Skip to main content

Pariisin Suomi-instituutti

Suomi -instituutteja lienee maassa kuin maassa. Minä tunnen vain tämän Pariisissa sijaitsevan. Olen käsittänyt, että instituuttien tarkoitus on levittää suomalaista kulttuuria muihin maihin. Sellaisena paikkana olen ainakin oppinut tuntemaan Helsingin Ranska-instituutin. Jo pelkästään vierailu näiden kahden instituutin verkkosivuilla kertoo paljon.

Tällä hetkellä Suomen instituutissa on 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi KOTI-niminen näyttely. Se koostuu kuudesta mäntylautamökistä, joissa ihmiset voivat halutessaan yöpyä. Mökkien inspiraation lähteenä ovat toimineet suomalaiset aitat. Eivät ne tosin minusta aittoja vastaa. Mökkien rakenne on ”ilmava” ja lautojen välissä on suuret raot. Vuoteissa on pellavaiset lakanat ja sisustus on lähinnä askeettinen.

Minulle aitta on usein hirsistä tehty, eräänlainen varastotila, jonka ylisillä on makuupaikat. Tavaraa on joka tapauksessa paljon ja se on vanhaa. Ei varmasti ainakaan designia. Minulle KOTI-näyttely jäi perin etäiseksi. Yhtään en tiedä, onko mökeissä todellisuudessa yöpynyt muita kuin lehdistön edustajia. Ruuhkaa ei liene ainakaan ollut.

Itse pääsin tutustumaan näyttelyyn, kun instituutissa oli Aino Vennan konsertti . Konserttia varten varattu tila oli kovin pieni, sillä mökit veivät salista ison osan. Meitä oli paikalla kuitenkin nelisen kymmentä innokasta kuulijaa. Venna veti kappaleiden väliset spiikkinsä sujuvasti englanniksi, ranskaksi ja osin suomeksikin, mikä minusta oli omiaan osoittamaan suomalaista kansainvälisyyttä. Olisinkin toivonut konsertille hiukan isompaa tilaa, jotta loppuunmyytyyn esitykseen olisi mahtunut suurempi yleisö.

Aino Venna asuu tällä hetkellä Pariisissa ja valmistelee ranskankielistä levyään, josta saimme konsertissa jo hiukan maistiaisia. Vaikka olen kuullut Ainoa isommillakin estradeilla, kyllä tämä pieni tila oli myös omiaan tummaääniselle laulajalle. Ja mitä instituuttiin tulee, toivoisin juuri saman tyyppisiä tilaisuuksia järjestettävän useamminkin.

Jotenkin kyllä olisin odottanut instituutista enemmän. Edellisen kerran vierailin siellä vajaa vuosi sitten kesällä. Näin muutamia myyntiartikkeleita ja pari esitettä, mutta suomalaisuuden ytimeen ei tiloissa oikein pääse. Voihan se johtua taloudellisten resurssien puutteestakin, että vierailu jättää kovin etäisen vaikutelman. Pelkkä nurkassa toimiva kahvilan tapainen ei innosta pitkittämään vierailua.

Itse asiassa eri tavarataloissa esillä olevat Iittala-osastot tekijäesittelyineen ovat luoneet minulle paremman ja miellyttävämmän vaikutelman Suomesta kuin instituutti konsanaan. Instituutti toimii Opetus- ja kulttuuriministeriön tukemana, mutta kai silti on mahdollista etsiä kaupallisia kumppaneita, joiden avulla paikasta voitaisiin luoda vetävämpi. Nyt en oikein näe mitään syytä, miksi pariisilaiset innostuisivat instituutin kautta suomalaisuudesta.

Ranskalaisessa uimahallissa

Ranska-suhteeni on kestänyt pian neljätoista vuotta. Siitä ajasta olen asustanut Pariisissa pari vuotta ja käynyt täällä muutoinkin todella usein. Olen tällainen satunnaisesti kunnostani huolta pitävä, joten aika ajoin on tullut mieleeni käydä ihan kivenheiton päässä sijaitsevassa uimahallissa. Puolison kanssa olemme tehneet sinne lähtöä useammin kuin kerran.

Syystä taikka toisesta lähteminen ei ole koskaan onnistut. Yksi ihan varteenotettava syy lienee se, ettei Puoliso oli kauhean hyvä uimari, ja uima-altaan syvyys on 180-230 senttiä. Toki hallissa on toinenkin allas, jossa uimataidotonkin pystyisi hääräämään vedessä mielin määrin.

Naapurin tyttö on innokas uimari ja harrastaa myös sukellusta. Hän käy usein eri uimahalleissa ja on houkutellut minuakin mukaan. En vain ole saanut aikaiseksi lähteä naapurustoa pidemmälle. Nyt hän äkkäsi pyytää minua tuohon lähiseudun uimalaitokseen. Niinpä tartuin tarjoukseen.

Tänään oli sitten suuri päivä. Suomalaiset uimahallitavat mielessäni lähdin tuntemattomaan. Kyllähän se hiukan erilaista oli. Maksu halliin oli vain kolme euroa. Kengät riisuttiin jo ennen pukuhuonetiloihin menemistä. Ilokseni vaatteiden vaihtoon tarkoitettuja koppeja oli runsaasti, mutta vaatteita niihin ei jätetty. Vaatteille oli omat lokerot.

Erikoisinta minusta oli kuitenkin se, etten havainnut mitään indikaatiota siitä, että naisille ja miehille olisi ollut eri osastot. Kaikki kulkevat saman prosessin läpi yhteisissä tiloissa. Tästä tietysti seuraa myös se, että kukaan ei ollut missään vaiheessa alasti. Itse asiassa alastomana esiintyminen on kiellettyä. Suihkut olivat sekasuihkuja, eikä suihkussa käyntiä edellytetty ennen altaaseen menoa. Sen sijaan uimalakki on kaikille pakollinen.

Uiminen toki tapahtui niin kuin meilläkin. Koko allas oli radoitettu. Osa radoista oli tarkoitettu hitaille, osa nopeille uimareille. Minä valitsin tietysti hitaiden uimareiden radan. En ole erityisen nopea uimari, ja edellisesti uintikerrastani on vierähtänyt todella useita vuosia. Uimareita oli kaikilla radoilla useita. Sikäli, kuin ymmärsin, uinti sujui kaikkialla ilman eripuraa. Ohittajat ohittivat, mutta saattoivat myös ahtaan paikan tullen jäädä toviksi hitaamman taaksekin ilman kommentteja.

Yhtäkään vesijuoksijaa ei altaassa ollut.

Uituani aikani siirryin suihkuun. Tuntui kyllä todella oudolta olla suihkussa uimapuku päällä, mutta mieleenkään ei tullut riisuuntua, sillä molemmin puolin oli mies hoitamassa omaa puhdistautumistaan. Kaikki olimme tietysti keskittyneitä toimiimme, joten kiusalliseksi tilanne ei käynyt. Suihkun jälkeen menin omaan pukukoppiini, jossa sain sentään rauhassa vaihtaa vaatteet.

Poistuessamme uimahallista kysyin Naapurin tytöltä, onko kovinkin tavallista, että halleissa on yhteissuihkut. Kuuleman mukaan nykyään on. Hygienian kannalta se tuntuu minusta merkilliseltä, sillä itse toivoisin, että kaikki kävisivät ennen altaaseen menoa suihkussa ja nimenomaan ilman uimapukua.

Mitään traumaa minulle ei käynnistä jäänyt. Kaikki sujui hyvin, joten uskon seuraavalla kerralla selviytyväni jo ihan yksinkin hallille. Niin kivalta uiminen tuntui.

Valtaavatko bobot myös meidän korttelimme?

Asumme 18. kaupunginosassa. Vaikka Montmartre on suhteellisen lähellä ja Sacre Coeur näkyy parvekkeelta, me emme asu erityisen hienossa osassa aluetta. Täällä Chapellella asuu useista eri etnisistä taustoista tulevia mutta myös ihan tavallisia ranskalaisia sulassa sovussa.

Moinen värikkyys antaa alueelle oman ilmeensä, josta minä pidän. Valtavassa korkeassa kolossissa asuu pääosin kiinalaisia, toinen keskittymä ovat ortodoksijuutalaiset, meidän talomme puolestaan on täynnä todella monen kirjavaa väkeä.

Kun kotoa lähtee läheiselle torille, huomaa, että yleisilme jo hiukan muuttuu. Vähän kuin Helsingin Kalliosta on tullut nuorten hipstereiden suosima alue, niin täälläkin torin seudun ovat kansoittaneet bobot (bourgeois-bohème). Heidän mukanaan ovat seudun kahvilatkin muuttuneet. Oma suosikkini on En Vrac -niminen  ravintola, jossa tarjotaan pientä syötävää ja erinomaisia viinejä. Useat asiakkaat eivät kuitenkaan jää istumaan, vaan tulevat vain ostoksille. Erityisen mukavaa on, että viinejä voi maistella ennen ostopäätöksen tekemistä.

Ajan kuluessa uskon bobo-alueen laajenevan, joten jonakin päivänä meistäkin ehkä tulee sellaisia. Ei, ei kai sentään.

Ulkoilumaastot täällä meillä päin eivät ole parhaat mahdolliset. Nyt, kun taas olen pikku hiljaa pääsemässä kiinni päivittäiseen lenkkeilyyn, olen tyytynyt kävelemään vilkkaasti liikennöityä katua ensiksi sinne ja sitten sieltä takaisin. Raikkaasta ilmasta ei voi uneksiakaan, sillä erityisesti kauniilla säällä Pariisin yllä leijuvat saastepilvet tuntuvat raskaina. Autoilu rajoitetaan, mutta rajoituksia ei kukaan noudata. Kaipa kävely kuitenkin tekee joka tapauksessa hyvää.

Istahdan usein lenkilläni kääntöpisteen kahvilassa ja juon pullon kivennäisvettä. Kahvila sijaitsee erityisen vilkkaassa risteyksessä. Seurailen ohi vaeltavia ihmismassoja ja tunnen istuvani ”kansojen sulatusuunissa”. Itse risteysalue on afrikkalaisten kansoittamaa. He myyvät kadulla yhtä jos toista pientä tupakasta kenkiin. Risteyksestä eteenpäin alkaa puolestaan intialaisten ja pakistanilaisten oma alue. Värikkäitä kauppoja ja ravintoloita on lähes silmän kantamattomiin.

Olemme Puolison kanssa monesti miettineet, josko muuttaisimme jonnekin muualle. Asia on vielä työn alla, sillä emme ole edes päättäneet, mikä kaupunginosa olisi mieluinen. Emme kuitenkaan olisi muuttamassa pois siksi, että alueemme olisi epämieluisa tai emme viihtyisi tässä värikkyydessä, ei. Me viihdymme täällä oikein hyvin. Sen sijaan asuisimme ehkä hiukan keskeisemmällä alueella. Vaikka täältä meiltä kulkuyhteydet ovat loistavat, joudumme aina käyttämään bussia tai metroa päästäksemme vaikka vain elokuviin. Pariisi ei kuitenkaan ole halpa, joten voi olla, että joudumme todellakin odottelemaan bobojen invaasiota myös meidän kortteliimme.

Kevät on ihmisen parasta aikaa!

Pariisin kevät on juuri nyt parhaimmillaan. Lämpötila on parissa kymmenessä, vaikka yksi (lempimittareistani!) näyttikin tänään 25 astetta. Aurinko paistaa täydeltä taivaalta, kirsikkapuut kukkivat ja ruohokin on vielä kauniin vaalean vihreää.

Olen todellinen kevätihminen. Vielä töissä ollessani haaveilin siitä, ettei minun tarvitsisi enää koskaan viettää yhtään talvea Suomessa. Nyt se on toteutunut, ja voin helpottuneena sanoa selvinneeni tuosta vaikeasta jaksosta suuremmitta kolhuitta. Vaikka raskasta on ollut, niin kärsin vain murto-osan siitä, mitä tavallisesti. Silti, kun koin kevätauringon lämmön ja näin kirsikkapuun kukassa, tuntui kuin sadan kiloinen haarniska olisi pudonnut selästäni.

On oikeastaan ihan kummallista, etten talven aikaan varsinaisesti huomaa eläväni horroksessa. Havahdun siihen vasta, kun kevät koittaa. Huomaan ihan konkreettisesti, että herään jostain syvästä pimeydestä ja alan taas elää. Jaksan miettiä tulevaa ja suunnitella uusia asioita.

Olen ajatellut, että valo olisi keväässä minulle se suurin tekijä, mutta taidan luopua tuosta kapeasta näkemyksestä. Huomaan nimittäin myös, miten lämpö vaikuttaa. Kun lähden liikkeelle, minun ei tarvitse miettiä, mitä laittaisin päälleni, että tarkenen. Arat käteni kestävät kevyemmillä hansikkailla ja villavuorisista voi jo luopua. Alan myös nähdä värejä. Elämäni kauneimmaksi väriksi olenkin ymmärtänyt juuri keväänvihreän!

Kevään huomaa myös siitä, että päivät ovat jo pitkiä. Aurinko laskee vasta seitsemän jälkeen. Sen noususta en tosin tiedä mitään, sillä nukun aina niin pitkään, että valoisaa on ollut varmasti jo tunteja.

Olemme jo avanneet parvekekaudenkin. Talven ajan Puoliso sai poltella tupakkansa keittiön ikkunasta puhallellen, mutta nyt on aika taas siirtyä parveketupakointiin. Menen usein seuraksi, sillä leudossa ja valoisassa kevätillassa on taivaallista istua parvekkeella ja nauttia vaikkapa lasillinen viiniä siinä ohessa.

Olen taas lähdössä reilun viikon kuluttua Suomeen. Sekään ei ahdista. Talven selkä on sielläkin taittunut ja kevätpäivän tasaus takaa pitkän valoisan ajan. Seuraan kuitenkin tarkoin jo sääennusteita, sillä kevättalvessa pukeutuminen on hankalaa. Päivällä saattaa auringon lämmössä olla melkein hiki, mutta illaksi lämpötila voi vielä laskea melkein pakkasen puolelle. Takatalvea en kuitenkaan toivo, sillä kevät on ainakin minulle elämän parasta aikaa.

Tässä vielä varmemmaksi vakuudeksi linkki juttuun kevätauringon vaikutuksesta aivojen toimintaan.

Kyllä Lafayette sentään on Tavaratalo!

(EDIT: Löytyi tällainen 15.12. kirjoitettu pätkä luonnosten seasta. Jaanpa sen nyt :).

Jouluostosten aika tuli eteen nopeasti, kun lähdemme käväisemään Puolison Siskon perheen luo Lyoniin. Mikä voisikaan olla parempi paikka ostosten tekoon kuin ihana Lafayette-tavaratalo! Ruuhka on tietysti melkoinen, mutta kyllä tuo ostosparatiisi (-helvetti?) tarjoaa niin silmän kuin ruumiinkin ruoka yltäkylläisesti.

Kun astuu Lafayetten päärakennuksen aulaan ja siirtyy sen keskellä kupolin alle, ei voi muuta kuin huokailla. Niin upea on tavaraton katto lasimaalauksineen. Sen lisäksi keskustaa ympäröi usean kerroksen verran silmää hivelen kauniit parvekkeet upeine metallisine kaiteineen. Aula onkin aina ihan erityisen ruuhkainen, sillä turistivirrat tulevat kuvaamaan tätä upeaa näkymää. Onneksi on myös japanilasia turisteja, jotka yrittävät ostaa tavaratalon tyhjäksi mitä kalleimmista merkkituotteista. Talouden pyörät saavat vähän vauhtia.

Joululahjaostoksia ei voi tietenkään aloittaa muuta kuin ensin ostamalla itselleen jotakin. Menimme valtavalle kenkäosastolle, joka sekin näytti koostuvan shop-in-shop -merkkiliikkeistä. En suoranaisesti ollut ajatellut ostaa kenkiä, kun tilasin vastikään itselleni perus-Dr. Martensit. Vaan minkäs teet, jos silmiin pistää jotakin kauhean haluttavaa! Sellaiset olivat tällä kertaa Guessin yksinkertaiset, mutta minun silmiini tyylikkäät bootsit. Ne lähtivät mukaan. Pitkää olen ajatellut hankkia kunnon aamutossut, joten nekin sain samantien.

Koska Lafayette on usean rakennuksen laaja kompleksi, jouduimme seuraavaksi vaihtamaan taloa, sillä halusimme kodintavaraosastolle. Sinne siirtyäksemme piti ylittää katu, jonka varrella on meille tuttu kahvila. Päätimmekin tehtyjen hyvien ostosten kunniaksi käydä juomassa lasilliset. Se virittää aina oikeaan tunnelmaan, jos sellaista ei vielä ollut. Miten ihanaa onkaan istua joulukuun puolessa välissä terassilla lämpölamppujen alla ja katsella kaiken aikaa jatkuvaa ihmisvirtaa. Pitäydyimme vain yksissä lasillisissa, sillä muutoin ostovimma saattaisi yllättää.

Tavarataloon takaisin siirryttyämme löysimme nopeasti etsimämme lahjat, jotka kaiken lisäksi olivat varsin sopuhintaisia. Kodintuotteista oli suurimmassa osassa 30 prosentin alennus. Se lämmitti lahjanantajan mieltä.

Olimme saaneet pyörittyä tavaratalokompleksissa useita tunteja, vaikka mitään ihmeellisiä ostoksia emme tehneetkään. Jalatkin alkoivat lyödä setsuuria, joten päätimme palata kahvilaamme. Sama tarjoilija kuin aiemmallakin kerralla muisti meidät hyvin. Tilasimme Sancerre-viiniä, jonka olimme hyväksi havainneet. Tarjoilijakin yltyi kehumaan sitä ja tuli oikein pullon kanssa sitä laseihin kaatamaan. Sanoi vielä laittavansa hiukan ylimääräistäkin, kun niin osasimme arvostaa hänen suosittelemaansa viiniä. Jouduimme ottamaan toisetkin lasilliset.

Arvoimme siinä istuskellessamme, mihin menisimme syömään. Kotona ei ollut ruokaa, kun meillä oli lähtö Lyoniin. Meitä lähellä on erinomainen kiinalainen, josta jo pääsimmekin yhteisymmärrykseen, kunnes yhtäkkiä päätimmekin ajella taksilla suoraan kotiin ja tilata ruoan sinne. Vaikka taksilla matkustaminen on Pariisissa selvästi edullisempaa kuin Helsingissä, arvasimme, ettei matkasta tulisi ihan halvin, sillä ruuhka oli todella melkoinen. Parin viinilasin jälkeen se ei kuitenkaan haitannut.

Matkalla pysähdyimme vielä ostamaan minulle sähkötupakkaani nikotiininestettä, jota yleensä tilaan netin kautta. Nyt vain oli käynyt niin, että kaksi lähetystä ei ollut tullut perille. Nesteeni kiertänevät siellä täällä ympäri Pariisin postilaitoksen. Tämä lienee tuttua nyky-Suomessakin.

Ruokapalveluna käytämme yleensä Deliveroota. Sen toiminta on Pariisissa joustavampaa kuin Foodoran , jonka kuljetusmaksukin on kalliimpi. Se ei tosin ole ainoa syy Deliveroon suosimiseen. Minulla on nimittäin Suomessakin Foodora-tili, minkä vuoksi järjestelmä ei oikein tahdo tunnistaa minua ja asemapaikkaani aina oikein.

Saimme ruoan nopeasti kulmakunnan intialaisesta, ja mikä parasta, saimme palan painikkeeksi myös pari olutta. Vatsat täysinäisinä ja muutoinkin tyytyväisinä pidimme Jouluostospäiväämme erittäin onnistuneena.

Pikselimössöä telkkarista

Meillä on uudehko, muutaman kuukauden ikäinen televisio. Se on oikea älytelevisio, vaikka ei se minun mielestäni kauhean suurta älyä sisällään pidä. Osaa se toki internetin yli käydä hakemassa Netflixin pilvestä tarjonnan ja näyttää sen ruudulla, mutta niinhän ovat puhelimetkin osanneet jo vuosikausia. Operaattorin kautta meillä on viihdeboksi tai sellaiseksi minä ainakin Helsingissä olevaa boksiani nimitän. Kymmenet televisiokanavat näytetään sitä kautta ja samaa reittiä tallennamme ohjelmia pilveen.

Meidän operaattorimme on Free. En tiedä, onko se hyvä tai huono valinta, mutta myös puhelimemme toimivat Freen verkossa. Voin soittaa ja tekstaille liittymälläni mielin määrin Ranskan alueella, minkä lisäksi surffailen rajoituksitta netissä Ranskassa. Eikä maksa paljon. Liittymälaskuni ei ole vielä kertaakaan ylittänyt 16 euron normikuukausihintaansa, vaikka olen käyttänyt puhelinta hiukan sekä Madridissa että Helsingissä.

Palatakseni televisioon. Ostimme sen siksi, etten nähnyt aiemmasta postimerkin kokoisesta vastaanottimesta oikein mitään tekstejä. Kuitenkin tarvitsen tekstitystä pystyäkseni seuraamaan televisiota täysipainoisesti. Ei tuo uusikaan toosa mikään elokuvateatteri ole, mutta tekstit kyllä erottuvat.

Myyjäliike hoiti television kotiinkuljetuksen sekä asennuksen, josta toki olisimme selvinneet itsekin. Mukavaa oli kuitenkin napata kaukosäätimet kouraan ja alkaa katsella valmista pakettia. Ongelmat ilmenivät oikeastaan melkein heti, kun asentaja ole sulkenut oven selkänsä takana. Television oltua hetken päällä kuva pikselöityi ja ääni alkoi katkeilla. Se oli raivostuttavaa. Pistimme syyn ensin uuden laitteen piikkiin, mutta sitten muistin, että aiemminkin vastaavaa oli esiintynyt. Ei yhtä usein mutta kumminkin.

Painelimme virtanappuloita edestakaisin ja välillä se tuntui auttavankin. Yleensä ei. Viimeisenä oljenkortena kävelimme pistorasian luokse ja vedimme töpselin irti seinästä. Se auttoi aina. Kunnes vika taas ilmaantui jonkin ajan kuluttua. Kun päivän aikana irrottaa virtajohdon kymmenenkin kertaa, niin tietää, kuinka raivostuttavaa se on. Pyysin Puolisoa aika ajoin soittamaan operaattorille ja kyselemään vian alkuperää, sillä se oli ilmi selvästi muusta kuin laitteesta johtuvaa.

Vihdoin, kun emme enää päässeet yksimielisyyteen siitä, kumman vuoro on käydä pistorasialla, Puoliso otti luurin kauniiseen käteen ja soitti (minä en vielä arvaa omalla ranskan taidollani ryhtyä keskustelemaan operaattorin kanssa ilmenneistä ongelmista ja niiden mahdollisesta korjaantumisesta!). Puhelu kesti vain tovin. Operaattori pääsi omia reittejään meidän boksillemme ja totesi virransaannin puutteelliseksi. Hän kysyi, oliko boksi kenties jatkojohdon päässä ja kehotti vaihtamaan pistokkeen suoraan seinään.

Teimme työtä käskettyä siinä puhelun vielä kestäessä. Vika korjaantui samantien. En olisi voinut uskoa, sillä ikinä en ole kuullut, että matkalla seinästä jatkojohdon kautta virransaanti heikkenisi siinä määrin, että laitteet eivät enää toimikaan täydellä teholla. Näin kuitenkin näyttäisi ainakin täällä päin maailmaa olevan. Tosin vielä pitkään seurailin televisiota tarkalla silmällä ja jäykistyin heti, kun jokin pienikin häiriö ilmaantui. En tahdo millään päästä epäuskostani, vaikka nyt olemme katselleet häiriöttömiä lähetyksiä pari viikkoa.

Perhe tuli kylään!

Kun palasin Suomesta, oli kotona melkein samantien odottamassa uusi pyöritys. Puolison Siskontyttö perheineen tuli luoksemme visiittiin viideksi, kuudeksi päiväksi. Meidän elämäämme se muutti oleellisesti. Sovimme nimittäin niin, että me siirrymme nukkumaan olohuoneen vuodesohvaan, jotta perheen kolme ja puolivuotias Pikkumies saisi rauhassa nukkua päiväunensa ja pääsisi illalla meitä varhemmin unten maille.

Huh, emme todellakaan ole tottuneet lapsiperheen elämään. Kaikki meni aivan tavattoman hyvin, mutta kyllä useasti tuntui, että olisin tarvinnut/olisimme tarvinneet hiukan tilaa omille ajatuksille. Ja pakkohan minun on tunnustaa, että korotin Puolisolle kerran ääntäni ilman, että hänessä oli pienintäkään syytä.

Minä nukun sikeästi ja myöhään. Nytkin onnistuin venyttämään aamuni melkein normaaliin, vaikka meteli olikin aikamoinen. Kun heräsin, saatoin katsoa Pikkumiestä suoraan silmiin. Hän oli varmaan tullut vahtimaan untani. Eräänä aamuna heräsin siihen, että hän tuli ovelle, laittoi etusormen suunsa eteen ja suihkaisi ”shhhh”. Ymmärsin heti, että minun tuli olla hiljaa, etten herättäisi minua.

Aamupalat oli syöty ja juotu, kun minä nousin. Leikit olivat jo ylimmillään. Perheellä oli kuitenkin runsaasti ohjelmaa, joten he lähtivät liikkeelle minun aamiaiseni aikoihin. Ilmat eivät suosineet, mutta aktiviteetit olivat melkein aina sisätiloissa, joten sade ei päässyt haittamaan ihan kauheasti.

Päivät olivat meidän aikaamme. Saimme tehdä sitä, mitä tavallisestikin eli ei juuri mitään. Hermo kuitenkin lepäsi ja keräsimme voimia illan touhuihin. Pikku perhe palaili yleensä iltapäivän aikana, jolloin Pikkumies saattoi ottaa torkkunsa tai sitten ei. Kaikki aika meni hänen ympärillään. Milloin kuunneltiin tarinoita päivän menoista, milloin leikittiin Legoilla, milloin muovailuvahalla. Aikuisten puheenaiheet saivat odottaa nukkumaan menoa.

Eräänä iltana Siskontyttö miehineen lähti kyläilemään, ja me olimme lupautuneet lapsenlikoiksi. Ihan vapaaehtoisesti. Kävi niin, että vanhemmat halusivat nukuttaa Pikkumiehen ennen lähtöään, joten meille ei jäänyt kuin paikalla olemisen vaiva. Ilta sujui ilman ongelmia ja saimme olla rauhassa kahden. Helpompaa vahtikeikkaa ei voi olla.

Vaikka vierailu oli mieluisa ja toivottu, laskimme silti kaiken aikaa jäljellä olevia öitä. Puoliso oli kaiken lisäksi ymmärtänyt jotakin väärin ja vieraat lähtivät vuorokautta myöhemmin kuin olimme kuvitelleet. En saanut paniikkikohtausta, mitä pidän omassa tapauksessani erinomaisena suorituksena. Oppisinkohan jo vähitellen?

Kun vieraat olivat sitten lähteneet, laskeutui meille hiljaisuus. Yhtäkkiä tuntuikin ihan oudolta. Rakastamme Siskontyttöä ja hänen perhettään. Erityisesti Pikkumies on niin valloittava, ettei häneen voi olla ihastumatta. Mutta kuitenkin, nyt meillä oli vihdoin aikaa alkaa oman haaveen toteuttaminen. Ostimme matkan Firenzeen ja valitsimme hiukan tavanomaista paremman hotellin. Meillä on nimittäin aihetta juhlaan!

Perheen parissa Suomessa

Lähdin Suomeen suoraan hautajaisista. Olin juoksennellut koko päivän keväisessä 15 asteen lämmössä talvitakki päällä, sillä perillä odotti saman verran miinusasteita enkä olisi ehtinyt missään vaiheessa vaihtaa vaatteita. Pää oli pyörällä, mutta niin se oli koko kaksi ja puoliviikkoisenkin Suomessa.

Heti kärkeen jouduin asuntokauppoihin, jotka kylläkin sujuivat todella hienosti. Koko prosessi kesti ensimmäisestä kontaktista rahojen tilille siirtymiseen reilusti alle kolmessa viikossa. Jännitysmomentteja ei ollut.

Samana päivänä, kun saavuin, Äiti pääsi sairaalasta. Se tiesi minulle tietenkin hommia. Toivomuslista oli pitkä. Toisaalta seurasimme jännityksellä, kuinka ihonsiirre tarttuisi sääreen. Alku oli lupaava, mutta muutaman päivän jälkeen usko vaihtui epätoivoon. Jouduimme ilmeisen infernaalisen säryn vuoksi menemään takaisin sairaalaan, jossa todettiin siirre menetetyksi. Uutta leikkausaikaa ryhdyttiin samantien katsomaan. Juuri nyt tätä kirjoittaessani Äiti on leikkaussalissa, joten odotusaika ei ollut pitkä.

Kaiken touhun keskellä sain sentään Tyttären ja Murun kylään. Pikkuinen jäi oikein yöksi, mikä on minulle aivan suunnaton ilo. Ehdimme lukea kesken jääneen Harry Potterin loppuun ja käydä elokuvissa. Itse asiassa katsoimme kaksi leffaa.

Onneli ja Annneli oli sellainen kevytelokuva, jonka jaksoin juuri ja juuri pysyä hereillä. Lego Batman sen sijaan piti minut valitettavan hereillä. Tuntui kuin olisi ollut osana videopeliä. Räminää ja räiskettä oli enemmän kuin sielu sieti. Erityisesti räiske ja kaiken aikaa vilkkuvat ja välkkyvät kuvat tekivät suorastaan pahaa. Kohderyhmä oli kuitenkin tyytyväinen, ja erityisesti Batman miellytti. Karkkia tuli jälleen kerran yliannostus, joten ruoka ei vaan mennyt alas. Ikinä en opi rajoittamaan.

Kun sitten oli aika haudata Isä, Puoliso tuli tueksi. Itse tilaisuus kappelissa ei ollut ihan perinteinen. Veli perheineen ja me kaksi vietimme hienon ja herkän hetken arkun äärellä. Veli oli hoitanut tilaisuuden järjestelyt ja hankkinut paikalle hanuristin. Soittaja oli erinomainen. Ensiksi kuulimme Isän usein siteeraaman ’Orpopojan valssin’, minkä jälkeen laskimme kukin yhden ruusun Isän arkulle, ja toisena kappaleena ’Rööperiin mä kaipaan niin’. Olihan Isä Stadin kundi ja Rööperistä kotoisin. Muistotilaisuutta vietimme Lehtovaarassa aivan loistavan ruoan äärellä.

Uurnan laskun aikaan Puoliso oli jo palannut Pariisiin. Uurna laskettiin sukuhautaan Hietaniemen hautausmaalle. Veli oli varannut meille kaikille kynttilät ja minä sain olla virallinen seppeleen vartija. Seppeleen laskimme kuitenkin yhdessä. Tämäkin hetki oli minulle arvokas ja kaunis, vaikka kylmä viima kangisteli jäseniä. Ekberg oli ilmeinen valinta kahvipaikaksi. Minulle paikka on läheinen, sillä siellä tapasin lapsena Isää usein.

Vaikka olin Suomessa melko pitkään, ajatukseni ja voimani menivät pääasiassa Äidin asioita ja useampia lääkärireissuja hoidellessa ja tietysti hautajaisissa. En ottanut oikeastaan kehenkään yhteyksiä ja tapasinkin vain lähimmät ystävät. Mieli olisi tehnyt tavata paljon, paljon muitakin. Tunnen huonoa omaatuntoa, kun sanon jo mielessäni niin monelle kohtaamiselle ei. Mutta toisaalta ajattelen, että sitten kesällä…