Skip to main content

Revontulia etsimässä

Olin ehtinyt viikon verran jo olla Suomessa ja autella Äitiä oikeastaan päivittäin, kun Puoliso saapui yönselkään kahden pariisilaisystävättäremme M:n ja A:n kanssa Helsinkiin. Lumi teki kaikkiin vaikutuksen, vaikkei kyseessä ollutkaan ensimmäinen kerta kosketuksissa tähän ihmeeseen. Heti seuraavana aamuna olisi lähtö Ivaloon.

Ehdimme kuitenkin kotiin tulomme jälkeen syödä tuhdin iltapalan. Olin hankkinut kanan kanssa syötäväksi valmiita, itse vähän höystettyjä salaatteja sekä suomalaisia juustoja. Juustot valitsin erityisen huolella, sillä ranskalaiset tapaavat olla niiden suhteen hiukan kranttuja. Valkoista leipääkin olin ostanut, mustaa en. Kun itse syön Suomessa vain ruisleipää, sitä onneksi oli. M ja A nimittäin halusivat hämmästyksekseni nimenomaan mustaa leipää. Iltapala sai hyväksyvät kiitokset, joten olin tyytyväinen.

Yellow Linen taksi odotti meitä aamulla, ja niin alkoi matka Inariin. Perillä eidät vastaanotti hyytävä kylmyys, -26 astetta. Lunta ja liukasta oli minulle riittävästi. Vajaan tunnin taksimatka Ivalosta Inariin sujui maisemia ihaillen. M kuvasi videoita lähes kaiken aikaa.  A puolestaan otti kuvia. Kyllä näkymä minunkin silmiäni viehätti, vaikken kylmästä erityisen innostunut ollutkaan.

Inari on matkakohteena mainio tällaisille ihmisille, jotka eivät ole niin innostuneita monotansseista. Hotelli Inari oli arvalla ja valokuvien perusteella valikoitunut majoituspaikaksi. Se oli siisti ja kaikin puolin mukiin menevä. Suomalaisia turisteja ei ollut lainkaan, mutta aasialaisia sen sijaan tupa täynnä. Hotellin ravintolan ruoka oli erittäin hyvää, mutta ehkä hiukan hintavaa. Minä söin lähinnä poronkäristystä ja kerran poron filettä. Toisille maistuivat erilaiset kala-annokset.

Seuraava päivä kului paikallisiin nähtävyyksiin tutustuessa. Niitähän ei pitkälle riitä, sillä Inari on varsin pieni paikkakunta. Turistikauppoja on kaksi, yksi iso ja toinen pieni. Isommasta löysin heti talvi- Dr Martenseihini liukuesteet. Olin ostaessani toki kysynyt niiden liukkaudesta ja minulle vakuutettiin, etteivät liu’u, ja niin vakuutetaan myös Martensin sivustolla. No minä tiedän paremmin. Ovat kuin luistimet, enkä ilman liukuesteitäni olisi pysynyt pystyssä.

Illaksi olin etukäteen varannut meille revontuliretken. Visit Inari on täyden palvelun yritys, josta majoituksen lisäksi voi ostaa myös retket niin talvella kuin kesälläkin. Revontuliretkelle lähdettiin illalla kahdeksan aikaan. Olimme tietysti jo päivällä pukeutuneet asiaan kuuluvasti, mutta nyt lisäsimme vielä vaatekertoja. Koska retki tehtiin moottorikelkoin, tarvittiin lisäksi ajovarusteet, jotka järjestäjä antoi. Jouduimme pukemaan kaikkien vaatteidemme päälle vielä ajohaalarit. Minullekin löytyi sopiva koko, vaikka lahkeet kyllä taisivat olla aika pitkät. Omat jalkineet eivät kelvanneet, vaan tilalle annettiin veden pitävät saappaat. Niiden päälle pukeminen vaati myös työtä, jossa avulias henkilökunta auttoi tarpeen mukaan. Puoliso ja minä sitä apua tarvitsimme.

Sitten vain ajohuppu sekä kypärä päähän ja kuuntelemaan hikisinä ohjeita kelkan ajamiseksi. Puoliso oli jo siinä vaiheessa melko jännittynyt. Lehdessä oli lukenut, että järvellä saattaa olla vettä ja joissain kohden jää melko ohutta. Lohduttelin, ettei meitä vaaran paikkoihin viedä.

Lähdimme matkaan. Minä ajoin ja Puoliso istui kyydissä. Kuulin kyllä, että hän huuteli jotain ja yritin rauhoitella. Pidimme alkumatkasta pienen tauon, ja silloin tajusin, ettei hommasta tule mitään. Puoliso itki ja oli lähes hysteerinen. Vakuutin, että voimme palata takaisin, ettei se ole ongelma. Hän kuitenkin vain toisteli kestävänsä. Toinen matkassa olleista oppaista jäi lopulta ajamaan meidän kanssamme muuta porukkaa hitaammin. Vaan ei auttanut sekään.

Jonkin aikaa edettyämme etujoukko pysähtyi meitä odottelemaan, ja taas kävimme keskustelua. Meitä seuranneen oppaan kelkan perässä oli reki. Opas ehdotti, että Puoliso menisi sen kyytiin. Kun sitten minä vielä houkuttelin häntä rekeen, hän suostui. Siihen päästyään Puoliso sai vielä päälleen lämpimät peitteet, ja matka jatkui. Olin todella helpottunut, kun sain ajella rauhassa jännittämättä kyytiläistä.

Ratkaisu oli mainio. Varsinaisella pysähdyspaikalla Puolison ilme oli näkemisen arvoinen. Hän hymyili onnellisena ja kehui kyytiä. Taukopaikka oli aukea järvenselkä, josta oli loistava näkymä eri suuntiin taivaalle. Oppaat laittoivat tulet ja keittelivät kuumaa mehua, jota sitten nautimme täydellisessä pimeydessä. Kun oppaat sammuttivat otsalamppunsa, pimeys oli niin sakeaa, ettei ylös nostettua kättään nähnyt.

Sitten ne revontulet, jota olimme tulleet ihailemaan. Pakkasta ja kirkasta ainakin oli, joten olosuhteet olivat erinomaiset. Tarkkailin taivasta niska kenossa, mutta en minä mitään nähnyt. Välillä opas sanoi, että nuo tuolla suunnassa ovat NIITÄ. Minusta ne näyttivät lähinnä pilviltä. Mutta ei, ne olivat oikeasti jotain revontulien aihioita, olihan ihan pilvetöntä. Niitä kyllä oli vähän joka suunnassa. Mutta sellaisia OIKEITA revontulia en nähnyt. Enkös minä niitä varten Lappiin lähtenyt?

Kai olin jollain tavoin pettynyt, mutta en niin syvästi kuin olisin voinut kuvitella olevani. Kelkkaretki oli hieno elämys, ja kun vielä takaisin päin sain ajella rauhassa ja välillä oikein ottaa tyypitkin, olin varsin tyytyväinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *