Skip to main content

Jälleen matkalla Suomeen

Olen jälleen valmistautumassa Suomen matkaan. Jos aiemmat reissut ovat olleet raskaita, tulee tästä vielä monin verroin raskaampi.

Olemme eläneet surun täyttämiä aikoja. Hyvä ystävämme taisteli kovasti influenssavirusta vastaan. Hän eli viimeiset kolme viikkoaan hengityskoneessa nukutettuna. Virustauti oli niin rankka, että hän ehti saada sydäninfarktin, joka tainnutti hänet vegetatiiviseen tilaan, eikä toivoa enää ollut. Elvytys sai kuitenkin sydämen jatkamaan toimintaansa vielä melkein kaksi viikkoa kohtauksen. Onneksi tuo turha taistelu päättyi, eikä kärsimystä enää ole.

Reilu viikko sitten sain vielä karumman kuolinuutisen. 90-vuotias isäni kuoli yllättäen. Vanhan ihmisen kohdalla on tietysti luonnollista, että kuolema on aina kulman takana. Surua se ei kuitenkaan vähennä. Suhteeni isääni on ollut vuosikymmeniä melko ambivalentti, mutta viimeisen vuoden aikana olimme lähentyneet merkittävästi. Voisin kutsua suhdettamme jopa helläksi.

Nyt siis edessä on kahdet hautajaiset. Ensin hautaamme ranskalaisen ystävämme, sillä Ranskassa hautaus tapahtuu muutaman päivän kuluessa kuolemasta. Suomessa byrokratia tai siunauspaikkojen rajallisuus pidentävät aikaa. Isäni kohdalla viivästys johtuu ruumiinavauksesta, joka tehdään yksin kuolleille.

Isäni oli valmistautunut lähtöönsä. Hän puhui usein siitä, kuinka haluaa tulla haudatuksi. Ei seremonioita, ei puheita, ei lauluja. Vain lapset, puolisot ja lastenlapset läsnä. Itsekin ajattelen näin. Toivoisin vain tuhkauksen ja uurnan laskun lähimpien kesken. Sen jälkeen kyllä jälkeenjäävät saisivat minun puolestani viettää mukavan yhdessäolohetken muistokseni. ”Miksi surra sitä, minkä on menettänyt, kun voi iloita siitä, mitä on ollut:” Minusta se on kaunis ajatus, vaikka sekään ei kyllä vähennä minun surun tunnettani.

Kun nyt näin tarkkaan ryhdyin avautumaan, kerron sitten muustakin. Äiti pääsee vihdoin puolentoista vuoden säärihaavahoidon seurauksena ihonsiirtoleikkaukseen. Olen siitä tavattoman onnellinen. Kolme kertaa viikossa tapahtunut haavahoito on nakertanut Äidin hermoa ja vienyt elämäniloakin. Ihonsiirto voi taas tuoda hänet sille tasolle, jolla hän henkisesti ja fyysisestikin oikeasti on.

Äidin sairaala-aika kestänee viitisen vuorokautta. Minä olen ajatellut rantautua heti sairaalajakson päätteeksi Suomeen. Sillä tavoin minusta on hänelle maksimaalinen ilo ja hyöty. Muu turvaverkko kyllä käy häntä sairaalassa tervehtimässä. Ja siellähän hän pärjää kyllä hyvin itsekseenkin.

Jotta aika ei kävisi Suomessa ollessani pitkäksi, olen vielä järjestänyt yhden keskittymistä vaativan toimen muun oheen. Äidin hylkäämä asunto on myynnissä tai oikeastaan sen myynnistä on jo sovittu. Myynnistä päätettiin vain viikko sitten. Ensin mietin välitystehtävän antoa kiinteistövälittäjälle, mutta sitten sain vinkin Hitaskoti-sivustosta . Sinne voivat niin asunnon myyjät kuin hakijat laittaa oman ilmoituksensa.

Olin ehtinyt laittaa viestin vasta yhdelle ilmoittajalle ja toista olin tekemässä, kun puhelin soi. Ostajakandidaatti oli todella kiinnostunut. Saimme järjestettyä näytön heti seuraavaksi päiväksi, ja asia oli selvä. Nyt vain säädämme enää kauppakirjaa ja – kun kyseessä on hitas-asunto – odotamme enimmäishintalaskelmaa. Muut paperit ovat jo kunnossa. Olen valmis kaupoille heti Suomeen päästyäni. Jos tämä menee käsikirjoituksen mukaan, kauppa on selvä ensi viikolla. Näin helpossa asuntokaupassa en ole koskaan ollut mukana.

Suomen reissusta näyttää tulevan ohjelmallisesti varsin tiivis. Matkan raskautta kuitenkin lievittää se, että ainakin osaksi aikaa Puoliso tulee tuekseni.

Rakkaudella isälle!

Elena Ferrantea ranskaksi

En tiedä, luenko paljon vai vähän, mutta aina minulla on kirja tai kaksi meneillään. Ranskaan toin jo alun perin hyllystäni kirjoja, joihin ei syystä taikka toisesta ollut ollut aikaa ryhtyä, mutta olivat kuitenkin lukulistalla. Suomi-visiiteillä olen ostanut ajankohtaisia kirjoja ja tuonut muassani myös aiemmin hankkimiani. Eläkkeellä on vihdoin aikaa.

En usko olevani lukijana kovin nopea. Saatan silti uppoutua kirjaan tunneiksi, ja muu maailma katoaa ympäriltä. Erityisesti painetut kirjat miellyttävät. Pelkkä kirjakaupan tuoksu saa veden kielelle. Sähkökirjojakin on lukenut melkoisen joukon, mutta sellaista tunnelmaa, johon paperiversion ääressä pääsen, ei e-kirja minulle tarjoa. Näen nimittäin lukiessani tekstin kuvina ihan pieniäkin yksityiskohtia myöten. Olen ikään kuin elokuvassa lukiessani. Näin ei käy sähköisten versioiden äärellä.

Luen pääasiassa suomeksi. Olen aina ollut sitä mieltä, että hyvä käännös on parempi kuin kohtuullisen hyvin ymmärretty alkuperäisteksti. Muistan jo vuosikymmenten takaa, kuinka Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys Matti Rossin kääntämänä tuntui siltä, kuin olisin lukenut espanjaa. Tiesin heti lukevani loistavaa käännöstä. Näin ajattelen edelleen. Nostan todella hattua monelle muullekin suomalaiskääntäjälle, jotka ovat tulkinneet minulle erikielisiä romaaneita äidinkielelleni suomeksi.

Dekkareita sen sijaan olen aina lukenut jonkin verran englanniksi. Pidän kai niitä vähemmän arvokkaina kuin muita kirja-genrejä (anteeksi!). Olen ajatellut niiden olevan minun kielitaidolleni sopivia, ja toisaalta en ole ollut niin tarkka ihan jokaisen sanan ymmärtämisen kanssa. Pääasia on ollut pitää englannin taitoani jollakin tavoin yllä.

Nyt olen poikennut aiemmista tavoistani ja vielä ennen kuulumattomalla tavalla. Sain joululahjaksi kaksi Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäistä kirjaa ranskaksi käännettyinä (L’amie prodigieuse ja Le nouveau nom). Olen kuullut Ferrantea kehuttavan kovasti, ja lahjan antajakin oli niin innoissaan, että päätin tarttua kirjoihin melkein samantien. Sitä paitsi nimimerkin suojissa kirjoittavaa Ferrantea on itseään epäilty kääntäjä Anita Rajaksi , joten saanen anteeksi, etten lue teoksia äidinkielelläni.

Onhan minulla aikaa kulunut noiden kahden kirjan parissa. Aloitin joulun jälkeen ja nyt olen toisen osan loppupuolella. En voi mitenkään väittää, että ymmärtäisin jokaisen sanan tai jokaisen ilmauksen sävyn, mutta erinomaisesti huomaan ymmärtäväni. Se tuntuu hyvältä. Ferranten teksti on ehkä juuri omiaan tällaiselle puolikieliselle. Se on kovin kuvailevaa ja usein vielä kerrataan vähän toisin sanoin edellä sanottu. Jos en siis heti ymmärtänyt, saan kiinni seuraavassa lauseessa ja opin samalla uusia sanoja. Kunpa vielä oppimisin siirtämään kaiken osaamani aktiiviseen käyttöön!

Kaiken kaikkiaan olen pitänyt lukemastani. Ferrante on erinomainen kirjoittaja ja luulen käännöksenkin olevan hyvä. Nyt pitää enää päättää, millä kielellä luen kolmannen osan. Sitä voisi vaikka kokeilla suomeksi ja vertailla, vaihtuisivatko saamani mielikuvat ja päässäni pyörivä elokuva toisenlaiseksi, kun ymmärränkin kaiken lukemani.

Mummokärryn kanssa kauppaan

Ostin viime syksynä uuden kauppakärryn. Siis sellaisen perässä vedettävän, pyörillä kulkevan. En ole kuunaan voinut kuvitella, että käyttäisin sellaista mummokärryä missään. Vaan kuinka ollakaan, otan kärryn todella mielelläni mukaan kauppaan lähtiessäni.

Täällä Pariisissa – varmaan kaikkialla muuallakin Ranskassa – kaikilla on kauppakärry, niin miehillä kuin naisilla, niin nuorilla kuin vanhoilla. Se on yksinkertaisesti niin kätevä. En enää ymmärrä, miksi haluaisin kantaa useassa muovikassissa painavia tavaroita kaupasta kotiin. Ne, jotka kulkevat kauppakassit käsissään, ovat varmasti työmatkallaan kaupassa käyviä. Eihän kukaan tietenkään kärryä töihinsä rahtaa.

Oli meillä tietysti vanhakin kärry. Se oli kuitenkin hiukan pieni kahden hengen suurtalouteemme ja vähän nuhjuinenkin. Sitä paitsi väri ei miellyttänyt silmääni. Siksi päätin hankkia uuden. Arvoin kaupassa pitkään, minkälaisen ottaisin. Kärryt maksoivat kolmesta kympistä ylöspäin, ja hienoimmissa malleissa oli pyöriä niin, että kärryn vetäminen onnistuu portaissakin. Päädyin lopulta keskihintaiseen, käytännöllisen mustaan ja varsin tilavaan, vankkaan malliin. Olemme molemmat olleet hankintaa tyytyväisiä.

Käymme tietysti lähikaupasta hakemassa joskus jotain pientä, mihin ei kärryä tarvita, mutta usein käymme pienen matkan päässä olevassa marketissa ja torilla. Ruuan lisäksi ostamme usein pullovettä. Tuntuu todella mukavalta tunkea kuuden, litran vetoisen pullon pakkaus kärryn pohjalle ilman, että niitä pitäisi selkä vääränä rahdata pitkin katuja. Jaksaa laittaa mukaan vielä vaikka yhden hyvän valkoviininkin.

Määräänsä enempää kärryyn ei kuitenkaan mahdu. Siksi menemme välillä kauppaan sillä ajatuksella, että tilaamme tavaroille kotiin kuljetuksen. On ihan merkillistä, että jo kuuden kympin ostokset tuodaan kotiin maksutta. Tosin minä vaikka maksaisin sellaisesta palvelusta. Helsingissä, ehkä muuallakin Suomessa, on mahdollista tietysti tilata netistä ja saada kuljetus, mutta silloin et pääse itse valitsemaan tuotteita.

On ihanan vapauttavaa kulkea kaupassa ilman pelkoa tavaroiden painosta ja siitä, kuinka paljon jaksaa kantaa. Tulee valittua huomattavasti helpommin ja monipuolisemmin niin hedelmiä kuin vihanneksiakin. Nytkin meillä on käynnissä keittotalkoot. Ostimme kiloittain perunoita, parsakaalia, purjoa, sipuleita ja muitakin juureksia, joista valmistamme soppia valmiiksi pakasteeseen. Kaupassakaan ei tarvitse käydä ihan niin usein.

Kärry on niin oleellinen osa pariisilaisuutta, että myös busseissa on luontevaa kulkea sellaisen kanssa. Täysien kärryjen asetteleminen bussin käytävällä on välillä haasteellista, kun kärryjä on samassa kulkuvälineessä useita. Limittäin ja lomittain ne sitten täyttävät kulkuväylät. Kauppoihin harvat menevät sisään kärryn kanssa. Ne jätetään sisääntuloaulaan, jossa ne sitten seisovat kauniisti rivissä ja odottavat kassalle tulevaa omistajaansa.

Vaikka täällä kauppakärryn käytöstä on tullut minulla luonteva osa luontoani, ihan varma en vieläkään ole, saisinko Suomessa tehtyä saman. Olen kyllä niin vakavasti jo harkinnut kärryn hankkimista, että kirjoittanen sen ostoslistaani seuraavaa Suomi-vierailua varten ja ryhdyn häpeilemättä mummokärryilijäksi.

Joulun ihme, hajuton hyasintti!

Olen jo vuosikymmeniä sitten oppinut, etten työnnä nenääni lähellekään hyasinttia. Niiden voimakas tuoksu saa pääni pyörälle ja aiheuttaa kauhean päänsäryn. Samoin tekevät liljat, joista nykyään on onneksi myös tuoksuttomia versioita.

Palasin Suomesta alkuperäisen ajatuksen mukaan niin, että voimme Puolison kanssa viettää edes uutta vuotta yhdessä. Puolison siskon poika tyttöystävineen oli kutsuttu luoksemme juhlimaan vuoden vaihtumista. Poika on koulutukseltaan sommelier, joten hänen tehtäväkseen oli annettu viinien valinta. Ruokakin oli tarkoin mietitty etukäteen.

Haimme edellisenä päivänä torilta hienon villisian rullan, jonka valmistus aloitettiin marinoimalla liha punaviinikastikkeessa. Marinadissa lihan tuli olla 24 tuntia. Alkupaloina tarjottaisiin suomalaista siian mätiä ja lohta sekä kuningaskotiloita kera itse tehdyn majoneesin. Jälkiruoan ostimme valmiina pakasteisiin erikoistuneesta Picard’ista.

Vieraat tulivat hyvissä ajoin aattoiltana. Joululahjoja emme nuorten kanssa olleet vielä vaihtaneet, joten niiden vuoro oli ensimmäisenä. Silmäni levähtivät pelästyksestä selälleen, kun avasin ensimmäisen paketin. Sieltä paljastui vielä ihan nupullaan oleva hyasintti. Saatoin siis toistaiseksi olla rauhassa. Mietin kuitenkin jo kasvin pois heittämistä heti, kun vieraat olisivat poistuneet. Minä ja hyasintti emme vain kerta kaikkisesti sovi samaan talouteen.

Ilta sujui aivan mahtavasti. Niin ruoka kuin juomatkin olivat erinomaisia. Iloisin olen kuitenkin siitä, että uskalsin jälleen kerran puhua ranskaa lähes pelotta. En enää suunnittele sanomaani etukäteen, vaan aloitan reippaasti lauseen ja odotan jatkon tulevan itsestään. Ja jos ei tule, haen toisia ilmaisumuotoja, ja toisaalta muut auttavat. Kynnys on minulla kyllä ollut kova. Vieraille puhuminen on ollut helppoa, mutta tuttujen kesken on paniikki joskus vienyt kaikki sanat päästäni.

Palaan kuitenkin nyt tuohon hyasinttiin. En heittänytkään sitä heti pois, oikeastaan unohdin sen kokonaan. Nyt siitä tuli jostain syystä puhe. Puoliso väitti, ettei hyasinteissa ole tuoksua. Paikalla ollut vieraammekin vakuutti, että ranskalaiset hyasintit ovat hajuttomia. Melkein kiihdyin, sillä minä jos kuka tiedän, että niissä on todella melkein hengityksen salpaava haju. Kerroin, että Suomessa joulukukkana paljon käytetty hyasintti on monelle muullekin kauhistus juuri sen tuoksun vuoksi. Itse varon aina valitsemasta asetelmaa, jossa on niitä mukana, jos en tiedä vastaanottajan mahdollisesta hajuherkkyydestä.

Olin sijoittanut kukan hiukan syrjemmällä, ja totta on, etten ollut koko kasvia edes tuon aattoillan jälkeen muistanut. Nyt kävin sen hakemassa, ja se oli jo hiukan auennut. Tuoksun olisi pitänyt tuntua ja oikeastaan täyttää koko huoneisto. Laitoin nenäni ihan kiinni kasviin ja nuuhkaisin voimakkaasti. Hyasintti ei tuoksunut miltään. Ei siis miltään. Tai ehkä hiukan kasvilta. Eikö se jos mikä ole joulun ihme!

Joulukiireet!

Vieläkö jaksaisi joulusta? Jouluviikko oli kyllä kiireinen, tosin ei ihan niin kuin kuvittelisi. Minun kiireeni aiheutuivat tietysti Äidistä. Sen lisäksi, että kävimme hänen säärihaavansa vuoksi useammankin kerran seikkailemassa terveyskeskuksessa, hän sai jonkin merkillisin, lääkäriä vaatineen kipukohtauksen vasempaan olkapäähänsä ja niskaansa niin, ettei hän kyennyt edes nostamaan vasenta kättään. Ja pitihän ne jouluostoksetkin tehdä.

Siinä vaiheessa, kun oli selvää, ettei Äiti pääse jouluksi Pariisiin, kuten oli ajateltu, lupasin, että minä laitan hänelle joulun hänen luonaan. Hänen ei tarvitsisi kuin levätä valmisteluiden ajan. Arvasin kyllä, että se tarkoitti kinkun paistoineen minulle töitä lähes vuorotta.

Alkuviikko meni haavahoidossa. Siellä vierähtää kerralla aina puolitoista tuntia ja siihen matkat päälle. Käy kyllä työstä erityisesti iäkkäälle Äidille, kun hoitoja on kolmesti viikossa. Hoidot ja kivut syövät ihmistä varmasti ihan kauheasti, eikä päähän tahdo juuri muuta jalan ohella mahtua. Vierestäkin seuraaminen ottaa ihan sydämestä. Ja tätä on nyt jatkunut puolitoista vuotta. Voin vakuuttaa, että Äiti on sitkeä sissi!

Paria päivää ennen aattoa ehdimme vihdoin myös kauppoihin. Olin jo sanonut, että joulu syntyy tällä kertaa lähinnä valmiista tai puolivalmiista, enkä ala laatikoita alusta pitäen tehdä. Niinpä haettiin Wotkin’silta  peruna- ja lanttulaatikot sekä rosolli. Kinkunkin suhteen olimme kahden vaiheilla, sillä Wotkin’silla työskentelevä tuttumme vakuutti myös valmiskinkkujen olevan mainioita. Päädyimme silti tuoresuolattuun. Kinkun yön yli paistaminen on niin vahva osa minun joulutraditiotani.

Yhden iltapäivän ja illan varasin myös omien jouluostosteni tekemiseen. Tytär ja Mummin Muru olivat tulossa aatoksi, ja lahjat piti hankkia. Keskustan Stocka on minun kauppani, mutta nyt päädyin Itäkeskukseen, sillä aikaa oli todella rajallisesti. Lahjojen lisäksi löysin hiukan yli puolimetrisen, ruukussa olevan ”kuusen” (kiinan kataja tms.), sillä Murun kanssa perinteisiimme on kuulunut ”kuusen” koristelu aattona. Olin tavattoman tyytyväinen.

Kinkun paistoin aaton vastaisena yönä. Tällä kertaa onnistuin hyvin, sillä jouduin heräämään vain kerran tarkistaakseni kinkun valmiusasteen. Seuraavalla heräämisellä sain jo otettua kinkun pois uunista. Tavallisesti heräilen paistoyön aikana useita kertoja, mutta nyt sain nukuttua oikein hyvin. Se tiesi parempia voimia aattopäiväksi.

Tyttären kanssa ahersimme pitkin päivää. Parantelimme laatikoita voilla ja kermalla. Pilkoimme sipulit mädin kaveriksi. Täyttelimme astioita lohella, smetanalla, rosollilla ja sen aveciksi tarjottavalla kermavaahdolla. Leikkasin vielä sopivan ohuita viipaleita kinkusta ja katoimme pöydän. Kaikki alkoi olla valmista. Äiti ohjaili toimintoja, milloin tuolissaan istuen, milloin sängyn päältä. Mutta hermoni piti, ja se oli minusta pääasia. Vasta pöydässä huomasin, etten ollut kattanut pöytään sinappia, joka oli edelleen lasipurkissa. Otin sen esiin ja sanoin, että tarjoiluastiaan en sitä enää jaksa laittaa. Tasan siihen kohtaan loppuivat voimani. Tämän Äiti hämmästyksekseni hyväksyi.

Ruoka oli hyvää, ja kerrankin Muru sai syötyä kunnolla. Lapsilla tahtoo jännitys viedä ruokahalun, mutta ehkä ikä oli jo tehnyt tehtävänsä. ”Joko lahjat avataan” -kysymyksiä tuli tietysti tasaisin välein. Lapselle lahjoja oli runsaasti, mutta saimme me aikuisetkin jotakin, vaikka pyrimme kyllä minimoimaan aikuisten väliset lahjat. Kaikkea tuntuu olevan jo riittämiin.

Ilta päättyi kahdeksan maissa, ja alkoi taksin metsästys. Taksikeskukseen oli mahdotonta päästä, joten päätimme vain lähteä kokeilemaan onneamme. Viereisen hotellin pihaan näytti ajavan takseja ihan solkenaan, joten pirssin saaminen osoittautui helpoksi. Tytär ja Muru lähtivät kotiinsa, mutta minä menin jatkamaan vielä iltaa ystävien pariin.

Muutama hyvä ystäväni on jo vuosikausia viettänyt niin jouluja kuin muitakin juhlapyhiä yhdessä. Perinne on minusta mukava. Jouluruokien valmistamisesta sovitaan yhdessä ja kukin kantaa kortensa kekoon. Minä olen puolestani useana vuonna ollut vain kuokkavieraana, joka osallistuu lähinnä juomapuoleen. Niin nytkin.

Kun joulu oli suoritettu, palattiin taas normaaliin. Tällä kertaa siihen kuului myös iso ja mieltä lämmittänyt asia. Tytär osti ensimmäisen oman asuntonsa. Siihen tarvittiin hiukan minunkin apuani, joten olin paikalla kauppatilaisuudessa. Muutoin jatkuivat terveyskeskuskäynnit kuin joulua ei olisi edes ollut.