Skip to main content

Taidan olla peliriippuvainen

Taidan olla helposti koukuttuvaa tyyppiä. Erityisesti pelit tahtovat olla sellaisia, jotka vievät minut helposti mukanaan. Tuntuu siltä, että lukeminen jää vähemmälle, jos satun olemaan kiinni jossain tietyssä pelissä.

En oikein muista, pelasinko paljon nuorena. En ainakaan rahapelejä, normaaleja seura- ja korttipelejä toki. Sen kuitenkin muistan, kun ensimmäistä kertaa olin Yhdysvalloissa silloisen kumppanini kanssa, kävimme myös Las Vegasissa. Olin halunnut ehdottomasti nähdä Grand Canyonin, jonka upeuden näimmekin lentäessämme kahdeksan paikkaisella pikku koneella kanjonin seinämien välissä kohteena juuri Las Vegas. Kävimme useassa kasinossa, joissa todellakin pääsee pelin imuun välittömästi.  Pidin visusti varani, etten jäisi koukkuun, ja onnistuinkin siinä hyvin. Kaikki, mitä olin ajatellut pelata, tietysti meni. Kumppani jäi sen sijaan 200 dollaria voitolle, mutta häntä pelikärpänen oli sen verran puraissut, että voitot ja hiukan vielä päälle, hän iski Las Vegasin lentokentän automaatteihin pois lähtiessämme.

Toisenkin kerran muistan olleeni ääri varovainen. Pelailin kymmenkunta vuotta sitten ahkerasti nettipokeria. Laitoin nettitililleni aina vain ihan pienen määrän rahaa ja pelasin pöydissä, jossa panokset olivat minimaalisia. Voitotkaan eivät siis olisi olleet suuria, mutta ennen kaikkea tappiot pieniä. Joskus kävin iskemässä kympin, pari PAFin automaatteihin ja pelasin hyvällä omalla tunnolla. Kerran kävi tuuri ja voitin 200 euroa. Siihen loppuivat minun pelini. Nostin välittömästi rahat tililtä, enkä ole PAFin sivuille sen jälkeen mennyt. Ajattelin, että rosvoaisivat kuitenkin voittoni.

Puoliso on innostunut kolikkopeleistä. Hänen kanssaan olemme käyneet useita kertoja Ranskan eri kasinoissa. Yleensä niin, että ne ovat olleet kaupungeissa, joissa olemme vierailleet muista syistä. Itsemme tuntien päätämme aina etukäteen, paljonko pelaamme. Usein kyse on 50 eurosta, harvoin enemmästä. Minä kertaalleen lipesin päätöksestä, kun olin ensin sukkana pelannut viisi kymppiseni automaatteihin. Olin hirveän loukkaantunut koneille, jotka eivät suoneet minulle edes sitä pelaamisen iloa, että olisin välillä saanut jonkun kolikon takaisin päin. Lopputulos ei muuttunut, jäin tyhjin käsin. Puoliso voitti sen verran, että lupasi tarjota minulle hyvät ruoat ravintolassa, kun olin niin onneton.

No muita pelejä olen sitten pelannutkin ahkerasti. Facebookin myötä tulivat tutuiksi FarmVillet ja Candy Crushit. FarmVillen kautta minulla oli itse asiassa iso määrä ”ystäviä”, joita en edes tuntenut, saati koskaan tavannut. Aamulla, kun sain silmäni auki, hoidin heti viljelykseni ja autoin ystäviäni. Samoin tein ihan viimeksi ennen nukkumaan ryhtymistä. Taisivat siinä illatkin vierähtää.

Kyllästymispiste tuli kuitenkin jossain vaiheessa. Toisaalta tuli pelejä, jotka olivat Facebookista irrallisia. Niinpä ryhdyin vielä kerran viljelijäksi Supercellin Hay Dayn myötä. Vasta, kun itse olin jo kyllästynyt, sain Puolison siitä innostumaan. Aika ajoin hän vieläkin tuskailee, kun en myy hänelle sahoja ja kirveitä tai rakennustarvikkeita. Ne kun ovat pelissä kriittisen tärkeitä elementtejä.

Rahaa en ole koskaan noihin farmi- yms. peleihin käyttänyt. Sen lisäksi, että rahan käytölle ei todennäköisesti tulisi loppua, se veisi minulta myös peli-ilon. Pitää voida pärjätä itse. Puoliso onneksi jakaa mielipiteeni.

Olin jo pitkään ollut kokonaan pelaamatta, kun joku ihan oikeista Facebook-ystävistäni jakoi linkin ja kyseli kavereiltaan apua Sanapala-pelissä. Siinä annetaan viidestä seitsemään kirjainta, joista sitten täytyy muodostaa eri mittaisia mutta juuri pelin tarkoittamia sanoja. Mikä tahansa nelikirjaiminen sana ei siis käy silloin, kun kysytään sanaa, jossa on neljä kirjainta. Menin tietysti heti lataamaan pelin kännykkääni, ja siitä se sitten lähti. Nimittäin käsistä. Pelasin jo kertaalleen pelin tuhat tasoa läpi, mutta pian tasoja tuli lisää. Nyt olen tasolla 1453. Tahti on hidastunut, sillä uudet tasot ovat selvästi aiempia hankalampia.

Eikä Sanapalakaan riittänyt. Taisi olla sama kaveri, jota olin jonkin sanan kanssa auttanut, joka sitten kerran kysyi, olisinko innostunut pelaamaan hänen kanssaan Wordfeud-peliä. Peli on kuin Scrabble kännykällä. Kauaa ei siinäkään mennyt, kun pelin latasin ja koukutuin täysin.

Kyllähän nuo kaksi kirjaimiin ja sanoihin perustuvaa peliä tietysti pistävät harmaita aivosoluja liikkeelle, mutta huomaan tosiaan, että ne vievät aikaa lukemiselta, ja se minua harmittaa tavattomasti. Pitäisiköhän välillä pistää hanat kiinni?

Tämän blogimerkinnän kuvan nappasin Supercellin sivulta.

Hyinen talvi yllätti

Juuri, kun aloimme tottua yli kymmenen asteen lämpötiloihin ja kevään tuloon, saapuivat jäätävät ilmat Pariisiin. Täällä julistetaan luonnollisesti hätätila, kun liikutaan nollan asteen tuntumassa. Se on ymmärrettävää ainakin Pariisin kohdalla, sillä asunnottomia on tuhansia. Heille tarjotaan pakkasilla erilaisia tilapäisiä majoitustiloja, ja metroasemat pidetään auki ympäri vuorokauden. Silti neljä ihmistä on menettänyt henkensä pakkasissa.

Olin toki lukenut Hesarista polaaripyörteestä, joka pakkaset aiheutti. Yllätys oli oikeastaan se, että kylmä ilmamassa levisi niin kauhean laajasti ympäri Eurooppaa tuoden mukaan kylmyyden lisäksi myös lumimyrskyt.

Olimme Puolison kanssa jo pidempään puhuneet Lyoniin menosta, sillä Siskontytölle syntyi toinen poika tammikuussa. Päätimme lähteä matkaan hyisestä säästä huolimatta. Minä itse asiassa toivoin, että Lyonissa olisi hiukan vähemmän kylmä. Ei tietenkään ollut. Sama kauhea luihin ja ytimiin menevä kylmyys purevine tuulineen otti meidät vastaan jo Lyonin rautatieasemalla. Päätimme äkkiä siirtyä taksiin selvitäksemme helpommalla.

Siskon luona vastaanotto oli onneksi kuitenkin tavanomaisen lämmin. Ulos emme halunneet lähteä kuin siirtyäksemme Siskon luota Siskontytön luo. Välimatka on varsin kohtuullinen, vain kilometrin verran. Tosin Puolison sydänvaiva pakotti meidät tuolla lyhyelläkin matkalla pysähtelemään aika ajoin. Niin kovin kävi kylmä kosteus hengen päälle.

Vauva oli tietysti ihana, niin kuin vauvat minun mielestäni tapaavat olla. Kyllähän se itki, mutta vuoron perään me hyssyttelimme sitä. Ulos Vauvan kanssa ei menty, mikä pääasiassa johtui ilmasta. Riehakas Pikkumies oli tavan mukaan päivät päiväkodissa, mutta tuli isänsä kanssa kotiin aina iltapäivällä. Lapsiperheen elämä on täyttä touhua kaiken aikaa. Me puolestamme pelastauduimme aina yöksi Siskon luo.

Lähtöpäivän aamuna maa oli valkoinen. Tai no valkoinen ja valkoinen. Lunta oli yöllä satanut sentin verran. Ilma oli kuitenkin jo lämpenemään päin, ja tallustaessamme asemaa kohti, vähäinenkin lumi oli sulamassa. Kun tulimme asemalle, saimme ensimmäisenä tiedon, että junavuorommemme oli peruutettu sääolosuhteiden vuoksi. Suurin osa muista junista oli myöhässä puolesta tunnista useaan tuntiin. Kiroilin mielessäni ankarasti.

Jonkin ajan kuluttua tauluun ilmestyi tieto toisesta Pariisiin lähtevästä junasta. Sekin tosin vartin myöhässä. Kyselimme virkailijoilta junaan pääsystä, ja meille vahvistettiin, että pääsemme matkaan. Mitään paikkalippuja junaan ei tietenkään voinut ostaa.

Lopulta kävi niin, että meidän varsinainen junamme oli liitetty tähän toiseen. Meidän olisi pitänyt matkustaa omilla istumapaikoillamme. Vaunumme oli jossain maailman äärissä, ja päätimme astua vaunuun, joka sattui olemaan kohdalla (toista kymmentä vaunua ennen omaamme!). Istuimme alas vapaille paikoille, eikä meitä siitä tultu poiskaan ajamaan. Matkaa tehtiin tavallisen kahden tunnin sijasta lähes kolme tuntia vaikeiden sääolosuhteiden vuoksi. Syyksi ilmoitettiin lumisuus. Mitään lunta emme koko matkalla havainneet. Sellainen on ranskalainen lumi-inferno.

 

No nyt olemme onnellisesti kotona. Pääsimme jo pistäytymään läheisellä ”tori”kadulla, sillä etsimme kuumeisesti savustettua potkaa hernekeittoa varten. Sitä ei Pariisista löydy millään, eikä sitä saa edes tilaamalla. Sen sijaan onnistuimme saamaan savustettua siankylkeä, joten sillä mennään. Perinneruokapäivät jatkuvat, kun kutsumme aina myös vieraita syömään suomalaisia outouksia.

Vihdoinkin on myös lämpimämpää. Kauppareissulla istuimme terassilla, jossa lämmittimet olivat päällä, ja tuli melkein kuuma. Tuntui jo siltä, että pikku hiljaa alkaa oikea kevät.