta. Kahden aikaan aurinko porottaa jo suoraan kohti. Silloin ei ole enää mitään asiaa parvekkeelle. Luukut – ne, jotka täällä aina lasketaan yöksi ikkunoiden eteen – ovat visusti alhaalla ja valoa läpäisemättömät verhot tiiviisti edessä. Silti lämmön nousua huoneistossa on vaikea estää.

Auringonlaskun aikaan paluu parvekkeelle tuntuu jälleen mahtavalta. Lasi valkoviiniä ja upeat maisemat saavat minut viihtymään näkymää ihailemassa pidempäänkin. Kissatkin alkavat heräillä, sillä huomaan kuumuuden vaikuttavan niihinkin. Päivän aikana ne eivät tee juuri muuta kuin nukkuvat.

Ranskalaiset parvekkeet ovat ihmetyttäneet minua aina. Vanhoissa taloissa on tietenkin vanhat, takorautaiset kaiteet. Vielä en ole tavannut noin silmämääräisesti yksiäkään samanlaisia! Joskus ajattelinkin, että olisi kiinnostavaa tehdä tutkielma kaiteiden erilaisuudesta, mutta siihen ei intoni ole toistaiseksi riittänyt.

Me asumme sen verran uudessa rakennuksessa, että parveke on ulkonäöltään ruman betoninen. Siinä toistuu kuitenkin täkäläisten parvekkeiden merkillisyys. Niiden syvyys tuskin riittää parveketuoleille, pöydästä puhumattakaan. Ihan kuin niitä ei olisi lainkaan tarkoitettu oleskeluun. Suomessahan parvekkeita lasituksineen pidetään nykyään eräänlaisina lisähuoneina. Oma parvekkeeni Suomessa on minusta ihan valtava. Siinä on tietysti lasitus, minkä lisäksi olen hankkinut lämpölampun pidentämään parvekekautta. Täällä ei parvekkeita lasiteta, vaikka ainakin meillä se tulisi ihan tarpeeseen.

Vaikka nyt tuntuu, että kesä jatkuu ikuisesti, totuus on toinen. Sääennusteet lupailevat vielä muutamiksi päiviksi samanlaisia ilmoja, mutta kuka tietää, syysmyrsky voi hyvin yllättää jo viikon kuluttua. Silloinkaan ei parvekkeelle ole asiaa. Myrskytuuli voimistuu helposti pariin kymmeneen metriin sekunnissa, eikä parvekkeella ole turvassa silloin mikään. Kasvit tuodaan sisään, samoin kuin kaikki muu irtotavara. Viime syksynä myrskyssä hajosi naapurin ja meidän parvekkeen välinen panssarilasi. Se kertonee jotakin tuulen voimasta.

Sitä paitsi tuuli ei tule yksin!. Pariisissa tuntuu satavan melkein aina, ainakin syksyllä, talvella ja keväällä. Muistan erään toukokuun lopun erityisen hyvin. Vietin silloin täällä 60-vuotispäiviäni. Suomestakin oli tullut vieraita, monet ensimmäistä kertaa Pariisiin. Olisin niin mielelläni esitellyt kesäisessä auringossa kylpevän Pariisin, mutta ei. Kaiken aikaa satoi kaatamalla ja ilma oli kylmä, tuskin kymmenenasteinen. No sellaista sattuu! Nyt nautin kuitenkin auringosta ja helteestä täysin rinnoin.

Täti ajaa vesiskootteria

Olen auringonpalvoja olematta rantaihminen. Tänä kesänä lomailin kuitenkin viikon Atlantin rannalla La Baulessa. Hellettä riitti siinä määrin, että jopa minä tunsin oloni välillä tukalaksi. Niinpä rannalla tuli vietettyä aikaa enemmän kuin pelkän uinnin verran. Jo tulopäivän iltana riensimme kiireesti rantaan. Hienolta näytti ja väkeä riitti, vaikka auringonlaskuun ei ollut enää kuin hetki.

Kun kerran lomalla olimme, nukuimme pitkään ja sovimme, että rantaan lähdetään puolen päivän tuntumassa. Hämmästykseni oli suuri rantaan saapuessamme. Se oli tyhjä, mutta kyllä oli vesikin kaukana. Olin autuaasti unohtanut vuoroveden, mikä tietysti selitti rannan autiuden sekä edellisillan ihmismäärän.

Rannalla oli rivissä eräänlaisia telttakatoksia, jotka nekin olivat vapaina. Valitsimme yhden, kahdella aurinkotuolilla varustetun. Vähän odottelimme rahastajaa, mutta kun sellaista ei näkynyt, tyydyimme osaamme. Luimme ja nautimme varmasti tunnin verran olostamme, kunnes pari pikku tyttöä alkoi pyöriä telttakatoksemme liepeille. Heitä nauratti ja näytti myös ujostuttavan kovasti.

Tovin kuluttua syykin selvisi, kun heidän äitinsä tuli luoksemme ja kertoi katoksen olevan heidän. Puoliso päätti syystä taikka toisesta esiintyä ulkomaisena turistina (ranskankielinen Venäjän historiaa käsittelevä kirja sylissään!) ja puhuimme rouvan kanssa englantia. Hyvässä yhteisymmärryksessä luovuimme paikastamme ja valitsimme läheltä toisen vapaan katoksen. Koko aikana meille ei selvinnyt, mistä katoksia olisi voinut vuokrata. Niinpä menimme koko lomaviikon muiden, maksaneiden asiakkaiden siivellä .

Brière, luonnonsuojelualue

Kiertelimme vuokra-autollamme myös lähiseutuja. Nähtävyyksiähän Ranskassa piisaa joka kylässä ja niiden välilläkin. Mieleenpainuvin oli ehkä Brièren kansallispuistossa sijaitseva, Ranskan toiseksi suurin suoalue. Se on erityisen kuulu linnuistaan ja kasvistostaan. Turisteja kuljetetaan alueella eräänlaisilla proomuilla, tasapohjaisilla veneillä, jota opas vie eteenpäin osin isolla melalla vauhtia tyrkkien ja välillä moottorin voimin. Matkan aikana saimme perusteellisen ja monipuolisen opastuksen suoalueen ominaispiirteistä. Rohkeimmat muuten matkasivat ympäri suota soutuveneillä. Ikinä en itse moiseen viidakkoon olisi uskaltautunut omin avuin, sillä eksymisen vaara oli ilmeinen.

Le Pouligen

La Baulen naapurikylä Le Pouliguen jatkuu suoraan siitä, mihin La Baule päättyy. Kylä on pieni ja kadut kapeita, minkä lisäksi ne ovat pääosin yksisuuntaisia. Kahden täysin suuntavaistottoman ihmisen  kulku siellä oli lähes toivotonta. Etsimme pikkuruisen kylän hienoa satama-aluetta varmasti tunnin verran. Kävellen olisimme siinä onnistuneet hetkessä, mutta emme uskaltaneet jättää autoa oikein mihinkään, sillä pelkäsimme, ettemme enää ikinä löytäisi sitä.

Parasta Le Pouliguenissa oli kuitenkin vesiskootteri- yms. -laitteiden vuokrauspiste. Olin jo parikymmentä vuotta haaveillut toistavani ensimmäisen vesiskootteriajeluni ja nyt se oli vihdoinkin mahdollista! Menin vuokrauspisteeseen vähän arkaillen, kun mietin, kuinka tällaiseen yli kuusikymppiseen, ylipainoiseen Tätiin siellä suhtauduttaisiin. Vaan ei hätäpäivää. Jos jotenkin suhtautuivat, se ei tullut missään esiin.

Taas jouduttiin vähän odottelemaan laskuvettä ennen kuin muutaman hengen skootteriryhmä koottiin kasaan lyhyelle oppitunnille. Ja sitten vaan matkaan. Ajelimme oppaan johdolla ryhmässä, mutta saimme riittävästi aikaa ihan omallekin hurjastelulle. Hurjaa se myös oli. Sää oli melko tuulinen, joten aallokko oli sen mukainen. Jopa suoraan ajaminen vaatii jonkin verran lihasvoimaa. Kaartaessa välillä tuntui, että koko laite kaatuu, mutta eihän se vain kaatunut. Voi sitä riemua ja adrenaliinipiikkiä! Elän tällä muistolla vielä pitkään!

Kissat ovat kotiutuneet parvekkeelle

Helle jatkuu ja parvekkeen ovea on pakko pitää auki. Se tarkoittaa tietysti sitä, että kissatkin haluavat nauttia auringosta. Asumme 12. kerroksessa, josta on upeat, esteettömät näkymät Montmartren kukkulalle. Kissat ensin hiukan kummeksuivat avaraa maailmaa, mutta valitettavan hyvin ovat sittemmin sopeutuneet. Mustalla on vielä ylikiloja sen verran, ettei pääse tai uskalla hypätä parvekkeen reunalle, mutta Raitapoika tekee sen jo tottuneesti. Käy välillä naapurinkin puolella kurkkaamassa, josko sieltä saisi jotakin herkkua.

Sydän kylmänä seuraamme Raitaa, mutta vielä emme ole keksineet, kuinka sen saisi estettyä kiipeilemästä. Toivotaan, että kyse on uutuuden viehätyksestä! Joka tapauksessa koitamme olla kiinnittämättä asiaan kovasti huomiota.

kissa
Kasvit ovat toinen ongelma. Itse luovuin jo vuosia sitten viherkasveista, sillä Musta rakasti erityisesti traakkipuutani. Se yritti jatkuvasti kavuta sen latvaan ja syödä puun lehdet. Ei saanut multakaan olla rauhassa. Aina töistä tullessa matot olivat mustanaan ruukuista ylös kaivetusta mullasta. Lopulta laitoin ruukkuihin pieniä koristekiviä estämään kaivuutöitä, mutta siitä seuraisi vain se, että seuraavana päivänä lattialla oli mullan lisäksi järjetön määrä kiviä. Niin lopulta myönsin, että kissat voittivat ja laitoin kasvit pois.

Nyt siis on uusi yritys. Meillä on parvekkeella isoksi kasvanut traakkipuu. Sen lehtiin eivät kissat yletä kiipeämättä. Kaikki mahdolliset kiipeilyä edistävät kalusteet on toki siirretty kauas pois kasvin lähettyviltä, mutta sekään ei ole tehonnut. Raita nimittäin keksi, että parvekkeelle pääsee myös ikkunoista ja makuuhuoneen ikkunasta hiukan kurottamalla ylettyy puun lehtiin. Jos kasvia työntää lähemmäksi parvekkeen ulkoseinää, siihen puolestaan ylettää mainiosti kaiteelta. Sekään ei siis ole vaihtoehto. Luulen, että pian on edessä luovuttaminen. Ainakin osa kasveista joutunee kiertoon.

Itse nautin parvekkeesta tavattomasti. Jaksan istua auringon paahteessa tunteja ja lukea. Erityisen upeita ovat kuitenkin auringonlaskut. Niitä olen kuvaillut ilta toisensa jälkeen ja luulenkin, että Facebook-kaverini alkavat jo kyllästyä jatkuviin kuvapäivityksiini.

Mitä täti duunaa?

Täti on nyt ollut eläkkeellä tasan kuukauden ja poissa töistä kaksi ja puoli kuukautta. Tuon ajan voisi vielä ajatella olleensa lomalla. Huomaan kuitenkin olleeni vapailla riittävästi, sillä jo pari kertaa mieleeni on hiipinyt ajatus, että minulla on tylsää. En sentään ehkä ole ihan pitkästynyt, mutta  jotain pitäisi pikku hiljaa keksiä. Toimettomana en jaksa olla!

Ennen eläkkeelle jäämistä mietin aika ajoin, mitä alkaisin tehdä, enkä keksinyt mitään. Lukeakaan ei aina jaksa. Useampi opus on jo nyt mennytkin, ja rivissä riittää lukemattomia kirjoja vielä vaikka kuinka pitkään. Pari vuotta sitten aloitin kuntosalin ja keppikävelyn, mutta nekin jäivät viime syksyn pikku sairastelun jälkeen. Nyt yritän hakea uutta iskua. Tänäänkö? No ei vielä. Mutta ehkä jo huomenna…

Puolisoni on ranskalainen ja asuu Pariisissa. Oli kai aika luontevaa, että siirryn eläkkeellä Pariisiin. Niin teinkin. Ihan helppoa lähteminen ei ollut. Minulla on lähes 85-vuotias äiti ja tyttären perhe lapsenlapsineen Helsingissä. Heistä eroaminen pitkäksi aikaa korvensi kyllä rintaani. Toisaalta kaksi kanssani asunutta kymmenvuotiasta kissaakaan ei helpottanut lähtemistä. Kissojen jättäminen ei käynyt päinsä.

Kissat ovat olleet koko elämänsä kotikissoina, joten alkurokotusten jälkeen en niitä juuri ole eläinlääkärillä käyttänyt. Kissat tarvitsevat EU-alueella matkustaessaan oman passin, ja muun muassa rabies-rokotuksen tulee olla kunnossa. Ranskaan tullessa rokotuksen saannista piti olla kulunut vähintään 30 vuorokautta. Musta kissa on aikanaan tullut Pariisista, joten sen passiasiat olivat kunnossa. Raitapoika tarvitsi myös passin. Kun hommat oli hoidettu, alkoi lentojen selvittely.

Päätimme Puolison kanssa, että matkustamme yhdessä, sillä yksin en kahta kissaa uskaltaisi kuljettaa. Kyselimme ensin Norwegianilta, kun ajattelimme sen olevan Finnairia edullisempi. Norwegian sallii kotieläimet kabiinissa kuitenkin vain kotimaan lennoillaan. Ruumaan emme halunneet poikia pistää. Finnair puolestaan hyväksyi kaksikin kissaa kabiiniin, kunhan eivät painaisi yli kahdeksaa kiloa. Näin vakuutin olevan. Myös uljetuskassille oli tarkat rajat. Liput hankittiin.

Musta kissa on vuosien ajan ollut ylipainoinen. Pari viime vuotta on meillä molemmilla mennyt enemmän tai vähemmän laihduttaessa mutta ilman kovin radikaaleja tuloksia. Musta painoi edellisessä punnituksessa 8,4 kiloa, joten matkaa tavoitepainoon oli vielä hiukan. Raidan kohdalla vastaavaa ongelmaa ei ollut, tosin laihdutusruokaa sekin joutui syömään.

Vähän sydän pamppaillen menimme Finnairin tiskille. Raita painoi kasseineen päivineen alle kuusi kiloa, mutta Mustan kanssa vaa’an neula pysähtyi 9,4 kiloon. Arvasin, että virkailija tarttuu asiaan, ja vakuutinkin heti, että minulle oli puhuttu nimenomaan kissan painosta ja koppa painaa puolitoista kiloa. Virkailija halusi kuitenkin punnita kissan. No, ei sellaista voi tehdä! Kissahan lähtee välittömästi viilettämään ympäri terminaalin. Ehdotinkin pelkän kantokassin punnitsemista. Sain kissan pidettyä sylissäni, eikä se siitä karannut. Kassi punnittiin, ja lukema oli ilmoittamani! Niin pääsimme matkaan.

Kahden ja puolen tunnin lento sujui kohtalaisesti. Kissat matkustivat jalkatilassa, toinen tyytyväisenä, toinen ei. Erityisesti nousu ja lasku tuntuivat piinaavan Mustaa. Sydäntä raastoi kissan itku, mutta itään ei ollut tehtävissä. Onneksi lento oli sentään lyhyt, vaikka päivästä kantokopassa tulikin pitkä!

Kotona kassit ensimmäisenä auki ja pojat vapaiksi! Hämmennys oli tietysti valtava, mutta ruokakuppi sai kummatkin innostumaan. Koskaan en ole nähnyt kissojen syövän niin nopeasti ja niin paljon. Kun vessojenkin paikat oli esitelty, alkoi tutustuminen uuteen kotiin ja 12. kerroksessa sijaitsevaan parvekkeeseen.