Skip to main content

Sukulaisvierailulla Lyonissa

Neljä päivää Lyonissa tuntui ennen lähtöä pitkältä ajalta, mutta niin minusta aina tuntuu, kun joudun yöpymään toisten nurkissa. Tiedän kuitenkin entuudestaan, että perille päästyäni kaikki sujuu mainiosti ja oikeastaan aika tuntuu ihan lyhyeltä. Niin kävi tälläkin kertaa.

Junaliput olimme hankkineet kello yhden junaan. Emme Puolison kanssa ole todellakaan aamuihmisiä. Nyt saimme valmistautua rauhassa. Asemalle toki lähdimme paremmissa kuin hyvissä ajoin, sillä meistä toinen haluaa olla aina paikalla mieluummin paljon etukäteen kuin myöhästyä. Asiasta vallitsee myös vastakkainen näkemys. Itse olen paremminkin viime tipan ihminen.

Emme olleet valmistautuneet kahden tunnin ja 400 kilometrin junamatkaan eväin, sillä tapaamme yleensä käydä ravintolavaunussa juomassa kahvit ja haukkaamassa pikku purtavaa. Nyt rautatieasemalla kuulutettiin, että henkilöstö oli lakossa, eikä tarjoilua ollut. Kuulutus ei tietenkään herättänyt suuria tunteita, sillä Ranskassa on aina jokin lakko meneillään. Matkalla tyydyimme hengen ravintoon, sillä kirjat olimme toki ottaneet mukaan.

Emme olleet suunnitelleet Lyoniin muuta ohjelmaa kuin sukulaisvierailuja. Puoliso ei ollut tavannut sisartaan lähes vuoteen, ja minunkin edellisestä kerrasta oli kulunut jo vuosi. Yhteyttä tietysti pidetään väliaikoinakin.

Kotiuduttuamme aloimme odotella illallista. Se tarjotaan Ranskassa aina kahdeksalta. Hiukan ennen sitä otetaan esiin aperitiivina tarjottavat suolapalat ja juomaa. Tällä kertaa pöytään tuotiin pieniä hanhenmaksavoileipiä ja niiden kanssa hyvin istuvaa, makeahkoa valkoviiniä. Luoja, että oli hyvää. Siskon taloudessa saa aina hyvää viiniä, sillä isäntä on viiniharrastaja ja poikansa kouluttautunut sommelieriksi.

Vaikka varsinaisia suunnitelmia ei ollutkaan, lähdimme seuraavana päivänä kaksistaan hiukan liikkeelle. Kävimme ensin syömässä Bistrot Canaillessa , joka ei varsinaisesti vaikuttanut ensi silmäyksellä ruokaravintolalta. Paikka oli täynnä erilaisia sarjakuva- ja elokuvahahmoja, minkä lisäksi ravintolaa koristivat komeat muoviset ”kristallikruunut”. Rakastan kitschiä ja muutakin krääsää, ja sitä riitti. Myös ruoka oli erinomaista. Söin yhden parhaista ellen parhaan pavé de rumsteakeistani. Puolison annoskin oli hyvä, vaikken enää saa mieleeni mitä se oli, kun olin niin innostunut omasta ruoastani.

Kaupoista oli tarkoitus etsiä Tyttärelle joululahjaa, mutta en löytänyt hänelle mitään. Itselleni kylläkin. Vähän ostohalujani rajoitti kuitenkin ajatus tavaroiden Pariisiin rahtaamisesta. Tuomiltamme joululahjoilta matkalaukkuihin oli kuitenkin tullut hyvin tilaa, joten jotain pientä sain ostettua mukaan.

Illaksi olimme sopineet, että Siskon tytär perheineen tulee illastamaan kanssamme ja että toisillemme tarkoitetut joululahjat annetaan ja avataan jo silloin. Alustava joulu oli etenkin perheen kolme ja puolivuotiaalle pojan naskalille täyttymys, sillä joulupukin odottaminen oli ottanut koville. Olimme ostaneet pojalle kauniin kylpytakin, ja hän sattui vahingoksekseen avaamaan juuri meidän pakettimme ensimmäisenä. Voi sitä itkua ja hammastenkiristystä, mikä avaamisesta seurasi. Poika itki sydäntä särkevästi ja kirkui, ettei hän ollut halunnut mitään pyyhettä vaan leluja. Minua tuppasi naurattamaan, mutta sain itseni pysymään kurissa. Ja tulihan niitä lelujakin lopulta.

Itseäni pukki suosi. Sain aivan ihanan Vespa-repun. Se on juuri sen mallinen, jollaisen olin ajatellut hankkivani, mutta sen lisäksi se on vielä Vespa. Olin niin onnellinen, että kyyneleet kihosivat silmiini. Lahjan antaja saattoi todellakin nähdä onnistuneensa valinnassaan. Sain myös kaksi Elena Ferranten kirjaa ranskaksi. Ilokseni havaitsin, että ranskani sujuu sen verran hyvin, että lukunautinto säilyy.

Viimeisen yön vietimme Siskon tyttären perheessä. Illallisella oli pari muutakin nuorison edustajaa, joten jatkoimme vielä ruokailun jälkeen tovin. Vaikka kovin myöhään emme valvoneetkaan, tuntui pikku miehen kahdeksalta toteuttama aamuherätys hiukan varhaiselta. Sellaista se lapsiperheen elämä kuitenkin on, joten siihen sopeuduimme.

Kotimatkalle lähdimme illansuussa. Nyt sentään ravintolavaunun henkilöstö oli palannut asemapaikalleen ja tarjoilu pelasi. Tyytyväisinä palasimme kotiin, sillä matka oli erittäin onnistunut. Sovimme tapaavamme tästä lähtien hiukan useammin, eikä siitä ole vaikea pitää kiinni. Niin tervetulleiksi me itsemme aina Lyonissa tunnemme.

Sairauskertomus

Tulin tahtomattani perehtyneeksi ranskalaiseen terveydenhoitojärjestelmään. Minulla oli jo iltasella ollut selässäni kiputuntemuksia, mutta sellaistahan se elämä tässä(kin) iässä tahtoo olla. En siis juurikaan kiinnittänyt asiaan huomiota. Aamulla heräsin jo ennen kuutta ihan kauheaan alaselän kipuun. Kärvistelin sen kanssa pari tuntia yrittäen asentoa vaihtamalla saada kipua laantumaan.

Kun Puoliso sitten vihdoin heräsi, olin jo tullut siihen tulokseen, että nyt tarvitaan lääkäriä. Vanhat kokemukset sappikivistä ja umpisuolen tulehduksesta sekä diagnoosin haku Googlen avulla olivat minut tähän johtopäätökseen auttaneet. Niinpä varattiin aika tohtorille, vaikka kipu olikin yhtäkkiä yllättäen kadonnut ja olo oli kuin terveellä.

Täällä ei ole niinkään diacoreita tai terveystaloja, vaan lääkärit pitävät yksityisiä vastaanottoja. Tällaiselle kolmen lääkärin vastaanotolle sitten pääsimme. Tohtorisetä oli hiukan tuhti, naureskelevainen mies. Ei suinkaan mikään ei-kukaan, vaan arvostettu Georges Pompidou -sairaalan lääkäri ja yliopiston opettaja eli hyvissä käsissä oltiin. Verenpaine mitattiin, pituus ja paino kysyttiin ja kliininen tutkimus tehtiin. Oireiden perusteella lääkäri epäili minulla olevan munuaiskiviä. Tähän johtopäätökseen olin itsekin tullut. Sitten vain veri- ja virtsakokeisiin sekä ultraäänikuvauksiin. Laboratoriota ei vastaanotolla tietenkään ollut.

Olen huomannut kaupungilla kulkiessani, että laboratorioita on siellä täällä. On ilmeisen yleistä, että kokeet tehdään muualla kuin lääkäriasemalla. En tiedä, oliko oman lääkärini alueella paljon muitakin vastaanottoja, mutta aivan vieressä sijaitsi laboratorio ja apteekki. Tuossa laboratoriossa tehtiin kuitenkin vain veri- ja virtsakokeet. Sinne pääsi jonottamalla. Kokeiden vastaukset luvattiin parin päivän.

Ultraääneen tilattiin aika toisaalle. Sain kuitenkin ajan jo samaksi päiväksi. Ei muuta kuin sinne. Tovin odottelun jälkeen minut ohjattiin huoneeseen, jota pidin tyhjänä. Yhtäkkiä katseen käännettyäni havaitsin kipapäisen miehen istuvan tietokoneen ääressä. Ei hän minua turhaan tervehtinyt. Hän nousi hetken kuluttua koneeltaan ja pyysi minua riisuutumaan ja käymään tutkimuspöydälle pitkälleni. En tahtonut saada hänen puheestaan mitään selvää, niin hiljaisella äänellä hän puhui. Taas piti kertoa kaikki oireet. Tutkimus vei muutaman minuutin ja tulokset sain mukaani. Ei normaalista poikkeavaa, mikä tuntui tietysti mukavalta.

Viimeiset tulokset saatiin perjantai-iltana kello viisi. Olin jo etukäteen huolissani, mistä keksisin enää siihen aikaan lääkärin, mikäli tarvetta ilmenisi lääkehoitoon. Soitto labraan osoitti, että troppeja tarvitaan. Mietimme, miten ehtisimme sekä hakea tulokset että puoli seitsemältä vastaanoton päättävälle päivystävälle lääkärille. Vaan minullapa on kekseliäs Puoliso. Sovimme, että hän hakee tulokset ja minä menen valmiiksi istumaan ja odottamaan vuoroani alakerran vastaanotolle.

Puoliso lähti noin tunnin kestävälle matkalle bussilla ja metrolla. Minä menin ihan pikkuruisen vastaanoton ihan pikkuruiseen odotustilaan odottelemaan noin kymmenen muun henkilön kanssa. Olen aiemmin ajatellut tuosta odotushuoneesta, että jos ei ennen sinne menoa ole jo saanut kaikkia mahdollisia tartuntatauteja, niin viimeistään siellä ne saa, sillä niin pieni huone on. Lääkäreitä on kaksi ja aina uusi sisääntulija kysyy, kuka on viimeksi tullut ja ketkä ovat menossa sille ja sille lääkärille, jotta oma jonotustilanne selviäisi. Minultakin kyseltiin, kummalle lääkärille jonotan, ja kun en keksinyt kummalle olisin halunnut, niin päädyin lääkäriin, jonka luona olin jo viikolla aiemmin käynyt pistättämässä influenssarokotuksen käsivarteeni.

Juuri parahiksi, kun Puoliso tuli hakureissultaan, lääkäri kutsui minut sisään. Suurta hätää ei tulosten perusteella ilmennyt, tulehdus kuitenkin ja hiukan laiskat munuaiset, mitä se sitten tarkoittaakin. Lääkkeet kirjoitettiin ja kehotettiin juomaan runsaasti. Sain vielä lohdutukseksi suklaamakeisen.

Kotona tuloksia katsellessani huomasin, että verikokeet olivat olleet melko perusteelliset, sillä tulehduksen lisäksi myös monia muita arvoja oli mitattu. Ikuinen pelkoni kakkostyypin diabeteksesta väistyi taas vähän kauemmaksi, kun sokeriarvot olivat mallillaan.

Kaiken kaikkiaan tuntui aika erikoiselta, että jouduin käymään niin monessa paikassa yhden vaivan takia. Erityisesti minua jäi mietityttämään se, että saan kaikki tulokset itselleni, minkä jälkeen menen taas uudelleen lääkäriin. On toki niin, että esimerkiksi ultraäänen otti lääkäri, joka myös lausui tuloksen samantien, mutta verikokeiden tulokset annetaan potilaalle ilman lääkärin lausuntoa. Kyllä jää omalle tulkinnalle ja Googlelle mahdollisuuksia. Eikö tämä ole aikamoista resurssien tuhlausta? Hinnat eivät kuitenkaan kuumottaneet (lääkäri 35 €, veri- ja virtsakokeet 46 €, ultraääni 74 €, päivystävä lääkäri 23 €). Suomessa en olisi tuolla rahalla yksityisellä puolella pärjännyt, mutta aikaa olisi kyllä säästynyt melkoisesti.

Kaiken kaikkiaan – varsinkin näin jälkikäteen ajatellen – kokemus oli mielenkiintoinen. Sitä paitsi taisin löytää itselleni samalla omalääkärin, sen verran mukava oli tuo ensimmäinen tohtorisetä. Ja oli se odotushuonekin aika avara!

Elämyksien Madrid!

Piipahdettiin Puolison kanssa Madridissa, kun löydettiin todella edullinen reissu. Viiden päivän matka täältä Pariisista kahdelle hotelleineen tuli maksamaan kolmisen sataa euroa. Ei paha. Tosin hirveän pientä hintaa tärkeämpi asia oli päästä Madridiin, kun en ole siellä koskaan aiemmin käynyt.

Yksikään kuulemani kommentti Madridista ei ole ollut liioiteltu, sen voin vilpittömin mielin sanoa. Kaupunki oli henkeä salpaavan kaunis. Talot marenkia, lukematon määrä aukioita, siistiä ja puhdasta, jopa katujen nimikyltit olivat itsessään taidetta.

madrid2

Itse asuimme pienen Santa Cruz -aukion varrella vaatimattomassa hostelissa, joka kuitenkin täytti tarpeemme erinomaisesti, kun sen sijaintikin oli lähes täydellinen Plaza Mayorin kupeessa ja kivenheiton päässä Puerta del sollista.

Nyt varsinkin, kun ikää on karttunut, olen huomannut, että ensi kertaa suurkaupunkiin tullessa ovat turistibussien kiertoajelut ihan varteen otettava vaihtoehto. Muutaman päivän aikana ei millään ehdi kaikkea haluamaansa nähdä, mutta turistibussi vie läpi tärkeimpien nähtävyyksien ja toisaalta kaupungista voi saada hyvän yleiskuvan. Madridissa yleiskuvan saaminen jäi kuitenkin vaiheeseen, kun bussi tuntui ajelevan aika ristiin rastiin. Käytimme bussia myös silloin, kun menimme museoihin. Otimme nimittäin samantien kahden päivän liput.

Museoista meille tärkeimmät olivat tietysti Prado ja Reina Sofia, jotka sijaitsevat lähellä toisiaan. Emme tosin yhdeksi päiväksi ottaneet kuin kohteen kerrallaan. Saimme Pradossa vietettyä lähes viisi tuntia, joten kyllä se päiväksi hyvin riittää. Koska en ole mikään taiteentuntija, enkä sellaisena halua edes esiintyä, tyydyn sanomaan, että kaikki, mitä näin, oli ihan huikeaa! Miten jo vuosisatoja sitten osattiin hallita ja käsitellä sellaista värimaailmaa. Erityisesti taulut jäivät pyörimään mielessäni pitkään. Itse asiassa jäin nytkin hyväksi toviksi del Pradon nettisivuille.

Reina Sofiaan lähdimme raskain jaloin. Edellisen päivän museokierros ei yhden yön nukkumisella mennyt ohi. Mieli oli silti virkeä ja olimme taas valmiita tuntien kierrokseen. Tärkeintä minulle oli kuitenkin nähdä Picasson Guernica, ja elämyshän se olikin. Taulun molemmin puolin seisoi vartija päivystämässä, ettei kukaan vain napsisi kuvia. Ymmärrän kiellon ja sen tarkoituksen ihan hyvin, mutta tällä kohtaa toimin tottelemattomasti. Pidin kameraa niin alhaalla, ettei sitä oikein voinut havaita, enkä (juuri) koskaan käytä salamaa, niin sain kuvani näpsäistyä. Toki häpeän tekoani hirveästi.

madrid6

Taidenautintojen lisäksi harrastimme vahvasti ruoka- ja juoma(kin) kulttuuria. Jostain syystä en ollut koskaan kiinnittänyt muiden Madrid-tarinoissa huomiota Mercado de San Miguel -nimiseen paikkaan. En voi enää ymmärtää miten!

madrid5

Kyseessä on todella upea tori- tai hallirakennus, jonka joka kojussa on myynnissä tapaksia ja toisissa hiukan tuhdimpaakin purtavaa. Viinit kuuluivat tietenkin valikoimiin. Löysimme paikan itse asiassa ihan sattumalta. Olimme palaamassa turistikierrokseltamme bussilla, kun huomasin hallin, ja pitihän sitä mennä katsomaan. Myyntikojut sijaitsevat hallin seinustoilla ja keskiosa on sitten varattu varsinaista ruokailua varten. Hintatasosta en osaa sanoa suuntaan enkä toiseen. Meidän laskumme muodostui varsin muhkeaksi. Mutta kyllä me söimmekin!

madrid4

 

Iltaisin kävimme eri ravintoloissa syömässä. Valitsimme ne sattuman varaisesti, sillä tietoa tai suosituksia meillä ei ollut. Ruoat tilasimme aina puoliksi. Valitsimme alkuruoaksi usein mustekalaa, mutta pääsi se pääruoaksikin. Saatoimme syödä myös pelkkiä alkuruokia. Kaikki oli erittäin hyvää. Vain leipä tuotti meille pienen pettymyksen, kun ranskalaiseen on tottunut.

pihviLämpimistä eväistä voisin muuten mainita elämäni suurimman mutta myös parhaan entrecôte-pihvin. Tuolla kertaa olimme tilanneet kaksi alkuruokaa ja yhden lämpimän, koska vain minulla oli kauhea nälkä. Pihvi kuitenkin yllätti koollaan, joten söimme sen puoliksi ja vaivoin saimme loppuun.

Elämyksiä saimme niin henkisesti kuin ruumiillisesti. Madrid täytti ja ylittikin kaikki odotukseni, eikä tämä jäänyt varmasti viimeiseksi visiitiksi sinne. Seuraavaksi haaveenani on Firenze, muttta sen aika on vasta keväällä.

Taas Suomessa, mutta juhlien aikaan!

Ennen eläkkeelle jäämistäni vannoin, etten tule enää koskaan viettämään yhtä ainoaa talvea Suomessa. Vaan kuinkas tässä näyttää käyvän! Piipahdin juuri Helsingissä. Tällä kertaa mukana oli onneksi Puoliso, mikä helpotti visiittiä oleellisesti.

Pimeää riitti niin kuin jokainen hyvin tietää. Aurinko laski puoli neljän maissa, kun Pariisissa se laskee puoli kuusi. Pakko sanoa, että tuo kaksi tuntia tuntuu todella oleelliselta, vaikka kärsin kyllä täälläkin päivän lyhyydestä. En vain ole talvi-ihminen, en sitten millään. Lasken vain viikkoja ja päiviä talvipäivänseisaukseen, sillä siitähän se taas lähtee, se kevät.

Reissulle osui huomattava määrä juhlia. Äiti täytti 85, Puoliso 65 ja Muru 9. Ja kaikkia juhlittiin. Äitini syntymäpäivät vietettiin Iho- ja allergiasairaalan televisiohuoneessa. Tuotiin mukanamme kakut ja skumpat, joita sitten pienellä porukalla nautimme. Ihan juhlavalta tuntui, vaikka Äiti oli sairaala-asussa. Ei se häntä itseäänkään näyttänyt enemmälti häiritsevän, vaikka muutoin onkin kauhean tarkka pukeutumisestaan. Prosecco maistui potilaalle ja minulle mainiosti.

Puolison kanssa juhlimme syntymäpäivää Aino Vennan Joulu -levynjulkistuskonsertissa. Olipa ihana! Aino on säveltänyt muutamia tuttuja joululauluja ihan uusiksi, mutta levyltä löytyy myös vanhoilla perinteisillä sävelillä laulettuja kappaleita. Rakastan joululauluja, joten levy tuli ostettua heti.

Ennen konserttia nautimme Kulttuuritalon aulaan pystytetyssä baarissa hiukan viiniä. Toista lasillista ostaessani lasiin hulahti juomaa niin, että eivät meinanneet reunat riittää. Konserttikin oli jo alkamassa, enkä halunnut kaataa kaikkea viiniä suoraan kurkkuuni, saati jättää juomatta. Niinpä minä salakuljetin lasini salin puolelle. Ai että olin tyytyväinen itseeni, kun olin niin kauhean kapinallinen! Oli sitä viiniä joka tapauksessa kiva lipitellä Puolison kanssa siinä konsertin aikana. Jatkoille mentiin tietysti ravintolaan.

Mummin Murun synttäreitä vietettiin Leikkiluolassa Hakaniemessä. Lapsia oli kaikkiaan 12, mutta eihän heitä juuri ehtinyt nähdä, koska kiire oli kaikilla kova ehtiä erilaisiin härveleihin. Vasta kakkukynttilöiden puhaltaminen kokosi lapset yhteen, kun herkkuja oli tietysti kaikille. Syömisen jälkeen oli sitten sankarin paras hetki, lahjojen avaaminen. Lapset asettuivat rinkiin oman lahjansa kanssa ja sankari sijoittui ympyrän keskiöön pyörittämään pulloa, jonka avulla arvottiin lahjanantaja kerrallaan ojentamaan tuomisensa. Voi sitä krääsän määrää! Oma lahjani oli DNA salapoliisi -pakkaus. Mieluisimpia olivat kuitenkin kaikki Pokémoniin liittyvät lahjat.

Suomi-reissulla ehdittiin käydä kylässä ja tavata muutoinkin ystäviä. Kyläreissulla hyvän ystäväpariskunnan luona meitä kestittiin niin, että vesi tulee kielelle vain pelkästä ajattelemisesta. Alkupalana oli blinejä, mätiä ja sienisalaattia sekä cheddarilla täytettyjä pepperoni-chilejä. Yritin muka olla varovainen ja olla syömättä itseäni ähkyyn, kun tiesin odottaa loistavaa pääruokaakin. No en sitten onnistunut. Onneksi pidettiin hiukan taukoa ennen seuraavaan lajiin siirtymistä. Pääruokana oli suussa sulavia karitsan kyljyksiä kypsyysasteeltaan juuri minun suuhuni sopivia. Ruokaviininä joimme tummaa ja täyteläistä Raiz de Guzmán Crianza 2011 -viiniä. Kun vielä jälkiruokakin oli satumaista, tuntui, että olimme taivaassa.

Parilla viimeisellä matkallani Suomessa en puolestani ole ehtinyt kutsua luokseni kotiin ketään. Olen ollut siitä vähän harmissani, mutta aika on vaan tahtonut mennä Äidin kanssa. Ja voimatkin. Tällä kertaa oli nimittäin lisäksi Äidin muutto väliaikaiskodiksi muodostuneesta asunnosta entiseen. Onneksi Äiti oli tuon ajan sairaalassa ja poissa jaloista.

Onneksi ystävät ovat kuitenkin ymmärtäväisiä ja tulivat tapaamaan meitä myös kantakuppilaan. Oli kyllä todella lystiä! En tiedä, johtuuko siitä, että tapaa niin harvoin, mutta kyllä ystävät tuntuvat ihan erityisiltä. Seuraavaan tapaamisen ei kylläkään ehdi kulua kuin muutama viikko, sillä olosuhteet vievät minut jouluksi Suomeen. Kaiken lisäksi yksin!