Skip to main content

Lumikenttien kutsu

En enää muista, miksi lähdin helmikuussa Suomeen, mutta luultavasti vain siksi, etten ollut mielestäni ihan juuri siellä käynyt. Pariisissa oli ollut jo todella lämmintä, joten siirtyminen keskelle talvea oli ehdottomasti virhe. Kaksi viikkoa oli kuitenkin tarkoitus viipyä.

Helsingissä oli ollut erittäin lumista, joten olin seurannut jatkuvasti tilannetta Arabianrannassa. Pelkään ihan kauheasti liukkautta ja toisaalta, kun minulla oli auto käytössäni, myös lumimassoja. En mitenkään jaksaisi putsailla lumia ja skrabailla ikkunoita. Siinä mielessä taksi on kyllä ehdottomasti mukavampi vaihtoehto.

Saapuessani Seutulaan oli vesisade. Muutoinkin lämpöasteita oli lupailtu pitkälle viikkoa. Öisin tietenkin pakastui, mikä muutti jalkakäytävät ensin jäisiksi ja päivän mittaan pinnaltaan vetisiksi jäätiköiksi. Arabianrannassa katujen ja jalkakäytävien hoito oli selvästi ollut luvattoman heikkoa. Tästä olin kyllä jo kuullut useammaltakin taholta valituksia. Silti silmiään oli vaikea uskoa, kun yritti askeleilleen löytää sijaa sorajyvien huudellessa toisiaan pitkien välimatkojen päähän. Hiekoitusta ei todellakaan voi sanoa olleen.

Onhan minulla sentään Icebug-piikkikengät. Tai kaikkiaan minulla on niitä kolme paria. Yhdet on tarkoitettu talvisiin oloihin, yhdet vetisemmille keleille ja kolmannet ovat lenkkarit. Nastakengät ovat olleet jo vuosien ajan minun talvieni pelastus, vaikka en niiden käyttämistä voikaan sietää. Sitä paitsi kotonani olen melkein tuhonnut parkettini, kun olen töpsötellyt piikeillä pitkin huoneistoa.

Ohjelmassani oli tietenkin runsaasti Äitiä. Kuten sanotaan, vanhuus ei tule yksin ja vaivat alkavat vain lisääntyä. Niinpä kävimme muun muassa sydänlääkärillä. Teimme myös mukavia asioita eli kävimme pariinkin otteeseen syömässä hyvin ja vähän juomassakin. Kerran olimme kahden Sea Horsessa ja toisen kerran ystäviemme kanssa Elitessä. Sen lisäksi, että nuo klassikkoravintolat ovat meidän molempien suosikkeja, ravintolassa käynnit piristävät Äitiä tavattomasti. Olisin halunnut viedä hänet entiseen Risuhokkiin, nykyiseltä nimeltään Meiccu, mutta sinne eivät heikosti liikkuvat pääse. Portaiden lisäksi kerrokseen ei ole muuta käyntiä.

Kaveriporukkani tapasi ennen käydä yhdessä nyt jo edesmenneessä kalliolaiskapakassa. Minäkin koin tuon paikan kantakuppilakseni. Kun se lopetti toimintansa eräät joukkomme aktivistit perustivat meille ryhmän Facebookiin. Sen kautta edelleen viestittelemme erilaisista tapahtumista. Tällekin käyntikerralleni osui laskiainen, jota vietettiin kalliolaisen talon kerhohuoneistossa yhdessä. On aina niin mukavaa tavata vanhoja tuttuja, sillä porukkaamme voi aidosti kutsua yhteisöksi. Aina joukosta löytyi apu, oli sitä tarvis mihin hyvänsä. Valitettavasti tälle matkalle sattui myös viimeinen käynti yhden rakkaan ystävän ja aktivistin luona.

Juuri tuon käynnin jälkeen minulle nousi korkea kuume. Kyseessä lienee ollut ihan tavallinen flunssa, mutta kun minulla on taka vuosina ollut isoja ongelmia keuhkojen kanssa, pyrin pitämään niiden kunnosta tavallistakin parempaa huolta. Paluu Pariisiinkin alkoi jo olla lähellä, joten kipaisin lääkärille saadakseni ohjeita ja mahdollisia troppeja. Keuhkoissa rahisi ja lääkäri kielsi ehdottomasti lentämisen. Niin minä sitten jouduin jäämään toiveistani huolimatta velä talven keskelle.

Eihän minulle siinä sinänsä kuinkaan käynyt. Poikkeuksellisen pitkään jouduin kyllä pedissä olemaan, mutta lopulta pääsin terveenä matkaan. Lentokentällä vaihdoin onnellinen hymy huulillani pikkukengät jalkaan ja jätin nastat saattajalle.