Skip to main content

Sairauskertomus

Tulin tahtomattani perehtyneeksi ranskalaiseen terveydenhoitojärjestelmään. Minulla oli jo iltasella ollut selässäni kiputuntemuksia, mutta sellaistahan se elämä tässä(kin) iässä tahtoo olla. En siis juurikaan kiinnittänyt asiaan huomiota. Aamulla heräsin jo ennen kuutta ihan kauheaan alaselän kipuun. Kärvistelin sen kanssa pari tuntia yrittäen asentoa vaihtamalla saada kipua laantumaan.

Kun Puoliso sitten vihdoin heräsi, olin jo tullut siihen tulokseen, että nyt tarvitaan lääkäriä. Vanhat kokemukset sappikivistä ja umpisuolen tulehduksesta sekä diagnoosin haku Googlen avulla olivat minut tähän johtopäätökseen auttaneet. Niinpä varattiin aika tohtorille, vaikka kipu olikin yhtäkkiä yllättäen kadonnut ja olo oli kuin terveellä.

Täällä ei ole niinkään diacoreita tai terveystaloja, vaan lääkärit pitävät yksityisiä vastaanottoja. Tällaiselle kolmen lääkärin vastaanotolle sitten pääsimme. Tohtorisetä oli hiukan tuhti, naureskelevainen mies. Ei suinkaan mikään ei-kukaan, vaan arvostettu Georges Pompidou -sairaalan lääkäri ja yliopiston opettaja eli hyvissä käsissä oltiin. Verenpaine mitattiin, pituus ja paino kysyttiin ja kliininen tutkimus tehtiin. Oireiden perusteella lääkäri epäili minulla olevan munuaiskiviä. Tähän johtopäätökseen olin itsekin tullut. Sitten vain veri- ja virtsakokeisiin sekä ultraäänikuvauksiin. Laboratoriota ei vastaanotolla tietenkään ollut.

Olen huomannut kaupungilla kulkiessani, että laboratorioita on siellä täällä. On ilmeisen yleistä, että kokeet tehdään muualla kuin lääkäriasemalla. En tiedä, oliko oman lääkärini alueella paljon muitakin vastaanottoja, mutta aivan vieressä sijaitsi laboratorio ja apteekki. Tuossa laboratoriossa tehtiin kuitenkin vain veri- ja virtsakokeet. Sinne pääsi jonottamalla. Kokeiden vastaukset luvattiin parin päivän.

Ultraääneen tilattiin aika toisaalle. Sain kuitenkin ajan jo samaksi päiväksi. Ei muuta kuin sinne. Tovin odottelun jälkeen minut ohjattiin huoneeseen, jota pidin tyhjänä. Yhtäkkiä katseen käännettyäni havaitsin kipapäisen miehen istuvan tietokoneen ääressä. Ei hän minua turhaan tervehtinyt. Hän nousi hetken kuluttua koneeltaan ja pyysi minua riisuutumaan ja käymään tutkimuspöydälle pitkälleni. En tahtonut saada hänen puheestaan mitään selvää, niin hiljaisella äänellä hän puhui. Taas piti kertoa kaikki oireet. Tutkimus vei muutaman minuutin ja tulokset sain mukaani. Ei normaalista poikkeavaa, mikä tuntui tietysti mukavalta.

Viimeiset tulokset saatiin perjantai-iltana kello viisi. Olin jo etukäteen huolissani, mistä keksisin enää siihen aikaan lääkärin, mikäli tarvetta ilmenisi lääkehoitoon. Soitto labraan osoitti, että troppeja tarvitaan. Mietimme, miten ehtisimme sekä hakea tulokset että puoli seitsemältä vastaanoton päättävälle päivystävälle lääkärille. Vaan minullapa on kekseliäs Puoliso. Sovimme, että hän hakee tulokset ja minä menen valmiiksi istumaan ja odottamaan vuoroani alakerran vastaanotolle.

Puoliso lähti noin tunnin kestävälle matkalle bussilla ja metrolla. Minä menin ihan pikkuruisen vastaanoton ihan pikkuruiseen odotustilaan odottelemaan noin kymmenen muun henkilön kanssa. Olen aiemmin ajatellut tuosta odotushuoneesta, että jos ei ennen sinne menoa ole jo saanut kaikkia mahdollisia tartuntatauteja, niin viimeistään siellä ne saa, sillä niin pieni huone on. Lääkäreitä on kaksi ja aina uusi sisääntulija kysyy, kuka on viimeksi tullut ja ketkä ovat menossa sille ja sille lääkärille, jotta oma jonotustilanne selviäisi. Minultakin kyseltiin, kummalle lääkärille jonotan, ja kun en keksinyt kummalle olisin halunnut, niin päädyin lääkäriin, jonka luona olin jo viikolla aiemmin käynyt pistättämässä influenssarokotuksen käsivarteeni.

Juuri parahiksi, kun Puoliso tuli hakureissultaan, lääkäri kutsui minut sisään. Suurta hätää ei tulosten perusteella ilmennyt, tulehdus kuitenkin ja hiukan laiskat munuaiset, mitä se sitten tarkoittaakin. Lääkkeet kirjoitettiin ja kehotettiin juomaan runsaasti. Sain vielä lohdutukseksi suklaamakeisen.

Kotona tuloksia katsellessani huomasin, että verikokeet olivat olleet melko perusteelliset, sillä tulehduksen lisäksi myös monia muita arvoja oli mitattu. Ikuinen pelkoni kakkostyypin diabeteksesta väistyi taas vähän kauemmaksi, kun sokeriarvot olivat mallillaan.

Kaiken kaikkiaan tuntui aika erikoiselta, että jouduin käymään niin monessa paikassa yhden vaivan takia. Erityisesti minua jäi mietityttämään se, että saan kaikki tulokset itselleni, minkä jälkeen menen taas uudelleen lääkäriin. On toki niin, että esimerkiksi ultraäänen otti lääkäri, joka myös lausui tuloksen samantien, mutta verikokeiden tulokset annetaan potilaalle ilman lääkärin lausuntoa. Kyllä jää omalle tulkinnalle ja Googlelle mahdollisuuksia. Eikö tämä ole aikamoista resurssien tuhlausta? Hinnat eivät kuitenkaan kuumottaneet (lääkäri 35 €, veri- ja virtsakokeet 46 €, ultraääni 74 €, päivystävä lääkäri 23 €). Suomessa en olisi tuolla rahalla yksityisellä puolella pärjännyt, mutta aikaa olisi kyllä säästynyt melkoisesti.

Kaiken kaikkiaan – varsinkin näin jälkikäteen ajatellen – kokemus oli mielenkiintoinen. Sitä paitsi taisin löytää itselleni samalla omalääkärin, sen verran mukava oli tuo ensimmäinen tohtorisetä. Ja oli se odotushuonekin aika avara!

2 thoughts to “Sairauskertomus”

  1. Kiitos kysymästä Ulla! Enää jälkitarkastus ja sitten toivottavasti terveen paperit! Koskas tulet käymään?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *