Skip to main content

Eläkeläisen kiireet

Melkein samantien kun tulin Suomesta, kaksi luokkatoveriani tuli meille muutamaksi päiväksi visiittiin. Heti heidän lähdettyään tuli seuraava vieras, Kallion friidu. Tavanomaista eläkeläisen arkeani en ole nyt noin kuukauteen tullut viettäneeksi lainkaan.

Tänään on rauha maassa. Vieraat ovat lähteneet ja Puoliso on koko päivän retkellä koulukaverinsa kanssa. Olen ihan yksin omine ajatuksineen. Hassuinta tässä on se, etten vetäytynyt mietteisiini tai tarttunut kirjaan, vaan aloin tehdä kotitaloustöitä. Meillä kyllä käy siivooja viikoittain, mutta senkin jälkeen jää kaiken laista. Mikään kotitalousihme minä en suinkaan ole, mutta yritän parhaani, ainakin välillä. Parhaillaan liedellä kiehuu hernesoppa, jonka aineksista herneet ovat Inarista ja savupotka Helsingistä Wotkinilta. Mausteitakin piti tuoda Suomesta, kun muun muassa maustepippuria ei täältä Pariisista saa.

Luokkakavereiden vierailu oli todella mukava. Vuosien varrella  tapaamme toisiamme harvakseltaan. Muutettuani Pariisiini olemme muutaman kerran puhuneet visiitistä, ja nyt se vihdoin onnistu. Kolmas matkalainen joutui valitettavasti perhesyiden takia jättämään matkan väliin. Tytöt ovat käyneet täällä sen verran usein, ettei matkalla ollut erityistä tarvetta kierrellä nähtävyyksiä. Minäkään en keksinyt oikein mitään uutta. Kun jotain satuin ehdottamaan, oli ainakin toinen jo suorittanut kohteen. Saint Martinin kanavaristeilyn sentään teimme, vaikka kaksi meistä oli sen tehnyt, minä useampaankin kertaan.

Päivät olivat pääasiassa kauniita. Hellettä ei vielä ollut, mutta aurinko paistoi ja puut vihersivät. Ainoana sadepäivänä onnistuimme pahimman sateen aikaan olemaan Merci-nimisessä, minulle ennestään täysin tuntemattomassa konseptimyymälässä. Liike oli hauska, täynnä mitä vekkulimpia tavaroita ja vaatteitakin. Konseptiin kuului myös ravitsemus, joten lounastimme yhdessä Mercin kahvilaravintoloista. Minulle ruoka oli kovin hipsterimäistä kasvisruokaa, vaan ei se pahaa ollut.

Tyttöjen kiinnostuksen kohteet ehkä olivatkin juuri näitä omanlaisiaan liikkeitä. Minä seurasin perässä, sillä minulle ne eivät tarjoa juuri mitään. No Puolisolle ostin kyllä sukat, ja kokeilinhan minä hienoja keltaisia Adidas-tossuja, mutta kokoani ei valitettavasti ollut.

Uniqlon sentään entuudestaan tunsin. Sinnekin seurasin kiltisti perässä, sillä minua kiinnosti erityisesti Uniqlon ja Marimekon yhteistyö. Jäin ihmettelemään, onko yhteistyö Marimekon kannalta vain pelkkä tulevaisuuteen tähtäävä markkinointiponnistus, joka ei  varsinaisesti vielä tuota, sillä niin edullisia vaatteet olivat.

Tytöt olivat varsin omatoimisia ja kiertelivät paljon itsekseen. Lonkkani, joka viime aikoina on alkanut usein vaivata, ilmoitti olemassa olostaan niin kivuliaasti, että suosiolla jätin muun muassa Pompidou-keskuksen hienon Chagall- Lissitzky-Malevitch-näyttelyn vielä tällä erää käymättä.

Viimeiseksi illaksi Puoliso oli varannut meille pöydän Au Petit Riche -ravintolasta. Aivan ihana paikka. Tilasin juhlavasti meille aperitiiviksi shampanjaa. Söimme ruhtinaallisesti alku-, pää- ja jälkiruoat. Kaikki oli todella herkullista. Oma klassinen pihvini oli kuin sulaa voita ja muutkin kehuivat viehättävän ravintolan tarjoomuksia.

Varsinainen yllätys tuli laskun maksun hetkellä. Tytöt olivat päättäneet tarjota meille tämän illallisen, joten hinnasta en osaa sanoa mitään. Vahva suositus kuitenkin taivaalliselle ruoalle ja hienolle ympäristölle.

Kallion friidun vierailuun saatan tarttua tuonnempana.

Vanhustenhoidon rappiosta

Minusta siitä ei ole kuin hetki, kun tarvoin milloin lumessa, milloin liukastelin jäisillä kaduilla Arabianrannassa. Nyt paistattelen päivää 28 asteen lämmössä Pariisin parvekkeella.

Tosiasiassa siitä ei olekaan kuin tasan kaksi viikkoa, kun palasin parin viikon reissulta Suomesta. En muista, koska edellisen kerran matka olisi tuntunut yhtä kaoottiselta. Tosin aika voi kullata muistot. Kotonani en ehtinyt olla juuri muuta kuin yöt. Äiti vei aikaani tavanomaista enemmän. Kun ikää karttuu, tulee vaivojakin vain lisää. Ja paperitöitä erilaisina anomuksineen.

Äidin kädet vapisevat. Ne vapisevat todella. Enää hän ei pysty edes allekirjoittamaan papereita, vaan korvaa allekirjoituksen puumerkillä. Muitakin vaivoja riittää, vaikka yli kaksi vuotta kestäneet vaikeat säärihaavat ovatkin parantuneet. Kotiapu on ihan välttämätöntä. Kaksi kertaa hänen luonaan on käynyt Helsingin kaupungin sosiaalitoimesta henkilö arvioimassa hänen kykyään selvitä yksin kotona. Jälkimmäisellä kerralla selvityksessä todettiin, ettei kaupunki voi auttaa, vaikka tarvetta selvästi on. Kehotettiin kääntymään vammaispalvelun puoleen. Teimme sinne erittäin perusteellisen hakemuksen.

Vammaispalvelu hylkäsi hakemuksen, sillä kaikkien vaivojen todettiin johtuvan ikääntymisestä. Teimme valituksen, johon perustelimme entistä tarkemmin erilaisten ongelmien syntyä. Monet ongelmat ovat nimittäin alkaneet jo pian työelämän päättymisen jälkeen. Valituskin hylättiin. Vaikka kuinka soittelin eri instansseihin, mistään ei ollut apua löydettävissä. Lopulta minut ohjattiin Seniori-info, jonne on keskitetty kaupungin kaikki vanhusasioita koskevat kyselyt ja neuvonta. Juttelin oikein mukavan ihmisen kanssa tunnin. Ainoa asia, jonka hän lopulta keksi, oli Kulttuurikaveri. Toiminta perustuu siihen, että joku vapaaehtoinen lähtee vanhuksen tai muun tarvitsevan kanssa teatteriin tai muihin kulttuuritapahtumiin.

Ei kelvannut Kulttuurikaveri Äidille.

Lopulta en nähnyt muuta mahdollisuutta kuin hankkia yksityinen kotiavustaja. Elias.fi-sivustolle on koottu näitä palveluntarjoajia. Sieltä poimin puolitutun Äidin avuksi. Tuntihinta vaihtelee eri yrittäjillä/yrityksillä 30-40 euron välillä. Onneksi nämä palvelut ovat liikevaihtoverottomia ja niistä voi saada kotitalousvähennyksen.

Äidin kohdalla avuntarve on pari, kolme kertaa viikossa. Tunti kerralla ei riitä, sillä itse hän ei pysty valmistamaan ruokaa, ja syöminen on usein hankalaa käsien kovan vapinan vuoksi. Kupit ja pienet lautaset hän juuri ja juuri saa astianpesukoneeseen, mutta ei mitään astioita sieltä pois. Hän ei pysty kurottelemaan hyllyille, eikä myöskään kumartumaan, muttei myöskään kannattelemaan mitään aikakauslehteä painavampaa. Kaikki tippuu käsistä, ja jo voileivän tekemisestä ja syömisestä siivo on melkoinen. Kahden viikon välein käyvän yksityisen siivoojan työ ei riitä pitämään kotia siistinä. Vaatteiden pukeminen on hankalaa ja napittaminen mahdotonta. Lääkärin määräyksestä tukisukkien käyttö olisi välttämätöntä, mutta Äiti saa tuskin sukkia jalasta saati, että saisi ne laitettua jalkaan.

Jos tuosta jotakin ynnää, niin voisi laskea avuntarpeen hinnan. Hoitajaa tarvitaan vähintään kaksi kertaa viikossa, kumpanakin kertana kolme tuntia (enempäänkin olisi tarvetta!). Se tekee 24 tuntia kuussa. Meidän kohdallamme tuntihinta on 38 euroa. Se tekee siis 912 euroa kuukaudessa. Lisäksi käy siivooja kaksi kertaa kuussa, kolme tuntia kerralla. Hän toki auttaa myös muissa kodin askareissa. Tuntihinta on 30 euroa. Kuukaudessa 180 euroa. Turvaranneke maksaa 54 euroa kuussa. Jo näistä tulee 1146 €/kk.

Äiti ei tietenkään pysty leikkaamaan kynsiään. Hän käy kuukausittain kerran manikyyrissä ja kerran jalkojen hoidossa. Erityisesti jalkojen hoito diabeetikolle on tärkeää. Noihinkin uppoaa rahaa. Onneksi Äidillä on käytössään sentään vammaisten taksikortti, jonka kertamaksu ei ole muutamaa euroa enempää. Lääkärikäynteihin taksia ei tosin voi käyttää.

Äidin tilanne on tällä hetkellä hyvä. Hänen kustannuksensa tulevat hoidetuiksi. Vaan kuinka on tuhansien, tai ehkä kymmenien tuhansien muiden vanhusten laita? Juuri luin Helsingin Sanomista artikkelin, jossa kerrottiin, etteivät kaikki pysty ostamaan edes lääkkeitään. Jos vanhuksilla ei ole varaa edes sairastaa, kuinka he voisivat käyttää yksityisiä kotipalveluita. Äiti muuten joutui itse hankkimaan kaikki lääke- ja sidostarpeet säärihaavojen hoitoon ollessaan sekä kotisairaanhoidon että terveyskeskuksen potilaana kolmesti, välillä jopa neljästi viikossa. Ei ollut sekään halpaa lystiä.

Viime vuonna keskimääräinen vanhuuseläke oli 1731 euroa kuukaudessa. Naisilla määrä on miehiä huomattavasti pienempi.

Hyvä tuloisten poliitikkojen lienee helppo aikanaan maksaa omat ja omaistensa hoitajat. Tuntuu vain siltä, että kaikille muille he ovat sokeita. Muuten tällaista ei voi käsittää. Ihmiset jätetään säästöjen vuoksi heitteille. Minäkin kysyin kerran kiukuspäissäni yhdeltä viranomaiselta, että pitäisikö äitini asettua ruumisarkkuun valmiiksi odottamaan tulevaa kuolemaa, kun mitään apua ei ole saatavilla. Vastausta en saanut.

Jotta pitkä merkintäni ei päättyisi ihan toivottomuuteen, kerron, että seuraavaksi siirryn parvekkeelle nauttimaan ihanasta kesäisestä kelistä ja Puolison tekemästä pasta bolognesesta. Myöhemmin illalla saamme suomalaisen ystävättären vieraaksemme, joten ohjelmaa riittää.

P.S. Tämä artikkeli vanhusten kotihoidosta ei kirvoittanut ajatuksiani, mutta tuki kyllä niitä.