Skip to main content

Matkalaukku-episodi Finnairin kanssa

Palasin Finnairin lennolla Pariisista Helsinkiin 17.9. Matkustin ihan poikkeuksellisesti business-luokassa, kun kanta-asiakaspisteitä oli kertynyt jonkin verran. Luokka oikeuttaa kahteen matkalaukkuun ruumassa, joten laitoin myös kabiinikokoiseni menemään sinne. Matka sujui kaikin puolin loistavasti, vaikken erityisesti matkustusluokan korotuksesta piitannutkaan.

Poimin muiden matkustajien kanssa omat matkatavarani hihnalta. Kauhukseni huomasin, että minulle äärettömän rakas Vespa-matkalaukkuni oli matkalla rikkoutunut. Ajattelin toki, että minun olisi pitänyt jostain löytää palvelupiste, jossa olisin voinut vahingosta ilmoittaa, mutta sellaista palvelua ei silmiini sattunut. Niinpä tulin kotiin ja tein seuraavana päivänä ilmoituksen Finnairille.

Sain sitä seuraavana päivänä vastauksen, jossa kerrottiin Finnairin tarvitsevan tiedot matkalaukun merkistä, kotiosoitteestani sekä puhelinnumerostani. Toimitin tiedot samantien. Seuraavaksi sain taas uuden viestin, joka alkoi tismalleen edellisen sanoin: ”Kiitos viestistäsi. Pahoittelemme matkatavaroiden vahingoittumista.” Viestissä kerrottiin, että minun tuli lisäksi ottaa yhteyttä johonkin Suomessa sijaitsevista Finnairin sopimusliikkeistä, joissa arvioitaisiin, onko laukku korjattavissa. En tietenkään lähde Pariisista rikkinäistä laukkua raahaamaan ympäri Eurooppa, ja tämän kerroin vastauksessani. Vaihtoehdoksi tarjottiin myös korvauksen hakemista vakuutusyhtiöstäni.

Minun on vaikea käsittää, että Finnair tai heidän matkatavaroista vastaava kumppaninsa sysää syyn ja vastuun ikään kuin minulle. Hehän olivat laukkuni rikkoneet. Yleensä kai vahingon aiheuttaja pyrkii kaikin mahdollisin keinoin korvaamaan aiheuttamansa harmin.

Sain sittemmin Finnairilta ohjeet toimiin Pariisissa. Yhteenkään kysymykseeni tai muuhun huomiooni ei missään vaiheessa vastattu sanallakaan. Kaikki vastapuolen viestit olivat niin sanottuja automaattivastauksia. Olin todella harmissani. Ajattelin kuitenkin jatkaa, juuri harmistukseni takia. Uuden Vespa-laukun olin jo ehtinyt ostaa. Niitä ei tietenkään joka kaupasta löydy. Molemmat laukkuni olenkin ostanut netin ulkomaisilta verkkosivustoilta.

Pääsimme vihdoin Rayon D’Or -matkalaukkuliikkeeseen lauantaina 30.9. Sain todistuksen siitä, että laukku oli korvauskelvoton. Sen kova polykarbonaattikuori oli haljennut kuin autolla olisi ajettu päälle. Koska laukulla ei enää tehnyt mitään, jätin sen lähimmälle roskikselle. Tein korvaushakemuksen Finnairin nettisivuilla. Laitoin pyydetyt liitteet sekä vielä uudelleen kuvat rikkoutuneesta laukusta.

Olin jo ehtinyt odotella jotakin viestiä hakemukseni perusteella. Sellainen tuli 9.10. eli reilun kuukauden kuluttua hakemuksen tekemisestä. Vastaus ei tietenkään ollut suoraan sähköpostissa, vaan minun piti se lukeakseni siirtyä Finnairin nettisivustolle, jonne meilin linkki vei. Ei kuitenkaan niin, että linkki olisi ollut yksilöllinen, vaan minun piti kirjautua tapausnumerolla ja sukunimelläni.

Varsinaisessa viestissä oltiin jälleen kerran pahoillaan matkalaukkuni rikkoutumisesta. Asiaani ei kuitenkaan oltu käsitelty, sillä laukkuliikkeestä saamassani todistuksessa oli päivämäärävirhe. Se oli päivätty 30.8., jolloin en matkaani ollut vielä edes tehty. Olisi itse pitänyt olla tarkempi todistusta lukiessani. Harmiani tietysti lisäsi se, että Finnairilta oli mennyt yli kuukausi päivämäärän tarkistamiseen.

Muu ei auttanu kuin lähteä uudelleen laukkuliikkeeseen mielessäni kaikki todisteet siitä, että heiltä oli annettu virheellisellä päivämäärällä varustettu todistus. Liikkeessä on kuitenkin vain yksi henkilö, joka todistuksia voi antaa, eikä hän tällä kertaa poikkeuksena edellisestä käynnistä työskennellytkään loppuviikosta vaan alku. Vielä on siis yksi käynti tekemättä.

Jos en olisi ollut niin sisuuntunut Finnairin tavasta hoitaa asiaa, olisi koko luvattoman pitkä prosessi alkumetrien jälkeen jäänyt minun puolestani kesken. Sitä saa, mitä tilaa!

P.S. Sain tänään uuden todistuksen liikkeestä helposti. Asiakirja löytyi tallennettuna ja tallennuksen päivämäärä oli 30.9.

Lipuntarkastajat liikkeellä

Pariisissa – niin kuin kai kaikissa muissakin suurkaupungeissa – toimii julkisessa liikenteessä lipuntarkastajien ammattikunta. Ylen harvoin tarkastajia kuitenkaan näkee. Ehkä juuri siksi liputta matkustaminen on Pariisissa varsin suosittu harrastus.

Busseihin kuuluu nousta etuovesta, ja tervehtiä lipun leimattuaan tai matkakortin näytettyään lukijalle kuljettajaa. Monet kuitenkin luikahtavat silmät alas suunnattuina kuskin ohi kuin huomaamatta. Kuskikaan ei silloin tietenkään tervehdi. Busseihin noustaan myös keskiovista, vaikka asiasta kuulutetaan useaan kertaan, samoin kuin lipun leimaamisesta. Pummilla matkustaminen saattaa kyllä olla yleisempää meidän ympäristössämme kuin monilla muilla Pariisin vauraammilla alueilla. Eipä asia minua sinällään haittaa. Itse maksan aina lippuni, mutta periaatteessa olen maksuttoman joukkoliikenteen puolesta.

Ennen Pariisiin muuttoani olin vieraillut kaupungissa jo useamman kymmentä kertaa, eikä kohdalleni ollut koskaan sattunut tarkastajaa. Vaan kerta se on ensimmäinenkin. En oikeastaan edes ymmärtänyt, mitä tapahtuu, kunnes Puoliso ilmoitti tarkastajien astuneen bussiin. Heitä taisi olla viisi, joista muutama jäi ovien eteen sulkemaan pois pääsyn sitä haluavilta.

Bussi oli aivan tupaten täynnä. Etukäteen jo arvasin, että meidän seuduillamme maksetut liput ovat lähes yhtä harvinaisia kuin tarkastajat. Oville syntyi valtava ruuhka, kun ihmiset yrittivät ulos ja samalla kaivelivat taskujaan. Joku näytti jo kertaalleen käytettyä lippua, toinen ei sitä löytänyt lainkaan ja kolmas esitteli kokonaan leimaamatonta lipuketta. Selitykset olivat moninaisia ja tarkastajat ne kuulleet jo kyllästymiseen asti moneen kertaan. Ihan niin kuin Helsingissäkin.

Tuolla leimaamattomalla lipulla matkustaneen tarina oli minusta hauskin. Ihan jokaisessa bussissa lukee bussin numeron yhteydessä välkkyvin valokirjaimin ”Je monte, je valide” (nousen bussiin ja leimaan lipun), mutta tältä henkilöltä teksti oli tyystin jäänyt näkemättä, kuten myös sama teksti bussin sisäpuolella. Hän sanoi silmät kirkkaina tarkastajalle, ettei hän tiennyt, että lippu pitää leimata. Seurasi matkan maksaminen ja sakkolappu. Kuinkahan monta matkaa tuolla yhdellä lipulla olikaan jo tehty.

Lähitienoillamme on vastaanottokeskus. Sen asukkaat oleskelevat usein sankoin joukoin tässä ihan meidän kulmillamme. Välillä poliisi on kovin aktiivinen, kun pakolaiset ovat valloittaneet kaikki bussipysäkin läheisyydessä olevat penkit, minkä lisäksi tietysti seisojiakin riittää. Ei heistä mitään häiriötä ole ollut.

Eräitäkin kertoja on sattunut niin, että pakolaiset ovat suurella joukolla olleet menossa johonkin ja nousseet tietysti bussiin. Suurin osa heistä pyrkii sisään etuovesta, mutta kun ruuhka käytävällä käy ylivoimaiseksi myös keskiovi on käytössä. Ei pakolaisilla lippuja ole, ei tietenkään. He astuvat sisään kuitenkin pystypäin, moni katsoo silmiin ja tervehtii kuskia saaden vastauksen. Ja mikä parasta: yhtään kuulutusta etuoven käytöstä tai lipun leimaamisesta ei ilmoille kaiu. Maailmassa on sentään jotain inhimillisyyttä!