Skip to main content

Ranskalaisvieraita Helsingissä

Lapin reissun jälkeen Puolisolla ja pariisittarilla oli vielä muutama päivä aikaa olla Helsingissä. Olimme jo etukäteen suunnitelleet ohjelmaa, mutta M ja A ovat sen verran itsenäisiä matkailijoita, että olivat osanneet suunnitella kaiken laista ihan itsekin. Saimme sentään johonkin rakoon kerrottua omista ajatuksistamme.

Minulla on Helsingin asunnossani sauna. Itse en ole kauhean innokas saunassa kävijä, mutta Puoliso puolestaan rakastaa saunaa. Käyn siis saunassa vähintään silloin, kun olemme yhtä aikaa Suomessa. Nyt halusimme tarjota vieraillekin tätä eksotiikkaa. Sauna lämmitettiin asianmukaisesti, makkarat ja olut olivat hankittuina.

Emme lämmittäneet makkaroita kiukaalla, saati uunissa. Olimme päättäneet laittaa grillin päälle ja tarjota aitosuomalaisesti keskellä talvea grillimakkaraa parvekkeella. Olihan siellä kylmä, mutta parveke on lasitettu ja minulla on lämmitin. Sitä paitsi olimme saunan jälkeen vielä tuossa vaiheessa kuumissamme. Niinpä sitten kökötimme siinä ja katsoimme makkaroiden kypsymistä. Kyllä maistuvat hyvin kylmässä talvi-illassa.

Tytöt nousivat aamulla varhain. Emme edes kuulleet heidän lähtöään. Niin diskreettejä vieraita harvoin tapaa. He hoitivat itse aamiaisensa, eivätkä olleet muutoinkaan vaivaksi. Päivällä soittelimme tapaamisesta, kun olimme sopineet menevämme Sea Horseen syömään. Onhan se sentään yksi perinteisimmistä suomalaisravintoloista. Minua lukuun ottamatta muut söivät paistettuja silakoita. Minä olen maksan ystävä. Snapsejakin ruoan kanssa meni muutama. Kuskina osani oli kova.

Olimme saaneet vuorokaudeksi auton lainaan, joten ehdotin pientä Helsingin kiertoajelua. Näytän turisteille mielelläni Helsingin rantaviivaa. Päätimme kuitenkin ensin käydä Temppeliaukion kirkossa, joka on sekin kaikin puolin kiinnostava kohde. M ja A olivat mykistyneitä, ja vietimmekin siellä pitkän tovin.

Kirkosta suuntasimme Seurasaaren kupeeseen ja Lehtisaareen. Olimme jo aiemmin puhuneet Didrichsenin taidemuseosta, mutta aika ei tuntunut siihen riittävän, joten se päätettiin jättää väliin. Muita museoita M ja A olivat jo kierrelleet koko joukon. Minä siinä sitten ajelin rauhassa ja yhtäkkiä silmät osuivat johonkin varsin tuttuun. Siinähän se oli edessämme, Didrichsen. Olen yleensä niin hyvä eksymään, etten tarkoituksella varmasti olisi ajanut paikalle näin suoraan, mutta nyt kävi tuuri.

Nousimme tämän onnellisen sattuman saattelemina innoissamme autosta ja lähdimme ovea kohti. Ovi oli kauheaksi pettymykseksemme kiinni. Sisällä näytti kuitenkin kulkevan muutamia ihmisiä. Niinpä ryhdyimme kolkuttelemaan ovea. Lopulta se tuotti tulosta ja meidät päästettiin sisään. Mumisin jotain ulkomaisista vieraista, mutta ei sitä oikeastaan kuunneltu. Näin pääsimme tutustumaan Ahti ja Maija Lavosen seuraavana päivänä avattavaan näyttelyyn. Olimme tyytyväisiä.

Kiersimme näyttelytiloja keskenämme kenenkään häiritsemättä. Molempien teokset olivat upeita. Esillä oli jo 86-vuotiaalta Maija Lavoselta ihan tuoreitakin töitä, jotka olivat erittäin moderneja. Ihana huomata, että varttuneessakin iässä luovuus ja ennen kaikkea työkyky säilyy.

Aloimme pikku hiljaa olla valmiita pois lähtöön, kun väkeä alkoi tulla paikalle runsaasti. Myös shampanjalaseja kannettiin pöydälle. Jostain kuulinkin sitten sivukorvalla, että kyseessä oli Maija Lavosen sukulaisille ja läheisille tarkoitetut avajaiset. Me pääsimme ilmeisesti sisään siksi, että meitä oli luultu avajaisvieraiksi. Puoliso oli ehtinyt jo raapustaa vieraskirjaan nimensä ihka ensimmäiseksi. Lienee Maijalla pohtimista, kenet hän on Pariisista kutsunut näyttelynsä avajaisiin.

Päivät kuluivat oikeastaan liiankin nopeasti. Pikaisesti ehdimme käydä ystävien järjestämässä juhlassa laskiaisen aattona maistamassa hernerokkaa ja punssia, kun jo piti kiiruhtaa toisaalle syömään. A oli valitettavasti hiukan huonossa kunnossa, eikä hän päässyt mukaan. Pidempään ehdimme onneksi istua seuraavassa kohteessa hyvien ystävien runsaaseen ruokapöytään. Syönnin jälkeen alkoi yhteislaulu Youtuben voimalla. Juuri hauskemmin ei voisi Suomen vierailua päättää. Myös A sai ilosta osansa, kun olimme onneksi tallentaneet runsain määrin videoita iloisesta illanvietosta.

Saamelaisten kansallispäivä

Olimme Inarissa kaikkiaan neljä päivää. Ilma lauhtui kymmenkuntaan asteeseen. Sekin oli minusta kylmää, vaikka tamineet olivat sään mukaiset. Minulla suurin osa vaatteista oli jo ennalta, mutta M ja A olivat täysin uusissa vermeissä päästä kantapäähän.

Kun M ja A olivat varanneet itselleen revontuliretken jälkeiseksi päiväksi pilkkiretken, päätimme me jäädä kylille pyörimään. Meitä ei jäällä kököttäminen oikein innostanut.

Inari on pinta-alaltaan Suomen suurin kunta, mutta asukkaita siellä on alle 7000. Eivätkä nämäkään kaikki tietenkään kylällä asu. Keskusta on oikeasti pieni ja vaatimaton. Siellä on yksi kauppa, K-Market. Siellä me Puolison kanssa pyörähdimme useammankin kerran, olihan se vastapäätä meidän hotelliamme. Tarjoama oli todella monipuolinen. Siellä oli ihan kaikkea, mitä mieleen voi vain tulla, vähän kuin entisajan kyläkaupassa. Tosin tuoteryhmien sisällä valikoima ei tietenkään voinut olla kummoinen. Me saimme silti kaiken tarvitsemamme. Ostimme kotiin Pariisiin jopa hernekeittoherneet, kun Ranskasta niitä ei saa.

Puoliso oli jo ennen matkaa ottanut yhteyttä lähes 30-vuoden takaiseen inarilaiseen ystäväänsä. Hänen kanssaan sovimme tapaavamme hotellin baarissa. Päivä sattui olemaan Saamen kansallispäivä, ja vähän meitä olisi poltellut osallistua johonkin juhlaan. Niitä ei kuitenkaan ihan siitä läheltä löytynyt, joten se jäi. Sen sijaan ystävätär kutsui meidät kaikki seuraavana päivänä kotiinsa syömään. Lupasi vielä tulla hakemaankin.

Jäimme hänen jälkeensä vielä istumaan baarin odottelemaan M:ää ja A:ta pilkkiretkeltä. Olimme siinä istuessamme huomanneet kaksikin saamelaisasuun pukeutunutta papparaa. Kun toisen seurue poistui, tuli mies muitta mutkitta istumaan meidän kanssamme. Juhani oli kova juttumies. Hän kertoili värikkäästi elämästään ja töistään. Kuinka ollakaan Puoliso kysyi, tunsiko Juhani hänen edesmennyt serkkuaan, joka oli ollut vuosikymmeniä aiemmin töissä Inarin Kalatalouden tutkimuslaitoksessa. Ja tunsihan Juhani serkun! Olivat yhdessä tehneet hommiakin. Sitten puhe siirtyi inarilaiseen ystävättäreen. Eikös Juhani hänetkin tuntenut. Olivat molemmat saamelaisaktiiveja. Kyllä maailma on oikeasti pieni, ja erityisesti Inari.

Tarinat eivät loppuneet siihenkään, kun M ja A palasivat tyhjin käsin pilkkiretkeltä. Vaihdoimme kielen englantiin, ja sekin Juhanilta tuntui ainakin jollain tavoin sujuvan. Tytöt kertoivat reissullaan nähneensä Inarin vanhan kirkon, johon Juhani heti lisäsi, että se olikin ainoa rakennus, joka jäi saksalaisilta polttamatta. Syynä saattoi olla kirkon hiukan syrjäinen sijainti. Saimme aivan valtavasti mielenkiintoista tietoa, joten kansallispäivä tuli lopulta vietettyä erittäin hyvin ja sen arvolle sopivasti.

Seuraavana päivänä ystävättären luona saimme ruoaksi tietenkin poronkäristystä. En ollut vielä kyllästynyt. Jälkiruoaksi tarjottiin itse tehtyä leipäjuustoa ja itse poimittuja lakkoja, ja kai se porokin oli jolta kulta tuttavalta tullut. Paikalla olivat ystävättären molemmat tyttäret ja toisen poikaystävä, joka osoittautui koltaksi. Niinpä siitä innostuneen puhuimme muun muassa Lapin kolmesta eri saamenkielestä, ja taas tietomäärämme kasvoi. Oli hienoa tavata nuoret, joista toisen tyttären haaveena oli tulla poromieheksi. Ymmärsimme saamelaisidentiteetin vahvaksi.

Seuraavaksi päiväksi sovimme käynnin Siidassa, saamelaisten kansallismuseossa. Sinnekin luvattiin kyyditys.

Siidassa pääsimme yhä syvemmälle saamelaisten historiaan kivikaudelta lähtien. Mielenkiintoista olisi ollut tutustua myös ulkoilmamuseoon, mutta se ei valitettavasti ole talviaikaan auki. Minä olen siellä käynyt kerran 45-vuotta sitten, mutta sillä järjellä ei siitä paljon mieleen jäänyt.

Helsinkiin lähdimme haikein mielin. Minäkin. Vaikka kuinka olin ajatellut, että tämä kerta on ainoa, jolloin revontulia lähden metsästämään, ja jos en niitä näe, niin niin on tarkoitettu, niin enää en ole ihan yhtä varma. Saattaa hyvinkin olla, että vielä kerran joskus yritän.

Revontulia etsimässä

Olin ehtinyt viikon verran jo olla Suomessa ja autella Äitiä oikeastaan päivittäin, kun Puoliso saapui yönselkään kahden pariisilaisystävättäremme M:n ja A:n kanssa Helsinkiin. Lumi teki kaikkiin vaikutuksen, vaikkei kyseessä ollutkaan ensimmäinen kerta kosketuksissa tähän ihmeeseen. Heti seuraavana aamuna olisi lähtö Ivaloon.

Ehdimme kuitenkin kotiin tulomme jälkeen syödä tuhdin iltapalan. Olin hankkinut kanan kanssa syötäväksi valmiita, itse vähän höystettyjä salaatteja sekä suomalaisia juustoja. Juustot valitsin erityisen huolella, sillä ranskalaiset tapaavat olla niiden suhteen hiukan kranttuja. Valkoista leipääkin olin ostanut, mustaa en. Kun itse syön Suomessa vain ruisleipää, sitä onneksi oli. M ja A nimittäin halusivat hämmästyksekseni nimenomaan mustaa leipää. Iltapala sai hyväksyvät kiitokset, joten olin tyytyväinen.

Yellow Linen taksi odotti meitä aamulla, ja niin alkoi matka Inariin. Perillä eidät vastaanotti hyytävä kylmyys, -26 astetta. Lunta ja liukasta oli minulle riittävästi. Vajaan tunnin taksimatka Ivalosta Inariin sujui maisemia ihaillen. M kuvasi videoita lähes kaiken aikaa.  A puolestaan otti kuvia. Kyllä näkymä minunkin silmiäni viehätti, vaikken kylmästä erityisen innostunut ollutkaan.

Inari on matkakohteena mainio tällaisille ihmisille, jotka eivät ole niin innostuneita monotansseista. Hotelli Inari oli arvalla ja valokuvien perusteella valikoitunut majoituspaikaksi. Se oli siisti ja kaikin puolin mukiin menevä. Suomalaisia turisteja ei ollut lainkaan, mutta aasialaisia sen sijaan tupa täynnä. Hotellin ravintolan ruoka oli erittäin hyvää, mutta ehkä hiukan hintavaa. Minä söin lähinnä poronkäristystä ja kerran poron filettä. Toisille maistuivat erilaiset kala-annokset.

Seuraava päivä kului paikallisiin nähtävyyksiin tutustuessa. Niitähän ei pitkälle riitä, sillä Inari on varsin pieni paikkakunta. Turistikauppoja on kaksi, yksi iso ja toinen pieni. Isommasta löysin heti talvi- Dr Martenseihini liukuesteet. Olin ostaessani toki kysynyt niiden liukkaudesta ja minulle vakuutettiin, etteivät liu’u, ja niin vakuutetaan myös Martensin sivustolla. No minä tiedän paremmin. Ovat kuin luistimet, enkä ilman liukuesteitäni olisi pysynyt pystyssä.

Illaksi olin etukäteen varannut meille revontuliretken. Visit Inari on täyden palvelun yritys, josta majoituksen lisäksi voi ostaa myös retket niin talvella kuin kesälläkin. Revontuliretkelle lähdettiin illalla kahdeksan aikaan. Olimme tietysti jo päivällä pukeutuneet asiaan kuuluvasti, mutta nyt lisäsimme vielä vaatekertoja. Koska retki tehtiin moottorikelkoin, tarvittiin lisäksi ajovarusteet, jotka järjestäjä antoi. Jouduimme pukemaan kaikkien vaatteidemme päälle vielä ajohaalarit. Minullekin löytyi sopiva koko, vaikka lahkeet kyllä taisivat olla aika pitkät. Omat jalkineet eivät kelvanneet, vaan tilalle annettiin veden pitävät saappaat. Niiden päälle pukeminen vaati myös työtä, jossa avulias henkilökunta auttoi tarpeen mukaan. Puoliso ja minä sitä apua tarvitsimme.

Sitten vain ajohuppu sekä kypärä päähän ja kuuntelemaan hikisinä ohjeita kelkan ajamiseksi. Puoliso oli jo siinä vaiheessa melko jännittynyt. Lehdessä oli lukenut, että järvellä saattaa olla vettä ja joissain kohden jää melko ohutta. Lohduttelin, ettei meitä vaaran paikkoihin viedä.

Lähdimme matkaan. Minä ajoin ja Puoliso istui kyydissä. Kuulin kyllä, että hän huuteli jotain ja yritin rauhoitella. Pidimme alkumatkasta pienen tauon, ja silloin tajusin, ettei hommasta tule mitään. Puoliso itki ja oli lähes hysteerinen. Vakuutin, että voimme palata takaisin, ettei se ole ongelma. Hän kuitenkin vain toisteli kestävänsä. Toinen matkassa olleista oppaista jäi lopulta ajamaan meidän kanssamme muuta porukkaa hitaammin. Vaan ei auttanut sekään.

Jonkin aikaa edettyämme etujoukko pysähtyi meitä odottelemaan, ja taas kävimme keskustelua. Meitä seuranneen oppaan kelkan perässä oli reki. Opas ehdotti, että Puoliso menisi sen kyytiin. Kun sitten minä vielä houkuttelin häntä rekeen, hän suostui. Siihen päästyään Puoliso sai vielä päälleen lämpimät peitteet, ja matka jatkui. Olin todella helpottunut, kun sain ajella rauhassa jännittämättä kyytiläistä.

Ratkaisu oli mainio. Varsinaisella pysähdyspaikalla Puolison ilme oli näkemisen arvoinen. Hän hymyili onnellisena ja kehui kyytiä. Taukopaikka oli aukea järvenselkä, josta oli loistava näkymä eri suuntiin taivaalle. Oppaat laittoivat tulet ja keittelivät kuumaa mehua, jota sitten nautimme täydellisessä pimeydessä. Kun oppaat sammuttivat otsalamppunsa, pimeys oli niin sakeaa, ettei ylös nostettua kättään nähnyt.

Sitten ne revontulet, jota olimme tulleet ihailemaan. Pakkasta ja kirkasta ainakin oli, joten olosuhteet olivat erinomaiset. Tarkkailin taivasta niska kenossa, mutta en minä mitään nähnyt. Välillä opas sanoi, että nuo tuolla suunnassa ovat NIITÄ. Minusta ne näyttivät lähinnä pilviltä. Mutta ei, ne olivat oikeasti jotain revontulien aihioita, olihan ihan pilvetöntä. Niitä kyllä oli vähän joka suunnassa. Mutta sellaisia OIKEITA revontulia en nähnyt. Enkös minä niitä varten Lappiin lähtenyt?

Kai olin jollain tavoin pettynyt, mutta en niin syvästi kuin olisin voinut kuvitella olevani. Kelkkaretki oli hieno elämys, ja kun vielä takaisin päin sain ajella rauhassa ja välillä oikein ottaa tyypitkin, olin varsin tyytyväinen.