Skip to main content

Juhliva El Puerto otti lämpimästi vastaan

Taas oltiin vähän reissussa. Ystäväpariskunta lomailee hiukan pidempään Espanjassa, El Puerto de Santa Mariassa, ja olimme jo Suomessa tavatessamme sopineet, että piipahtaisimme Puolison kanssa heitä tervehtimässä. Kun vihdoin ryhdyin tuumasta toimeen, ei lentolippuja ollutkaan ihan helppo löytää. Tai kyllä erittäin kalliita olisi ollut, mutta ei tuntunut järkevältä maksaa yli tuhatta euroa kahden hengen lipuista.

Alun perin olimme ajatelleet Pariisista suoria lentoja El Puertoa lähinnä olevalle Jerezin kentälle, mutta matti myöhäiset joutuvat usein pettymään. Meidän reittimme kulki mennessä Madridin ja palatessa Düsseldorfin kautta. Matka-ajatkin muodostuivat aika reippaiksi. Ei se meitä kuitenkaan ainakaan ostaessa painanut, kotimatkalla ehkä jo hiukan.

El Puerto on pieni, kaunis ja hyvin matalasti rakennettu kaupunki. Ystävillemme se on tuttu jo useiden vuosien ja lukuisten käyntien ajalta. Niinpä pääsimmekin heti miten henkilökohtaisten oppaittemme johdolla niin kaupungin kiertokävelylle kuin bodega-kierroksellekin (viinikellari?). Päivä kului todella mukavasti lasillinen kerrallaan muttei sentään silmät ummessa.

Vierailumme aikana järjestettiin Feria, jota kai voisi kutsua vaikkapa kyläjuhlaksi. En ollut sellaisessa koskaan käynyt, joten matkan ajankohtakin oli ainakin jossain määrin määräytynyt juhlan mukaan. Feria ei suinkaan ole vain viikonlopun kestävä tapahtuma, vaan nytkin se alkoi keskiviikkona ja päättyi vasta seuraavan viikon maanantaina.

Tiesimme jo etukäteen, että monet kaupat ja ravintolat olisivat Ferian takia suljettuina, sillä kaikkien täytyy päästä osallistumaan kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan tapahtumaan. Vaan näkyi juhla kaupungissakin. Ravintoloita oli sisustettu paraatikuntoon, mutta toisaalta Feriasta kertoivat myös suljettu-laput eräiden ovilla. Meille suunnitellut kohteet olivat pääasiassa auki.

Eräässä ravintolassa olin jo mennessämme huomannut, että useat naiset olivat sonnustautuneet juhla-asuihin. Heillä oli päällään espanjalaiset flamenco-puvut ja asianmukaiset hiuskoristeet. Istuimme tovin lasillisten ja pikkuruisten lihapata-annosten kera ja olimme jo aikeissa lähteä, kun joku ovella kehotti meitä vielä jäämään. Samantien alkoikin reipas laulusikermä soittimineen, johon lähes kaikki asiakkaatkin osallistuivat. Oli kyllä mahtava tunnelma.


Kaikissa paikoissa, missä vain kävimme, oli ystävällinen ja lämmin vastaanotto. Uskon, että se on tavallista, mutta tällä kertaa suurin ansio lienee matkaoppaillamme, jotka tuntuivat tuntevan ihan kaikki.

Matkalle sattui myös syntymäpäiväni. En olen niitä kauhean innokas erityisesti juhlimaan, mutta pienessä porukassa on aina kiva istua. Itse en tietenkään osannut paikkaa valita, mutta onneksi jälleen kerran matkassa oli minua tietävämpiä. Ferian vuoksi vain varmistussoitto Toro Tapas -ravintolaan  ja menoksi. Aivan ihana paikka. Pääsimme kauniille terassille, joka onneksi oli varjojen ja puiden katveessa, sillä helle ja auringon paahde olivat melkoiset.

Ruokalista oli toki vain espanjaksi, joten minun tilaamisistani ei olisi tullut yhtään mitään, jos muutenkaan. Keskustelun perusteella ystävämme valitsi meille yhteisesti neljä, viisi alkupalalautasta.

Alkupalat tulivat vähän vaiheittain, mutta jo ensimmäisenä olleet munakoisoshipsit antoivat luvan odottaa hyvää. Seuraavat friteerattuna tarjotut häränpääpallerot veivät jo kielen mukanaan, eivätkä niiden jälkeen tulleet gambas-kääryleetkään jättäneet toivomisen varaa. Ja kuinka kauniisti kaikki oli tarjolla. Eivät toki mustekala tai toinen kala-alkupala, kylmäksi jättäneet. Tuon kaiken jälkeen söimme vielä pääruoankin!

Ystävämmekin olivat paikassa ensimmäistä kertaa. Se oli minusta ihan erityisen mieluista, sillä näin sain minäkin tarjota heille jotakin uutta. Yhdestä suusta totesimme jälkikäteen, että paikkaa voi lämpimästi suositella kaikille El Puerton -kävijöille.

Feriasta ja muusta sitten tuonnempana.

Lihamakaronilaatikkoa ja muita arkisia herkkuja

Puoliso rakastaa suomalaista arkiruokaa, minä en niinkään. Olen kuitenkin taipunut, ja meillä on tehty niin liha- kuin hernekeittoa ja viimeksi lihamakaronilaatikkoa.

Minä en ole taloutemme kotihengetär. Vihaan siivoamista, mutta pakon edessä on ollut siihenkin taipuminen. Meillä kävi aiemmin siivooja, mutta hän tuli raskaaksi, ja ehkä hänen näkemyksensä mukaan on sairaus, hän nimittäin ilmoitti, ettei enää voi jatkaa meillä. Me emme edes olleet huomanneet hänen olevan raskaana. Voihan tosin olla, että koko raskaus on ollut hyvin hankala. Jäimme kuitenkin vaille siivousapua, sillä uutta siivoojaa emme ole vielä löytäneet.

Tiskaaminen kuuluu useimmiten minulle, ja oikeastaan sen teenkin mielelläni, sillä tiskaan Puolisoa paremmin. Astianpesukonetta hän ei halua, joten minä toimin sen korvikkeena. Tiskaaminen sujuu helposti, sillä meillä eivät astiat seiso tiskialtaassa niin kuin minulla aiemmin yksinasuessani silloin, kun ei vielä tiskikonetta ollut. Muutaman lautasen ja lasin saa puhtaaksi käden käänteessä ilman sen kummempaa tiskiraivoa.

Ruoan valmistaa Puoliso oikeastaan aina. Syömme melko kevyesti, vaikkei se vyötäröllä näykään. Usein ateria voi olla pelkkä ruokaisa salaatti tai kanaa jonkin lisukkeen kera. Erityinen suosikkini on libanonilainen taboulleh-salaatti. Sen valmistamiseen on tietysti useita reseptejä, mutta tuo linkkaamani on minusta hyvä, kun ohjea ei sisällä rusinoita. Ne nimittäin taboullehiin kuuluisivat. Parempaa taboullehia en ole syönyt kuin Puolison valmistama. Emme kumpikaan oikein välitä rusinoista, joten niitä ei mukana ole. Sitäkin enemmän on persiljaa ja sitruunaa. Raikkaampaa kesäsalaattia on vaikea keksiä.

Minäkin siis teen ruokaa, mutta vain harvakseltaan. Omia suosikkejani ovat korealainen bulgogi ja etelä-amerikkalainen chimichurri. Niitä tehdään usein vieraille mutta joskus myös vain meille kahdelle. Molemmat ovat hyvin mausteisia, mutta erityisesti runsas chili saa veden herahtamaan kielelleni jo pelkästä ajatuksesta. Molempia tehdessäni pesaisen muuten aina ruoan valmistusastiat heti käytön jälkeen, sillä isoa tiskiä minä sentään karsastan.

Koska makaronilaatikosta oli ollut puhetta jo pitkään, päätimme, että nyt sitä sitten teen. Välittämättä siitä, että Pariisia hellii 30 asteen helle, valmistin tätä paremminkin talveen sopivaa hiilihydraattipommia melkoisen satsin. Ja koska kyseessä oli näin eriskummallinen ruoka, piti tietenkin Naapurin tyttö kutsua syömään. En halunnut kikkailla, vaan resepti oli perinteistäkin perinteisempi esimerkiksi vaikka tämä.

Söimme sitten maanantai-iltana tätä kauan odotettua ”herkkua” kolmisin. Kaksi muuta olivat jo santsilautasen kimpussa, kun minä vielä taistelin alas ensimmäistäni. Täytyy sanoa, ettei laatikosta tullut vuosienkaan jälkeen suosikkiani. Muille onneksi maistui. En luvannut ihan heti tehdä laatikkoa uudelleen, mutta lupasin harkita, että joskus tulevaisuudessa voisin kokeilla modattua versiota, jossa olisi päällä iso määrä juustoa ja hiukan lisää muitakin mausteita.

Onneksi näitä ruokatoiveita ei tule ihan solkenaan. Ylimmäisenä kaikista olisi kuitenkin silakkalaatikko. Se, jos mikä, on minulle kauhistus. En pitänyt siitä lapsena, ja myöhemmin kokeilun on estänyt kala-allergia. Ihan kauheaa painetta ei silakkalaatikolle näin ollen ole, mutta kaipa minä sitäkin vielä joskus Puolison iloksi valmistan, kun Äiti vielä lupasi hyvän reseptin.

MM-lätkää Pariisissa

Reilu viikko kului taas Suomessa. Kaiken rännän keskellä vappu tuotti iloisen yllätyksen. Sää oli mitä mainioin, ja onnekseni juuri tuoksi päiväksi sattuivat ystävien ihanat pihajuhlat. Paluun olin ajoittanut niin, että olen kotona Pariisissa päivää ennen suomalaisen ystävättären vierailua.

Vapun aika tietää minun ajanlaskussani joka keväisten jääkiekon MM-kisojen alkamista. Tällä kertaa kisat käydään Pariisissa ja Kölnissä. Ajattelin, että kerrankin voisin lähteä katsomaan ainakin yhtä Suomen ottelua, sillä arvelin, ettei lippukauppa täällä kävisi kovin kuumana.

Vaalijännitys vei kuitenkin ajatukseni muualle, enkä tullut edes katsoneeksi, kuinka lippuja on tarjolla. Koinkin suuren yllätyksen, kun Puoliso eräänä aamuna ilmoitti, että seuraavana eli juuri vaalipäivänä menisimme katsomaan Suomi-Ranska-ottelua. Olin aivan innoissani. Puoliso ei niinkään ja vielä vähemmän vieraamme. Kumpikin oli kuitenkin suostuvainen lähtemään kanssani.

Pelipäivän aamuna oli ensin äänestys ja sitten lähtö. Lähdimme jo hyvissä ajoin mahdollisten ruuhkien varalta. Pelipaikka oli Bercyssä sijaitseva Accor Hotels Arena. Itse asiassa sama paikka, jossa taannoin olin kuuntelemassa Céline Dionia. Metrolla kulku sujui helposti meiltä suoraan. Linjaa vaihdoimme vain kerran, mutta heti pääsimme jääkiekon makuun. Vaunu oli täynnä kiekko-otteluun menijöitä

Koska aikaa oli hyvin, päädyimme areenan vieraiseen kahvilaan juomaan tunnelmannostatusoluet. Vapaita paikkoja oli vaikeaa löytää, sillä suomalaiset fanijoukot olivat jo kansoittaneet kuppilan. Olutta juotiin poikkeuksellisesti muovimukeista, mihin en sentään Pariisissa ole koskaan aiemmin joutunut tyytymään. Möykkä terassilla oli sanoin kuvaamaton. Laulu ja Suomi-huudot raikuivat. Osalla huutajista oli jo tuossa vaiheessa vaikeuksia saada muuta kuin falsettiääniä aikaiseksi.

Minä olin sonnustautunut IFK-kollegetakkiini, sillä Leijona-kollegeni oli Helsingissä. Ei meillä ollut edes Suomen lippuja mukanamme. Sen sijaan muu porukka oli kyllä sonnustautunut asiaan kuuluvasti. Lähes kaikilla oli tietysti päällään Leijona-paitojen eri vuosikertoja, mutta niiden ohessa monet olivat koristautuneet sinivalkoisin peruukein ja kummallisin hatuin. Lehmiksi pukeutunut miesjoukkokin sattui silmiimme useamman kerran.

Areenalla istuimme tietysti ranskalaisten ympäröimänä, olihan lippumme ostettu Pariisissa. Luulin, että joudun yksin hurraamaan siinä ranskalaisten keskellä, kun Suomi peittoaa vastustajan mennen tullen. Olin jo metrossa kehuskellut reppavasti Puolisolle, että Suomi voittaa 10-1. Pelin kulku ei sitten vastannutkaan kuvittelemaani. Melko pian minun kannustushuutoni vaikenivat ranskalaisten hurratessa.

Vieraamme nukkui lähes koko ensimmäisen erän, joten ajattelin piristää häntä erätauolla oluella. Vaan eipä sitä myytykään. Tai oikeammin kyllä myytiin mutta sen alkoholitonta versiota. Sellaisen minä itse join, ystävätär tyytyi mineraaliveteen, sillä alkoholittoman oluen nimi on hänen mielestään Turhat Kalorit.

Puoliso ei erätauolla edes poistunut hallista, sillä häntä hiukan pelottivat humalaiset suomalaiset, jotka tuntuivat toikkaroivan juuri muista välittämättä. Ja hurjan näköistähän se touhu välillä oli. Yhtäkin onnetonta henkilökunta talutti portaita alas omalle istumapaikalleen, kun tämä jo kerran kaatui portaissa, eikä oikein muutenkaan tuntunut pysyvän tolpillaan.

Toisen erän alkupuoliskolla aloin minäkin tylsistyä, niin kurjaa Suomen peli oli. Vieressäni istui ranskalainen perhe, jonka isä sanoi joka kerta meidät ohittaessaan ’kiitos’. Lisäksi hän tuntui ymmärtävän sadatteluni. Niinpä jäinkin juttelemaan hänen kanssaan. Hänenkin äitinsä, kuten Puolisonkin äiti, oli suomalainen, ja oli hän Suomessa asunutkin, mutta kieli ei sentään voimasanojen ja kiitoksen lisäksi ollut oikein tarttunut. Poskissa oli kannustukseksi Ranskan värit mutta kädessä kotoa tuota Suomen lippu.

Tilanteessa 3-1 suostuin siihen, että jätämme kolmannen erän katsomatta ja lähdemme kotiin. Olin ehdottomasti saanut sen, mitä halusin, eikä peli siitä tulisi paranemaan. Kiirehdimme kotia kohti lähiravintolan kautta, josta ostimme eväät vaalivalvojaisiin. Valvojaiset tosin vain loppuivat melkein ennen kuin ehtivät alkaakaan, sillä tulos oli selvä heti vaalihuoneiden sulkeuduttua. Meillä ei suuresti iloittu. Emmanuel Macron ei ollut varsinainen suosikkimme. Torjuntavoitto vaalin tulos toki oli, mutta kyllä kauhistuttaa Marine Le Penin saama äänisaalis. Toivottavasti kannatus ei näy kesäkuun parlamenttivaaleissa.