Skip to main content

Kaikki hyvin! Kai?

Olen aina yrittänyt pitää asenteeni positiivisena, mutta onnistuminen ei liene ollut erityisen hyvä. Tänä kesänä varsinkin olen mennyt matalalentoa, enkä voi kuvitella, että kenenkään mielestä olisin ollut kovin positiivinen saatika iloinen. Silti kesääni on mahtunut hurjasti yksittäisiä ilon hetkiä ja sydäntä lämmittäviä tapahtumia.

Äiti odotti aikaa sydänoperaatioon. Pitkin kesäkuuta soittelin Meilahden sairaalan kardiologian osaston leikkausjonohoitajalle. Vaikka jossain vaiheessa oli puhuttu, että Äidin aorttaläppäoperaatio saattaisi olla jo ennen juhannusta, ei mitään aikaa oltu kuitenkaan vielä vahvistettu. Itse istuin läppärin ääressä kaiken aikaa valmiina ostamaan lentoliput Suomeen.  Kun sitten minulle vihdoin sanottiin, ettei leikkausaikaa saa ennen juhannusta ja että jonoleikkaukset jäävät tauolle ainakin elokuun alkuun, jollei puoleen väliinkin, päätin että lähdemme Puolison kanssa samantien. Minä olin valmis jäämään aiotun paluupäivän jälkeenkin, jos leikkausaika sattuisi olemaan heti elokuun alussa.

Puolison vielä Suomessa ollessa lähdimme heti sukuloimaan Varsinais-Suomeen. Pari rentouttavaa päivää meni kuin siivillä aina yhtä ihanien ihmisten kanssa ja kauniissa ympäristössä. Helsingissä ehdimme tavata myös ystäviä, mikä on aina minulle aivan erityisen tärkeää. Se on ikään kuin henkireikä ikuiseen ahdistukseeni ja paineisiin. Puolison palattua Pariisiin aikani meni huomattavasti tarkemmin Äidin kanssa, vaikka varasin itselleni myös Äiti-vapaita päiviä.

Helle helli Helsinkiä, mistä tietysti nautin. Helsingissä helle on vain hellettä, eikä sitä karmeaa paahtavaa 40 asteen pätsiä saasteineen, mitä kesä Pariisissa oli ollut. Pääsin näinä harvoina vapainani retkeilemään muun muassa Kaunissaareen, grillailemaan Leninpuistoon ja pihapartyihin Vallilan siirtolapuutarhaan, missä en koskaan ollut käynyt, vaikka vieressä on Helsingin kotini. Nautin kyllä sydämestäni noista päivistä ja ystävien kohtaamisesta, vaikka ahdistus pyrkikin rintaan aika ajoin.

Sitten eräänä päivänä tapahtui ihme. Meilahdesta soitettiin, että leikkausaika on vahvistettu elokuun toiseksi päiväksi. Se tiesi sitä, etten päässyt paluulennolle aiottuna päivänä. Vaikka olin iloinen siitä, että aika oli vihdoin saatu, alkoi minulla olla kyllä jo kova koti-ikäväkin. Koitin kuitenkin Äidille esittää reipasta ja viedä häntä usein ulos syömään, etteivät ajatukset olisi liikaa pyörineet tulevassa operaatiossa.

Operaatio sujui hyvin ja Äiti kotiutui sairaalasta normaalitahdissa. Äiti toipui todella nopeasti, minkä saatoin todeta siitä, että hän oli jo kotiin tullessaan oma määräilevä itsensä. Viikon verran seurailin vielä toipumisesta ennen paluulipun ostoa. Kaiken kaikkiaan olin lopulta matkassa kuutisen viikkoa. On se vaan pitkä aika.

Arki Pariisissa on entisensä. Paitsi, että minuun iski jokin kummallinen Hengityksen vinkunatauti, joka haittasi erityisesti yöuntani. Kun olemme lähdössä ensi viikolla Kreetalla, ajattelin, että on viisainta käydä hakemassa lääkäriltä tropit, jotta uskallan lentää. Ja kun lääkäri vahvisti, että minulla on astmaattinen keuhkoputkentulehdus ja etten ole juuri kuolemassa keuhkoahtaumaan tai muuhun vastaavan, huomasin mieleni piristyneen oikein tavattomasti. Jokohan ahdistus olisi vihdoin ohi?