Skip to main content

Saamelaisten kansallispäivä

Olimme Inarissa kaikkiaan neljä päivää. Ilma lauhtui kymmenkuntaan asteeseen. Sekin oli minusta kylmää, vaikka tamineet olivat sään mukaiset. Minulla suurin osa vaatteista oli jo ennalta, mutta M ja A olivat täysin uusissa vermeissä päästä kantapäähän.

Kun M ja A olivat varanneet itselleen revontuliretken jälkeiseksi päiväksi pilkkiretken, päätimme me jäädä kylille pyörimään. Meitä ei jäällä kököttäminen oikein innostanut.

Inari on pinta-alaltaan Suomen suurin kunta, mutta asukkaita siellä on alle 7000. Eivätkä nämäkään kaikki tietenkään kylällä asu. Keskusta on oikeasti pieni ja vaatimaton. Siellä on yksi kauppa, K-Market. Siellä me Puolison kanssa pyörähdimme useammankin kerran, olihan se vastapäätä meidän hotelliamme. Tarjoama oli todella monipuolinen. Siellä oli ihan kaikkea, mitä mieleen voi vain tulla, vähän kuin entisajan kyläkaupassa. Tosin tuoteryhmien sisällä valikoima ei tietenkään voinut olla kummoinen. Me saimme silti kaiken tarvitsemamme. Ostimme kotiin Pariisiin jopa hernekeittoherneet, kun Ranskasta niitä ei saa.

Puoliso oli jo ennen matkaa ottanut yhteyttä lähes 30-vuoden takaiseen inarilaiseen ystäväänsä. Hänen kanssaan sovimme tapaavamme hotellin baarissa. Päivä sattui olemaan Saamen kansallispäivä, ja vähän meitä olisi poltellut osallistua johonkin juhlaan. Niitä ei kuitenkaan ihan siitä läheltä löytynyt, joten se jäi. Sen sijaan ystävätär kutsui meidät kaikki seuraavana päivänä kotiinsa syömään. Lupasi vielä tulla hakemaankin.

Jäimme hänen jälkeensä vielä istumaan baarin odottelemaan M:ää ja A:ta pilkkiretkeltä. Olimme siinä istuessamme huomanneet kaksikin saamelaisasuun pukeutunutta papparaa. Kun toisen seurue poistui, tuli mies muitta mutkitta istumaan meidän kanssamme. Juhani oli kova juttumies. Hän kertoili värikkäästi elämästään ja töistään. Kuinka ollakaan Puoliso kysyi, tunsiko Juhani hänen edesmennyt serkkuaan, joka oli ollut vuosikymmeniä aiemmin töissä Inarin Kalatalouden tutkimuslaitoksessa. Ja tunsihan Juhani serkun! Olivat yhdessä tehneet hommiakin. Sitten puhe siirtyi inarilaiseen ystävättäreen. Eikös Juhani hänetkin tuntenut. Olivat molemmat saamelaisaktiiveja. Kyllä maailma on oikeasti pieni, ja erityisesti Inari.

Tarinat eivät loppuneet siihenkään, kun M ja A palasivat tyhjin käsin pilkkiretkeltä. Vaihdoimme kielen englantiin, ja sekin Juhanilta tuntui ainakin jollain tavoin sujuvan. Tytöt kertoivat reissullaan nähneensä Inarin vanhan kirkon, johon Juhani heti lisäsi, että se olikin ainoa rakennus, joka jäi saksalaisilta polttamatta. Syynä saattoi olla kirkon hiukan syrjäinen sijainti. Saimme aivan valtavasti mielenkiintoista tietoa, joten kansallispäivä tuli lopulta vietettyä erittäin hyvin ja sen arvolle sopivasti.

Seuraavana päivänä ystävättären luona saimme ruoaksi tietenkin poronkäristystä. En ollut vielä kyllästynyt. Jälkiruoaksi tarjottiin itse tehtyä leipäjuustoa ja itse poimittuja lakkoja, ja kai se porokin oli jolta kulta tuttavalta tullut. Paikalla olivat ystävättären molemmat tyttäret ja toisen poikaystävä, joka osoittautui koltaksi. Niinpä siitä innostuneen puhuimme muun muassa Lapin kolmesta eri saamenkielestä, ja taas tietomäärämme kasvoi. Oli hienoa tavata nuoret, joista toisen tyttären haaveena oli tulla poromieheksi. Ymmärsimme saamelaisidentiteetin vahvaksi.

Seuraavaksi päiväksi sovimme käynnin Siidassa, saamelaisten kansallismuseossa. Sinnekin luvattiin kyyditys.

Siidassa pääsimme yhä syvemmälle saamelaisten historiaan kivikaudelta lähtien. Mielenkiintoista olisi ollut tutustua myös ulkoilmamuseoon, mutta se ei valitettavasti ole talviaikaan auki. Minä olen siellä käynyt kerran 45-vuotta sitten, mutta sillä järjellä ei siitä paljon mieleen jäänyt.

Helsinkiin lähdimme haikein mielin. Minäkin. Vaikka kuinka olin ajatellut, että tämä kerta on ainoa, jolloin revontulia lähden metsästämään, ja jos en niitä näe, niin niin on tarkoitettu, niin enää en ole ihan yhtä varma. Saattaa hyvinkin olla, että vielä kerran joskus yritän.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *