Skip to main content

Koronan kurimus

Kaikki tuntuu kovin raskaalta. En nyt ehkä sanoisi olevani masentunut mutta ainakin lamaantunut. Sitä on jatkunut viime maaliskuusta lähtien. Se on vähän kuin talvimasennus. En saa itsestäni mitään irti, enkä oikein viitsisi nousta sängystä ylös koko päivänä. Nukkuisin vain, jos yhtään kuvittelisin sen vaikuttavan tilaani positiivisesti.

Tietysti tiedän, että lamaannukselle periksi antaminen on vaihtoehdoista huonoin, mutta ruumiini ei tahdo sitä uskoa. Minä oikeasti joudun pakottamaan itseni ylös aamusta toiseen. Oikeastaan tuntuu siltä, että olisi parempi olla töissä. Olisi selkeä syy nousta. Tiedän kyllä hyvin, että ne, joiden työt ovat koronakriisin aikana jatkuneet, ovat hekin vaikeassa tilanteessa. Puhumattakaan niistä, joilta työt ovat menneet alta. Tuskin lienee ihmistä, jolla näinä aikoina olisi helppoa.

Tuntuu jotenkin siltä, että eläke-elämäni on ollut kiinni siinä, että vihdoin minulla on ollut mahdollisuus matkustaa juuri niin paljon kuin haluan. Nyt tuo yhdenlainen elämän tarkoitus on otettu minulta pois. Tämän puolen vuoden aikana olisin ehtinyt käydä peruuntuneella USA-matkallamme, ”kesämökillämme” Kreetalla, pari, kolme kertaa Suomessa ja nyt elo-syyskuussa joko Barcelonassa tai uudelleen Kreetalla.

Tänä kesänä uskaltauduin sentään Suomeen omaehtoiseen karanteeniin, jota soveltaen noudatin paitsi Äidin osalta. Hän halusi tavata minua kotonaan ja ottaa tietoisen riskin siinä. Minulla ei kai tautia olisi voinut edes olla, sillä Pariisissa olemme Puolison kanssa olleet melkein ylivarovaisia, emmekä ole käyneet juuri missään. Lentokenttä oli mennessä typö tyhjä. Lisäksi matkustin bisnes-luokassa, jossa matkustajien väliin oli jätetty reilut turvavälit, meitä oli kolme kuudella penkkirivillä.

Kolmiviikkoiseni aikana tapasin kavereitani ulkona muutaman kerran. Matkat taitoin taksilla aina kasvomaski päällä. Pääasiassa istuin Äidin luona. Kerran sentään kävimme Äidin, Tyttären ja Murun kanssa Vanhan Myllyn terassilla syömässä. Vaikka iloakin oli, matka oli kaikkiaan kuitenkin raskas. Ajatukseni pyörivät niin voimakkaasti koronan ympärillä. Tuntui suorastaan helpottavalta päästä kodin turvaan, kun ei tarvinnut lähteä mihinkään. Ei edes kauppaan.

Yritimme toki Puolisonkin kanssa lomailla. Tilasimme Normandiasta Villers sur Mer -nimisestä kylästä hotellihuoneen viikoksi ja vuokrasimme auton. Junallahan emme uskaltaneet lähteä, sillä Ranskan sairastuvuusluvut ovat nousseet viime huhtikuiselle tasolle. Villersissä asuu pari tuhatta ihmistä talvisaikaan, mutta kesällä turisteja riittää. Niin nytkin, valitettavasti. Kaikilla oli tietysti kasvosuojat, mutta ei välttämättä suun ja nenän edessä. Yhdellä suoja oli vain suulla, toisella leuan alla ja kolmannella se roikkui korvalla. Tietysti valtaosa käytti maskia ihan oikein, mutta turvallisuuden tunne ei silti ollut maksimissaan.

Helle oli kova niin kuin Pariisissakin pitkin kesää. Se tekee maskipakosta vielä raskaampaa. Onneksi pääsimme parina päivänä uimarannalle ja siellä omaan pikku soppeen aurinkotuoleinemme, ettei tartuntavaaraa voinut olla. Kuumuus oli kuitenkin sellainen, ettei rannassa koko päivää jaksanut olla veteen kun pääsi vain vuoroveden ollessa ylhäällä.

Villersin retkeltäkin palasimme kotiin kuin turvasatamaan. Ruoat tulevat tutusti netin kautta, eikä ulos ole pakko mennä kuin viemään roskat. Jumppaa olemme jaksaneet fyssarin neljän viikon lomasta huolimatta jatkaa (se on kyllä aimo ponnistus, mutta maksaa vaivan!) jopa kolme kertaa viikossa. Nyt, kun seuraavalla viikolla ohjaaja on jo paikalla, olemme päättäneet jatkaa ohjatun ohjelman lisäksi kahdesti viikossa omaehtoista jumppaa. Se tekee yhteensä neljä kertaa viikon aikana. Olemme ylpeitä itsestämme.