Skip to main content

Vanhustenhoidon rappiosta

Minusta siitä ei ole kuin hetki, kun tarvoin milloin lumessa, milloin liukastelin jäisillä kaduilla Arabianrannassa. Nyt paistattelen päivää 28 asteen lämmössä Pariisin parvekkeella.

Tosiasiassa siitä ei olekaan kuin tasan kaksi viikkoa, kun palasin parin viikon reissulta Suomesta. En muista, koska edellisen kerran matka olisi tuntunut yhtä kaoottiselta. Tosin aika voi kullata muistot. Kotonani en ehtinyt olla juuri muuta kuin yöt. Äiti vei aikaani tavanomaista enemmän. Kun ikää karttuu, tulee vaivojakin vain lisää. Ja paperitöitä erilaisina anomuksineen.

Äidin kädet vapisevat. Ne vapisevat todella. Enää hän ei pysty edes allekirjoittamaan papereita, vaan korvaa allekirjoituksen puumerkillä. Muitakin vaivoja riittää, vaikka yli kaksi vuotta kestäneet vaikeat säärihaavat ovatkin parantuneet. Kotiapu on ihan välttämätöntä. Kaksi kertaa hänen luonaan on käynyt Helsingin kaupungin sosiaalitoimesta henkilö arvioimassa hänen kykyään selvitä yksin kotona. Jälkimmäisellä kerralla selvityksessä todettiin, ettei kaupunki voi auttaa, vaikka tarvetta selvästi on. Kehotettiin kääntymään vammaispalvelun puoleen. Teimme sinne erittäin perusteellisen hakemuksen.

Vammaispalvelu hylkäsi hakemuksen, sillä kaikkien vaivojen todettiin johtuvan ikääntymisestä. Teimme valituksen, johon perustelimme entistä tarkemmin erilaisten ongelmien syntyä. Monet ongelmat ovat nimittäin alkaneet jo pian työelämän päättymisen jälkeen. Valituskin hylättiin. Vaikka kuinka soittelin eri instansseihin, mistään ei ollut apua löydettävissä. Lopulta minut ohjattiin Seniori-info, jonne on keskitetty kaupungin kaikki vanhusasioita koskevat kyselyt ja neuvonta. Juttelin oikein mukavan ihmisen kanssa tunnin. Ainoa asia, jonka hän lopulta keksi, oli Kulttuurikaveri. Toiminta perustuu siihen, että joku vapaaehtoinen lähtee vanhuksen tai muun tarvitsevan kanssa teatteriin tai muihin kulttuuritapahtumiin.

Ei kelvannut Kulttuurikaveri Äidille.

Lopulta en nähnyt muuta mahdollisuutta kuin hankkia yksityinen kotiavustaja. Elias.fi-sivustolle on koottu näitä palveluntarjoajia. Sieltä poimin puolitutun Äidin avuksi. Tuntihinta vaihtelee eri yrittäjillä/yrityksillä 30-40 euron välillä. Onneksi nämä palvelut ovat liikevaihtoverottomia ja niistä voi saada kotitalousvähennyksen.

Äidin kohdalla avuntarve on pari, kolme kertaa viikossa. Tunti kerralla ei riitä, sillä itse hän ei pysty valmistamaan ruokaa, ja syöminen on usein hankalaa käsien kovan vapinan vuoksi. Kupit ja pienet lautaset hän juuri ja juuri saa astianpesukoneeseen, mutta ei mitään astioita sieltä pois. Hän ei pysty kurottelemaan hyllyille, eikä myöskään kumartumaan, muttei myöskään kannattelemaan mitään aikakauslehteä painavampaa. Kaikki tippuu käsistä, ja jo voileivän tekemisestä ja syömisestä siivo on melkoinen. Kahden viikon välein käyvän yksityisen siivoojan työ ei riitä pitämään kotia siistinä. Vaatteiden pukeminen on hankalaa ja napittaminen mahdotonta. Lääkärin määräyksestä tukisukkien käyttö olisi välttämätöntä, mutta Äiti saa tuskin sukkia jalasta saati, että saisi ne laitettua jalkaan.

Jos tuosta jotakin ynnää, niin voisi laskea avuntarpeen hinnan. Hoitajaa tarvitaan vähintään kaksi kertaa viikossa, kumpanakin kertana kolme tuntia (enempäänkin olisi tarvetta!). Se tekee 24 tuntia kuussa. Meidän kohdallamme tuntihinta on 38 euroa. Se tekee siis 912 euroa kuukaudessa. Lisäksi käy siivooja kaksi kertaa kuussa, kolme tuntia kerralla. Hän toki auttaa myös muissa kodin askareissa. Tuntihinta on 30 euroa. Kuukaudessa 180 euroa. Turvaranneke maksaa 54 euroa kuussa. Jo näistä tulee 1146 €/kk.

Äiti ei tietenkään pysty leikkaamaan kynsiään. Hän käy kuukausittain kerran manikyyrissä ja kerran jalkojen hoidossa. Erityisesti jalkojen hoito diabeetikolle on tärkeää. Noihinkin uppoaa rahaa. Onneksi Äidillä on käytössään sentään vammaisten taksikortti, jonka kertamaksu ei ole muutamaa euroa enempää. Lääkärikäynteihin taksia ei tosin voi käyttää.

Äidin tilanne on tällä hetkellä hyvä. Hänen kustannuksensa tulevat hoidetuiksi. Vaan kuinka on tuhansien, tai ehkä kymmenien tuhansien muiden vanhusten laita? Juuri luin Helsingin Sanomista artikkelin, jossa kerrottiin, etteivät kaikki pysty ostamaan edes lääkkeitään. Jos vanhuksilla ei ole varaa edes sairastaa, kuinka he voisivat käyttää yksityisiä kotipalveluita. Äiti muuten joutui itse hankkimaan kaikki lääke- ja sidostarpeet säärihaavojen hoitoon ollessaan sekä kotisairaanhoidon että terveyskeskuksen potilaana kolmesti, välillä jopa neljästi viikossa. Ei ollut sekään halpaa lystiä.

Viime vuonna keskimääräinen vanhuuseläke oli 1731 euroa kuukaudessa. Naisilla määrä on miehiä huomattavasti pienempi.

Hyvä tuloisten poliitikkojen lienee helppo aikanaan maksaa omat ja omaistensa hoitajat. Tuntuu vain siltä, että kaikille muille he ovat sokeita. Muuten tällaista ei voi käsittää. Ihmiset jätetään säästöjen vuoksi heitteille. Minäkin kysyin kerran kiukuspäissäni yhdeltä viranomaiselta, että pitäisikö äitini asettua ruumisarkkuun valmiiksi odottamaan tulevaa kuolemaa, kun mitään apua ei ole saatavilla. Vastausta en saanut.

Jotta pitkä merkintäni ei päättyisi ihan toivottomuuteen, kerron, että seuraavaksi siirryn parvekkeelle nauttimaan ihanasta kesäisestä kelistä ja Puolison tekemästä pasta bolognesesta. Myöhemmin illalla saamme suomalaisen ystävättären vieraaksemme, joten ohjelmaa riittää.

P.S. Tämä artikkeli vanhusten kotihoidosta ei kirvoittanut ajatuksiani, mutta tuki kyllä niitä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *