Skip to main content

Kuluu se talvi näinkin

Vuoden vaihteen olimme päättäneet viettää matalalla profiililla, olimmehan juuri vast’ikään vapautuneet vieraistamme. Meille juuri sopivalta tuntui kutsu alakerran kerhohuoneen varttuneiden iltaan. Odotuksia meillä ei ollut, vaan ajattelimme poistuvamme heti, kun alkaa olla liian tylsää. Tunsimme oikeastaan kuuluvamme joukkoon, vaikka reilun kolmen kymmenen hengen seurueen keski-ikä taisi liikkua yli 75 vuodessa. Kuinka ollakaan, meillä oli ihan hauskaa. Rupattelimme tuttujen naapureidemme kanssa (minäkin pystyn osallistumaan nykyisin keskusteluihin ihan täysivaltaisena jäsenenä) ja nautimme tarjolla olevasta ruoasta ja viinistä. Kotiin pääsimme vasta kahden maissa.

Kuusen saimme riisuttua jo heti kohta loppiaisen jälkeen. Siirsimme se rappukäytävään odottelemaan sitä hetkeä, kun jaksamme kantaa sen ulos asti. Vaikka puu oli jo viikkoja vanha, siitä ei irronnut neulastakaan. Ei edes silloin, kun vihdoin sen raahasimme pihan perälle. Mitähän liimaa mahtavat ranskalaiset neulasiin käyttääkään. Tarvitsisin sitä ehdottomasti.

Vuosi on jo sen verran pitkällä, että päivän pitenemisen huomaa pikku hiljaa. Täällä aurinko laskee vasta vähän ennen kuutta, ja päivän aikana se nousee korkeammalle kuin Suomessa. Ihan samasta syvästä pimeydestä en ole joutunut kärsimään kuin aiemmin. Tosin aurinkoisia päiviä on sattunut tämän talven aikana melko harvoin.

Ilmat ovat olleet hyvin tuuliset ja usein sateisetkin Ulos ei välillä ole uskaltanut lähteä, kun tuuli on puuskittain puhaltanut 45 m/s. Aina on vaarana saada puun karahka tai lentävä liikennemerkki päähänsä. Olemme pysytelleetkin melko lailla kotona. Pompidou-keskuksen André Derain -näyttelyä sentään pääsimme katsomaan. Kannattikin kyllä poistua neljän seinän sisältä, sillä niin hieno näyttely oli. Töistä näki, keiden kaikkien taiteilijoiden kanssa Derain (1880-1954) oli työskennellyt, sillä vaikutteet olivat ilmiselviä. Ei kuitenkaan kopioita kenenkään maalauksista, vaan Derainin oma persoonallinen kädenjälki näkyi.

Muutoin päivät ovat kuluneet pääasiassa lukien ja telkkaria katsellen. Paino jälkimmäisellä sanalla. Parhaillaan luvussa on Markus Leikolan tiiliskivi Uuden maailman katu. Oikeastaan se on ollut kesken jo pitkään, ja olen välillä lukenut muutaman muun kirjan, kuten esimerkiksi Rosa Liksomin erinomaisen Everstinnan. Leikolan teos on kyllä mielenkiintoinen ja sujuva sanaisesti kirjoitettu, mutta niin polveileva, että välillä se vain on laskettava käsistään. Sitä paitsi se painaa jumalattomasti. Seuraavaksi aion tarttua jälleen Elena Ferranten loistavaan Napoli-sarjaan, jonka neljännen osan ranskannos on juuri ilmestynyt . Katsotaan, vieläkö Ferrante koukuttaa.

Olen ollut Netflixin tilaaja useamman vuoden ajan. Huonosti olen kuukausimaksuani hyödyntänyt. Siihen on vihdoin tullut muutos, sillä olemme tainneet jo nähdä kaikki vanhat Maigret’t, Columbot ja Hercule Poirot’t vähintään kahdesti. Siksi olemme Puolison kanssa ryhtyneet pitämään Netflix-maratoneja. Ensin katsoimme Crown-sarjan toisen tuotantokauden, ja siitä innostuneena ryhdyimme katsomaan loistavaa The Windsors -parodiaa . Näiden jälkeen kahlasimme vielä läpi kuusiosaisen sarjan The Royal House of Windsor. Nyt tuntuu siltä, että tiedämme kaiken tietämisen arvoisen Britannian satavuotisesta hallitsijasuvusta.

Näin on alkuvuosi mennyt. Pian on aika taas lähteä Suomeen. Tällä kertaa tarkoituksena on mennä parin hyvän ystävän kanssa Lappiin, Inariin. Olemme varanneet sieltä hotellihuoneet ja tilanneet lumikelkkasafarit. Puoliso on kelkkailusta jo nyt kauhuissaan ja minä tietysti umpi innoissani. Pääasiallinen syy Lapin matkaan ovat kuitenkin revontulet. En ole niitä vielä koskaan nähnyt. Jos ne eivät suostu minulle nytkään näyttäytymään, uskon, että niin on sitten tarkoituskin. Toista matkaa en Lappiin enää tee.

Joulu meni jo

Joulu. Vieläkö joku muistaa, että sellainen juuri vietettiin? Minulle se kyllä jäi mieleen ihan harvinaisen hyvin, sillä sen verran tapahtumarikasta elämä juhlapyhien aikaan oli.

Äiti, Tytär ja Mummin Muru tulivat jouluaaton aattona. Äiti käyttää matkoilla ollessaan pyörätuoliavustusta, joka on toiminut niin Norwegianilla kuin Finnairillakin aivan esimerkillisesti. Niin tälläkin kertaa. Puoliummikot ottivat keskenään kentältä taksin ja näyttivät osoitetta puhelimen ruudulta. Me olimme alhaalla kotiportilla vastassa matkalaisia.

Äiti oli matkasta sen verran väsynyt, että jäi lounaan jälkeen kotiin Puolison kanssa, kun minä puolestani lähdin lasten kanssa katsomaan Lafayetten joulua. Erityisesti tänä vuonna se on ollut näkemisen arvoinen. Ruuhka oli tietysti valtava, ja vaikka kuinka olimme pukeutuneet kevyehkösti, tavaratalossa tuli todella hiki. Jaksoimme kuitenkin raahautua kerroksiin, joista minun ilokseni löysimme shampanjan maistelupisteen. Piper-Heidsieck maistuikin sen verran hyvältä, että sitä tarttui pullo mukaankin.

Kaunis kuusemme oli jätetty koristelematta Murun tuloon asti. Nyt se sai ylleen ihanat uudet pallot ja koristenauhat. Oikeita kynttilöitä meillä ei sentään polteta, joten tyydyimme led-valosarjaan. Aattona kävimme lasten kanssa hakemassa torilta tuoreet merenantimet. Pöytä oli katettu parhain posliinein (hankimme jokin aika sitten eräästä antiikkiliikkeestä täyden astiaston). Viinilasit aiemmin rikkoutuneiden tilalle ostimme sentään Monoprix’stä. Olivat aivan kelvolliset.

Aaton ateria oli mahtava. Äiti, Tytär ja Puoliso söivät ostereita onnessaan. Minä en niitä maistanut, vaikka olivat kuulemma erinomaisia. Olin iloinen Tyttären puolesta, ettei hän ollut ennakkoluuloinen. Graavisiikaa ja -lohta oli Äiti tuonut Suomesta. Ne taas ovat Murun herkkua. Minä nautiskelin tuoreista katkaravuista ja erilaisista patee-alkupaloista. Pääruokana oli saksanhirveä ja uunissa haudutettuja vihanneksia.

Vaikka olimme istuneet ruoan ääressä tunteja ja koittaneet syödä maltillisesti, vatsat täyttyivät niin, ettemme aattoiltana päässeet herkkujuustojen ja jouluhalon ääreen lainkaan. Lahjat sentään jaksettiin jakaa ja avata. Niitä oli valtavasti. Muru toki sai eniten, mutta olin minäkin ollut ilmeisen kiltti. Äidin antama nahkatakki roikkui jo vaatekomerossa, mutta paketeista sain vielä kaksi niin kaunista sormusta, että liikutun edelleen niitä ajatellessani. Tytär oli jopa kaiverruttanut lahjaani mieltä lämmittävän kiitoksen.

No aattoilta meni siis hyvin. Paremmin kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Ei riitoja, ei huutoa, vain sulaa sopua. Joulupäiväkin meni vielä ruokia sulatellessa, mutta sitten iski tauti. Äiti oli huonovointinen, eikä jaksanut lähteä mihinkään. Alkuillasta alkoi oksentelu. Yöllä sairastui Puoliso. Juoksentelin huoneiden väliä tyhjentelemässä pesuvateja ja vaihtamassa pyyhkeitä. Lääkärikin kutsuttiin (lääkärin kotona käynti maksoi 55 euroa!). Eikä muuta kuin liikkeelle hakemaan auki olevaa apteekkia. Apteekkeja kyllä riittää, mutta pyhinä kaikki eivät ole auki, eivätkä varsinkaan yönselkään.

Lääkäri oli sitä mieltä, että syynä eivät olisi olleet osterit. Varmistin kuitenkin jo Suomeen lähteneeltä Tyttäreltä hänen vointinsa, ja kun siellä tilanne oli sama kuin meillä, oli selvää, että juuri osterit olivat syyllisiä. Ilmeisesti ei ole kovin tavatonta niistä sairastua, mutta ei se voi kauhean yleistäkään olla. Ostereiden kulutus Ranskassa on aivan käsittämättömän suurta. Puoliso ei ole myöskään koskaan aiemmin saanut niistä mitään oireita.

Äidin loppuvierailu kuluikin sitten enemmän tai vähemmän sängyn pohjalla. Yhtenä päivänä pääsimme sentään piipahtamaan Lafayettessa, mutta sekin käynti jäi hyvin lyhyeksi. Ruokaa olisi riittänyt vaikka pataljoonalle, mutta minä olin ainoa, jolle se maistui. Niin jäivät lohet ja siiat syömättä, niin kuin juustot ja jouluhalkokin. Ei päästy kauppakierroksille, eikä näyttelyihin.

Lähtöpäiväksi Äiti parahiksi tokeni. Saattokeikkakin meni hyvin, ja pyörätuoli haki Äidin ajallaan. Lähtiäisiksi totesimme kaiken sujuneen niin onnistuneesti, että käynti on mahdollista uusia myöhemmin paremmalla onnella. Ja ilman ostereita.