Skip to main content

Missä paistaa aurinko ja on lämmintä?

Saanko nyt vihdoin valittaa säästä? Tai no, niin minä nyt teen. Jo Ranskaan muuttaessani tiesin, että Suomen kesä on se, mitä kaipaan. Mielessäni ehkä ovat lapsuudet kesät, jolloin aina oli aurinkoista ja lämpöä riitti. Eikö niin?

Sanoin jo keväällä Puolisolle, että haluaisin viettää ”kesälomaa” Suomessa eli viipyä hiukan pidempään kuin normaalin viikon, kaksi. Pääsimme lopulta asiasta sopuun. Minä olisin Helsingissä juhannuksesta eteenpäin viisi viikkoa ja Puoliso tulisi kolmeksi viikoksi niin, että paluumatkan tekisimme yhdessä.

Juhannusaaton vietin Äidin kanssa parvekkeella istuen. Keli oli sen verran lämmin, että olo lasitetulla parvekkeella viinin voimalla oli ihan siedettävä. Lämmintä ei missään tapauksessa ollut. Seuraavalla viikolla kävimme Äidin kanssa Mäntyharjulla Taidekeskus Salmelan näyttelyssä erityisesti Essi Peltosen  ja Marjatta Tapiolan  vuoksi. Ilma oli aivan taivaallinen. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lämpöä oli juuri niin kuin Suomen kesässä kuuluu.

Siinä ne kauneimmat päivät sitten taisivatkin olla. Kuljin kaiken muun ajan takki tai jakku päällä, sillä muutoin ei oikein tarennut. Odotin helteitä tai t-paitakelejä kuin kuuta nousevaa. Eikä niitä koskaan tullut. Päällimmäinen muistoni on jatkuva pilvisyys – tosin sateetta – ja koleahko ilma. Ei ollut käyttöä mukana olleille shortseille, saati uimapuvulle.

Kun sitten palasin Pariisiin, säät jatkuivat aivan samanlaisina. Ehkä muutamana päivänä on ollut helteistä, mutta pääasiassa on pilvistä ja koleaa. Onneksi kävin sentään Budapestissa, jossa sitä vastoin olin paistua.

Kaikesta tästä tuli mieleeni vuosien takainen kesälomamuisto. Suomessa oli ollut kaksi peräkkäistä ”huonoa” kesää. Yritin välillä mökkeillä, mutta eihän siitä mitään tullut. Eräänkin kerran, kun ilma näytti hyvältä, lähdettiin samantien ajelemaan mökin suuntaan. En ollut ehtinyt kuin asetella viltin pihaan, kun sade alkoi. Palasimme välittömästi takaisin kotiin.

Kolmatta kesää en enää aikonut moisessa säässä viettää, joten päätin jo keväällä, että lähden kesälomaksi Pariisiin. Vastoin kaikkia odotuksiani kesä Suomessa alkoi jo varhain toukokuulla. Lämmintä ja suoranaista hellettä riitti ihan siihen heinäkuun alkuun, jolloin lähdin matkalla. Olin suorastaan paahtuneen ruskea kaikesta mökillä saadusta auringosta johtuen. Vaan mitäpä oli perillä. Lämpötila oli vaivoin yli kymmenen asteen ja satoi kaatamalla. Itse asiassa koko kaksi viikkoisen lomani ajan satoi, eikä lämpötila päässyt nousemaan.

Pariisissa herätin ihmetystä rusketuksellani, sillä katastrofaalinen sää oli jatkunut koko kesän. Minulta kyselivät kaikki tuttavani, missä etelässä oli mahtanut olla, kun olin niin ruskea. Ei auttanut kuin tuottaa pettymys ja kertoa, että siellä meillä Suomessa jääkarhujen ja eskimoiden maassa on ollut taivaallinen kesä. Sitä oli ranskalaisen lähes mahdotonta hahmottaa.

Tästä kaikesta viisastuneena olen päätynyt siihen ajatukseen, että jos varmaa lämpöä ja aurinkoa kaipaa, ei kannata valita sen paremmin Pariisia kuin Helsinkiäkään matkakohteiksi. Niinpä mekin lähdemme parin päivän päästä Etelä-Ranskaan meren rantaan hakemaan sitä varmaa aurinkoa.

Formula-unelmastani tuli totta!

Olen seurannut formula ykkösiä ihan Keke Rosbergin ajoista lähtien. En alkuvuosinani aina niin intensiivisesti, mutta seurannut kuitenkin. Ihan niin kaukaa ei sentään matka formuloihin ole haaveenani ollut. Sekin on silti ollut päässäni jo vuosia. Tänä vuonna kipinä kasvoi niin suureksi, että ryhdyin oikein katsomaan mahdollisuuksia johonkin Euroopan kisaan.

Kun heräsin ajatukseen, alkoi kausi olla jo niin pitkällä, ettei lippuja noin vain hankittukaan. Vielä, kun puhuin asiasta Puolisolle, joka pitkin hampain olisi suostunut matkaan lähtemään, jäljellä olevat liput edes kohtuullisille paikoille alkoivat olla niissä hinnoissa, että hän kieltäytyi ehdottomasti. Käänsinkin mielessäni katseeni jo kauteen 2018.

Olen mukana Facebookin muutamassa kierrätysryhmässä. En niitä ihan kauhean aktiivisesti seuraa, ehkä vain vähän toisella silmällä. Suomessa ollessani huomasin yhtäkkiä, että Arabianranta kierrättää -ryhmään oli tullut ilmoitus kahdesta lipusta muutaman viikon päässä olevaan Budapestin osakilpailuun. Olin kuolla onnesta. Pistin heti kiinnostus-ilmoituksen liikkeelle, ja vielä saman illan aikana sovimme myyjän kanssa kaupoista. Kysymys oli tuoreesta äidistä, joka oli ostanut miehelleen jo vuotta aiemmin 40-vuotislahjaksi liput kisaan. Lapsen tulosta ei ollut tuolloin ollut vielä tietoakaan, mutta nyt eivät enää raaskineet jättää kolmikuukautistaan toisten hoivaan.

Sitten vain lentolippujen ostoon ja hotellin varaukseen. Eihän se ihan halpaa touhua ollut, mutta laskin sen sen arvoiseksi, vaikkei Puoliso voinutkaan matkaan lähteä. Kyselin paria tuttua mukaani, mutta eri näköisistä syistä nämä eivät voineet yllätykselliselle reissulle lähteä, vaikka lupasin liput ja hotellin matkaseurani lisäksi kaupan päälle. Sen sijaan Puoliso yllätti minut ottamalla yhteyttä omaan hyvään, Budapestissa asuvaan unkarilais-syyrialaiseen ystävään, jonka toki minäkin tunsin, kysyäkseen josko tämä olisi innostunut. Kaveri käski minun peruuttaa välittömästi hotellini ja kutsui minut luokseen asumaan.

Asunto oli aivan Tonavan rannassa, melkein joen päällä. Näkymä parvekkeelta oli hulppean laaja pitkin Budan ja Pestin rantoja ja pitkälle ylikin. Parempaa ei olisi voinut toivoa, eikä minun varallisuudellani edes hotellista hankkia. Olo oli kuin kuningattarella, kun vastaanotto lentokentällä tuntui jo ylellisyydeltä. Vielä samana iltana pääsin keskustaan, joen rannalle syömään ja nauttimaan Budapestin lähes helteisestä illasta. Puhumattakaan ruokajuomaksi nautitusta Tokaji-viinistä.

Olin päättänyt, etten mene kisa-alueelle vielä perjantaina seuraamaan harjoituksia. Lähdin itsekseni kaupungille. Heti ovesta ulos (ei joen puolelle!) tullessani silmäni lävähtivät apposen auki, kun edessäni seisoi Ibis Styles -hotelli. Juuri se, johon olin itselleni huoneen varannut. Tuli hiukan epätodellinen olo näin hauskasta yhteensattumasta.

Päivän kiertelin kaupungilla, illalla isäntäni vei minut henkilökohtaiselle kiertoajelulle. Lauantai olikin sitten pyhitetty formuloille. En ole kauhean kiinnostunut tapahtuman oheistoiminnoista, joten matkaan lähdimme vasta aika-ajoja varten. Menimme omalla autolla, ja kuski tunsi Hungaroringin seudut hyvin. Onnistuimme pysäköimään auton ihan lähelle omaa sisäänkäyntiämme niin, ettemme joutuneet taapertamaan lähes 40-asteisessa helteessä kuin muutaman sata metriä.

Aika-ajo oli hieno kokemus, mutta kyllä vielä voimakkaamman sydämen sykkeen sai aikaiseksi seuraavan päivän kisan lähtö. Tai ei edes oikeastaan lähtö, vaan se kaikki ennen varsinaista lähtöä tapahtuva hyörinä, jota olen niin monta kertaa ihaillut televisiosta. Autojen ympärillä käy kauhea kuhina, kun avustava henkilökunta järjestää kuskia ja autoa mahdollisimman timmiin kuntoon. Juuri sen olin halunnut nähdä ja erityisesti tuntea. Ja nyt elin siinä mukana valtavassa yleisömassassa.

Itse kisa olikin sitten aika tylsä. Ei suuria tapahtumia, ei suuria ohituksia. Mieleenpainuvinta lienee ollut se, ettei Kimi Räikkönen selvästikään saanut ohittaa paremmasta vauhdistaan huolimatta tallikaveriaan ja sarjaa johtavaa Sebastian Vetteliä ja se, että Valtteri Bottas päästi ensin Lewis Hamiltonin ohitseen ja myöhemmin viimeisessä mutkassa, johon meillä oli suora sihti, Hamilton päästi Bottaksen edelleen palkintokorokkeelle.

Pois pääsy kisapaikalta olikin sitten vaikea rasti. Ruuhkat olivat mielettömät, ja seisoimme jonossa välillä paikallaan yrittäessämme päästä uloskäynnille. Se oli tuskaista touhua, sillä lämpötila oli kohonnut vielä lauantaista. Selvisimme elävinä, mitä ainakin minun kohdallani voi jo pitää melkoisena ihmeenä.

Kotiin Pariisiin lähdin vasta maanantaina, joten vielä pääsin kierrätettäväksi ympäri Budapestia sekä hyvälle gulassikeitolle ennen paluuta. Tietysti jälleen kentälle kuljetettuna. Kotona odotti Puoliso sekä vasta maalattu ja uudelleen järjestetty keittiö. Kuningatarolo säilyi kotiin asti!