Skip to main content

Koronan kurimus

Kaikki tuntuu kovin raskaalta. En nyt ehkä sanoisi olevani masentunut mutta ainakin lamaantunut. Sitä on jatkunut viime maaliskuusta lähtien. Se on vähän kuin talvimasennus. En saa itsestäni mitään irti, enkä oikein viitsisi nousta sängystä ylös koko päivänä. Nukkuisin vain, jos yhtään kuvittelisin sen vaikuttavan tilaani positiivisesti.

Tietysti tiedän, että lamaannukselle periksi antaminen on vaihtoehdoista huonoin, mutta ruumiini ei tahdo sitä uskoa. Minä oikeasti joudun pakottamaan itseni ylös aamusta toiseen. Oikeastaan tuntuu siltä, että olisi parempi olla töissä. Olisi selkeä syy nousta. Tiedän kyllä hyvin, että ne, joiden työt ovat koronakriisin aikana jatkuneet, ovat hekin vaikeassa tilanteessa. Puhumattakaan niistä, joilta työt ovat menneet alta. Tuskin lienee ihmistä, jolla näinä aikoina olisi helppoa.

Tuntuu jotenkin siltä, että eläke-elämäni on ollut kiinni siinä, että vihdoin minulla on ollut mahdollisuus matkustaa juuri niin paljon kuin haluan. Nyt tuo yhdenlainen elämän tarkoitus on otettu minulta pois. Tämän puolen vuoden aikana olisin ehtinyt käydä peruuntuneella USA-matkallamme, ”kesämökillämme” Kreetalla, pari, kolme kertaa Suomessa ja nyt elo-syyskuussa joko Barcelonassa tai uudelleen Kreetalla.

Tänä kesänä uskaltauduin sentään Suomeen omaehtoiseen karanteeniin, jota soveltaen noudatin paitsi Äidin osalta. Hän halusi tavata minua kotonaan ja ottaa tietoisen riskin siinä. Minulla ei kai tautia olisi voinut edes olla, sillä Pariisissa olemme Puolison kanssa olleet melkein ylivarovaisia, emmekä ole käyneet juuri missään. Lentokenttä oli mennessä typö tyhjä. Lisäksi matkustin bisnes-luokassa, jossa matkustajien väliin oli jätetty reilut turvavälit, meitä oli kolme kuudella penkkirivillä.

Kolmiviikkoiseni aikana tapasin kavereitani ulkona muutaman kerran. Matkat taitoin taksilla aina kasvomaski päällä. Pääasiassa istuin Äidin luona. Kerran sentään kävimme Äidin, Tyttären ja Murun kanssa Vanhan Myllyn terassilla syömässä. Vaikka iloakin oli, matka oli kaikkiaan kuitenkin raskas. Ajatukseni pyörivät niin voimakkaasti koronan ympärillä. Tuntui suorastaan helpottavalta päästä kodin turvaan, kun ei tarvinnut lähteä mihinkään. Ei edes kauppaan.

Yritimme toki Puolisonkin kanssa lomailla. Tilasimme Normandiasta Villers sur Mer -nimisestä kylästä hotellihuoneen viikoksi ja vuokrasimme auton. Junallahan emme uskaltaneet lähteä, sillä Ranskan sairastuvuusluvut ovat nousseet viime huhtikuiselle tasolle. Villersissä asuu pari tuhatta ihmistä talvisaikaan, mutta kesällä turisteja riittää. Niin nytkin, valitettavasti. Kaikilla oli tietysti kasvosuojat, mutta ei välttämättä suun ja nenän edessä. Yhdellä suoja oli vain suulla, toisella leuan alla ja kolmannella se roikkui korvalla. Tietysti valtaosa käytti maskia ihan oikein, mutta turvallisuuden tunne ei silti ollut maksimissaan.

Helle oli kova niin kuin Pariisissakin pitkin kesää. Se tekee maskipakosta vielä raskaampaa. Onneksi pääsimme parina päivänä uimarannalle ja siellä omaan pikku soppeen aurinkotuoleinemme, ettei tartuntavaaraa voinut olla. Kuumuus oli kuitenkin sellainen, ettei rannassa koko päivää jaksanut olla veteen kun pääsi vain vuoroveden ollessa ylhäällä.

Villersin retkeltäkin palasimme kotiin kuin turvasatamaan. Ruoat tulevat tutusti netin kautta, eikä ulos ole pakko mennä kuin viemään roskat. Jumppaa olemme jaksaneet fyssarin neljän viikon lomasta huolimatta jatkaa (se on kyllä aimo ponnistus, mutta maksaa vaivan!) jopa kolme kertaa viikossa. Nyt, kun seuraavalla viikolla ohjaaja on jo paikalla, olemme päättäneet jatkaa ohjatun ohjelman lisäksi kahdesti viikossa omaehtoista jumppaa. Se tekee yhteensä neljä kertaa viikon aikana. Olemme ylpeitä itsestämme.

Karanteenielämää

Minun karanteenini alkoi 14.3., vaikka virallinen ulkonaliikkumiskielto tulikin voimaan vasta kaksi päivää myöhemmin. Neljäs viikko siis meneillään. Pää on edelleen hiukan pyörällä, mutta huolimatta mielialan vaihteluista ajattelen olevani positiivisella puolella.

Alkushokki oli toki aika moinen. Oli pakko ryhtyä miettimään, kauanko ruoat ja juomat riittävät. Vessapaperista en niinkään ollut huolissani. Käsidesiä, kertakäyttökäsineitä tai kasvosuojuksia ei ollut ollut apteekeissa enää pitkiin aikoihin. Onneksi desiä oli varastoissani jonkin verran. Olemme kaiken aikaa ihan älyttömän varovaisia. Kun kauppalähetykset tulevat, puramme ne päällisin puolisin jo porraskäytävän puolella ja jätämme pakkauksiin käytetyt materiaalit sinne. Tavarat huuhtelemme kevyesti kraanan alla ennen jääkaappiin laittoa. Ja sitten taas pesemme kädet.

Ostosten tekeminen on muuttunut vaikeaksi. Aluksi pystyimme tilaamaan vaki kaupastamme Monoprix’sta netin kautta niin kuin aina ennenkin, mutta nopeasti tilanne eskaloitui ja toimitusajat pitenivät merkittävästi. Sen jälkeen kauppaketju ilmoitti, etteivät enää ota vastaan tilauksia, vaan heillä on kolme eri tyyppistä valmista koria, joista kukin saattoi valita oman korityyppinsä. Yhtä koria sai vain yhden kappaleen, joten me tietenkin tilasimme kaikkia kolmea sen yhden mahdollisen. Toistettuamme tämän pari kolme kertaa huomasimme pian, että meillä on erityisen paljon säilykelinssejä ja pastaa sekä kaupan jotakin yleistä shampoomerkkiä. Ehkä perustamme eristyksen jälkeen pienen sekatavarapuodin.

Kun tilaukset alkoivat käydä Monoprix’n kautta mahdottomaksi, aloimme etsiä uusia toimittajia. Näin löysimme myös muita kuin pakattuja elintarvikkeita. Nyt pääasialliset toimittajamme ovat toreillakin toimivat, omien tuotteidensa tuottajat ja saamme taatusti tuoretta. Tässä kävi siis oikeastaan hyvin. Toki maksamme nyt ostoksistamme aika tavalla enemmän kuin aiemmin, eikä tällainen ole valitettavasti kaikille mahdollista. Se onkin johtanut ajatukseni mahdollisiin tapoihin auttaa asunnottomia tai vähävaraisia kanssaeläjiä jollakin tavoin. Vielä en ole keksinyt tapaa.

Luppoaikaa tuntuu olevan enemmän kuin tavallisesti, vaikkei meidän elämämme karanteenissa ole mullistunut. Emmehän ennenkään ihan kauhean aktiivisesti poistuneet kotoa, mutta sentään joskus. Nyt on pitänyt keksiä uusia harrastuksia. Sieltä ikävimmästä päästä uutta sisältöä ovat tuoneet siivous ja silittäminen. Molemmissa meillä on ollut apuvoimia, mutta tällä hetkellä emme uskalla päästää kotiimme ketään, joten niistä on selviydyttävä itse. Siivouksen olemme jakaneet. Minä pölynimuroin, Puoliso hoitaa muun, kuten kylpyhuoneen ja wc:n. Silittämisen otin minä vapaaehtoisesti vastuulleni.

Uutta on myös leipominen. Aiemmin olen jo tehnyt kaikki suomalaiskansalliset ruoat vähintään kertaalleen, mutta ikinä ennen en ole leiponut, en muuten ennen Pariisiin muuttoanikaan. Aloitin pullasta ja totesin, ettei se ollutkaan ihan niin yksinkertaista kuin olisi voinut luulla. Ekat pullat olivat aika tiiviitä, emmekä saaneet niitä syötyä kuin ihan heti tuoreeltaan. Toinen ja kolmas kerta olivat jo onnistuneempia. Olin myös pitkään miettinyt patalevän tekoa ja nyt siihen avautui loistava tilaisuus. Pataleivän tekeminen on helppoa ja palkitsevaa.

En tiedä, alanko jo tottua tähän uuteen karanteenielämään, sillä minusta tuntuu ihan siltä kuin olisin saanut suorastaan paremmin säännöllisestä rytmistä kiinni kuin ennen eristäytymättömänä. Kun vielä ensi viikolla palaamme fyssarimme liikunnanohjaukseen videon välityksellä alan tosiaan olla ohjelmoidun elämän lakipisteessä. Toivottavasti saan sitä jatkettua myös karanteenin joskus hamassa tulevaisuudessa loppuessa.

Koronan aikaan

Ostin Puolisolle ja minulle joululahjaksi viime vuonna Amerikan matkan. Puoliso ei ole koskaan käynyt New Yorkissa ja Las Vegaskin on ollut jo kauan hänen toiveissaan. Ajattelin, että kannattaa samalla reissulla käydä molemmat, kun sinne päin lähdemme ja onhan se siinä Vegasin kupeessa se San Franciscokin. Olimme molemmat aivan innoissamme kootessamme lentoja ja etsiessämme hyviä hotelleja matkakohteissa.

Vaan mitäs sitten tapahtuikaan. Tuli korona. Aluksi taudin jyllätessä vain Kiinassa emme juurikaan kiinnittäneet siihen huomiota, vaikka viruksen eteneminen näyttikin hurjalta ja laajentuminen vääjäämättömältä. Kun sitten muutaman viikon kuluessa koronaa sairastettiin niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin, aloimme jo miettiä vaihtoehtoja. Kuulumme molemmat riskiryhmiin. Olemme yli 65-vuotiaita ja keuhkoissakin on molemmilla vikaa.

Kaukaa viisaasti olin varannut hotellit niin, että kussakin oli maksuton peruuttamismahdollisuus melkein saapumispäivään asti. Lennoista sen sijaan arvelimme ottavamme takkiin reippaasti. Sisäiset lennot olin ostanut American Airlinesilta ja Pariisista New Yorkiin edestakaiset matkat (tyhmästi!) Norwegianilta. Päädyimme siihen, että rahan menetys ei paina terveyden rinnalla mitään ja peruutamme matkan.

Kun vaikea päätös oli tehty, olo oli todella haikea. En kuitenkaan peruuttanut lentoja heti, sillä jos rahoja ei saa takaisin, voi ilmoituksen tehdä vaikka vasta lähtöhetkellä. Sielussani nimittäin toivoin, että heikossa hapessa oleva Norwegian jostain syystä itse peruisi lennot tai menisi ennen lähtöä konkurssiin. American Airlines lähetti sitä paitsi vielä samana päivänä, kun tein hotelleihin ilmoituksia, meilin, jossa kerrottiin, että koronan vuoksi lentoja on mahdollista siirtää jopa vuodella eteenpäin.

Neljää päivää ennen aiottua lähtöä sattuma nimeltä Trump astui peliin. Logiikkaa kai Trumpin toimissa ei juuri ole, joten voinen hänen päätöstään ihan hyvällä omalla tunnolla kutsua sattumaksi. Joka tapauksessa saimme juuri tänään tiedon, että Trump on kieltänyt kaikki Yhdysvaltoihin manner-Euroopasta tulevat lennot. Kun me olimme päätöksen jo tehneet, tämä ei tietenkään kirpaissut. Oikeastaan ihan päinvastoin. Nyt Norwegianin on peruttava lentonsa ja maksettava meille lippujen hinta takaisin. American Airlinesin suhteen emme ole vielä tehneet päätöstä siitä, yritämmekö peruuttaa lennot kokonaan vai varaammeko vain uuden ajankohdan.

Vielä on aikaista sanoa, kuinka tilanne koronan kanssa etenee. Huoli on tietysti omasta puolesta mutta myös Suomessa olevien läheisten vuoksi. Erityisesti Äiti on riskialtis, kun ikää on melkein 90. Ulkona tai varsinkaan missään tilaisuuksissa hän ei juuri käy, joten sitä kautta virus tuskin iskee. Ulkopuolisia kontakteja on kuitenkin siinä määrin, että ihan turvassakaan hän ei ole. Itse en kuitenkaan nyt Suomeen lähde, niin kuin en matkusta minnekään muuallekaan.

On vain pakko toivoa parasta ja odottaa, että vitsaus menee pian ohitse ja rauha (näiltä osin) palaa maailmaan.

P.S. En tiedä, mistä mahdoimme innostua, mutta viimein tilasimme kotiin Korona-pelin.

joulupöytä

Keittiöremontin jälkeinen elämä

Lähdimme Puolison kanssa Barcelonaan puhaltamaan pois olkapäille tarttuneen keittiöremontin viimeiset rippeet. Tarvitsimme molemmat tuota matkaa. Tosin minulla oli toinenkin syy. Olin kesällä luvannut entiselle Luokkakaverille, että tulemme syksyllä, kun emme päässeet kesällä hänen hääjuhlaansa.

Barcelona on molemmille entuudestaan tuttu. Minä olen käynyt kerran, Puoliso kaksi. Olimme valinneet hotelliksemme hyvä tasoisen Caledonian, joka oli kohtuullisen lähellä Ramblaa, normi-ihmisille kävelymatkan päässä. Me toki käytimme taksia. Puolustukseksi pitää sanoa, että myös kävelimme tavattoman paljon tavanomaiseen askellukseemme nähden.

Viikko kului juohevasti. Kaiken aikaa olimme liikkeellä ahkerasti. Matka ajoi monilta osin asiansa. Kaikkein parasta oli Luokkakaverin tapaaminen, mutta kyllä myös monet taide-elämykset sykähdyttivät mieltä niin, että maalliset murheet unohtuivat ainakin toviksi. Viikko vierähti nopeasti, emmekä kotiin tultua oikeastaan edes palanneet arkeen, sillä joulu oli jo ovella. Tämän joulun erikoisuus oli, että saimme viettää sen kahden.

Keittiö ei vaan jättänyt meitä rauhaan, ja lopulta päätimme tilata ihka oikean putkimiehen katsastamaan edellisen Reiskan tekemisiä. Toki niistä ammattilaisen mielestä löytyi valitettavaa vaikka romaaniksi asti. Hän kuitenkin päätyi siihen, että putkemme olivat tukossa. Niitä availtiin parinakin päivänä, kun samalla sovimme, että aiemmat putkiliitokset puretaan ja laitetaan kunnolliset, uudet liitokset. Samalla purettiin vaarallisessa paikassa ollut sähköpistorasia, joten oikosulut ovat taakse jäänyttä elämää. Sen kuitenkin päätimme, että astia- ja pyykkikonetta emme käytä yhtä aikaa.

Kun putkihommat saatiin kuntoon, totesimme, että on tullut aika maalauttaa keittiö. Päätimme samantien aloittaa ammattilaisesta, jottei sitten tarvittaisi virheiden paikkaajia jälkikäteen. Jälki olikin hyvää, tosin värisävy ei ihan vastannut tilaamaamme. Halusimme hennon keltaisen mutta lämpimän pinnan. Lopputulos on ennemminkin vihertävä. Tässä kaaoksessa se on pieni asia. Olkoon sellainen. Keittiö on nyt ihan viimeisiä silauksia vaille valmis ja olemme molemmat tyytyväisiä.

Kun alkuun päästiin, päätin, että ovien kahvat pitää vaihtaa. Kaikki eivät toimi oikein kunnolla ja toisaalta niistä on ruuvejakin ajan saatossa tipahdellut. Sitä paitsi mustat eivät minusta ole kovin kauniit. Ei niitä kahvoja voi pelkästään vaihtaa, sillä oviin jää kauheat jäljet vanhoista. Niinpä sitten tilasimme myös ovien maalauksen. Kylpyhuoneen ja wc:n maalauksesta olemme myös jo päättäneet, vaikkemme niitä ole vielä tilanneet. Katsotaan päättyvätkö remontin siihenkään, sillä minua polttelee lattian uusiminen. Ehkä me silti vedämme välillä henkeä ja palaamme remonttiasioihin tuonnempana, kunhan talvimasennuksin on taitettu.

Tällä hetkellä on hiukan ambivalentti olo. Toisaalta pää pyörii näissä konkreettisissa remonttikuvioissa, mutta taas toisaalta myös lähestyvässä Amerikan matkassa. Puolison suurena haaveena ovat jo vuosia olleet New York ja Las Vegas. Nyt käymme San Franciscon ohella ne molemmat. Matkaoppaat on luettu hiirenkorville, ja olen päässäni suunnitellut melkein kävelyreittien tarkkuudella, mitä New Yorkissa näemme. Onneksi tällaiset suunnitelmat on tarkoitettu heitettäviksi romukoppaan, kunhan perille pääsemme. Toivottavasti samaan Kankkulan kaivoon eivät päädy kaikki rahamme, kun aikanaan Las Vegasista poistumme.

Keittiökatastrofi

Suomesta kotiin tultuamme tarkastimme tietysti ensimmäisenä keittiön tilanteen. Vaikka osa töistä oli edelleen tekemättä, oli esimerkiksi työtaso tullut ja asennettu paikoilleen. Parista ovesta puuttui vedin ja muun muassa astiapesukoneen fasadi oli asentamatta paikoilleen.

Seuraavana aamuna aloimme odotella Reiskaa, jonka piti tuleman sovitusti yhdentoista pintaan. Eipä häntä näkynyt ei kuulunut, minkä jo etukäteen oikeastaan tiesimme. Kello taisi olla lähempänä neljää, kun hän vihdoin saapui. Hommiin hän alkoi heti, ja valmista tuli muutamassa tunnissa.

Seuraavana aamuna ryhdyimme sitten pyörittämään astiakonetta, eikä mennyt kuin tovi, niin sähköt menivät osasta asuntoa poikki. Tiesimme heti, mistä syystä. Pesukoneiden poistoputken alla on pistorasia(!), johon astiakone oli mitä ilmeisemmin liitetty. Poistoputken suusta pääsi käsityksemme mukaan valumaan vettä pistorasiaan, ja se aiheutti oikosulun. Soitto Reiskalle, joka lupasi tulla heti seuraavana päivänä ”aamusta”.

Kun sitten soittelimme perään, kun häntä ei kuulunut, hän kertoi milloin lähtevänsä, milloin olevansa matkalla. Ruuhkia oli kuulemma valtavasti ja kolariinkin hän oli joutunut. Kolarista saimme todisteeksi valokuvan. Lopulta tulo siirtyi seuraavaan aamuun, mistä puoleksi itku kurkussa valitin. Emmehän taaskaan saaneet tiskejä pestyä varsinkin, kun Puoliso halusi välttämättä katkaista kylmän veden tulon koko taloudesta. En viitsi vaivata vessakäynneillämme sen paremmin kuin tiskaamisellammekaan lukijoita. Totean vain, että hermojani koeteltiin oikein olan takaa.

Osin veden katkaisulle oli kyllä päteväkin syy. Olimme nimittäin huomanneet, että keittiön lattian alta tihkui vettä. Ajatuksissani se oli jälleen uusi katastrofi, sillä olin aivan varma, että koko keittiö oli purettava ja aloitettava suuri mittainen kuivaustyö.

Sitten taas seuraava päivä meni odotellessa auton korjaamista. Sen piti tulla valmiiksi puolen päivän maissa, mutta ei kai sitten tullutkaan. Puheluissa Reiska kuitenkin vakuutteli aina kolmeen asti olevansa tulossa ihan minä hetkenä hyvänsä. Ei tullut sinäkään päivänä. Koska auto ei ilmeisesti ollut tullutkaan kuntoon odottelimme seuraavana päivänä enon autoa apuun. Taas soittelimme miljoona kertaa, mutta ei se enon auto vaan tullut. Lupasin jopa hakea hänet taksilla, mutta ei auttanut sekään. Selitysten kera hän jätti tulematta, kuten myös seuraavana päivänä.

Usko tulemiseen oli toki jo hiipunut aikaa päivää sitten. Toisaalta kaverin työkalut olivat meillä, joten tiesimme hänen jonain päivänä saapuvan. Toisaalta myös se, että hän aina vastasi puheluihimme ja tekstareihimme, vakuutti sen puolesta, ettei Reiska sentään ollut ihan filunkiukko. Kun sitten tuli viidennen päivän aamu, sanoin Puolisolle, etten enää usko Reiskan saapuvan. Olin niin ravoissani, että halusin soittaa hänelle ja sanoa heittäväni yksittäin hänen jokaisen työkalunsa pitkin Pariisin katuja. Puoliso kielsi. En soittanut. Ja ihme tapahtui, Reiska tuli.

Poistoveden putkea tilkittiin paremmin ja pistoke siirrettiin toiseen pistorasiaan. Maksoimme ja kiittelimme, Reiska pahoitteli kovasti viivästyksiä, mutta enää emme välittäneet. Keittiö olisi maalausta vaille valmis. Tiskikone pistettiin laulamaan samantien. Niinhän siinä kuitenkin kävi, että keittiössä askeltaessamme, vettä näytti tirisevän hiukan lattialaattojen välistä. Reiska ei ollut ehtinyt meiltä kauas, kun hälytimme hänet takaisin. Hän vannoi ja vakuutti, että vettä ei voinut vuotaa enää mistään. Silti hän avasi kaapit ja laatikot ja tutki sentti sentiltä niin sisääntulo- kuin poistovesiletkut. Sen jälkeen käytettiin vielä sekä pesu- että tiskikone kerran läpi hänen vahtiessaan silmä kovana veden kulkua. Tähänkin kului aikaa kolmisen tuntia. Tuloksena oli vesiperä, mikään ei vuotanut.

Meidän oli lopulta uskottava, että vettä oli päässyt lattialevyjen alle. Meidän onneksemme se ei ollut kuitenkaan valunut alakerran naapurustoon, sillä vanha muovimatto jäi uuden lattian alle ja toimi näin hyvänä eristeenä.

Nyt olemme kuivatelleet lattiaa viikon verran ja jatkamme sitä edelleen. Vettä ei ole noussut enää moneen päivään, joten uskomme olevamme voiton puolella. Projekti on ollut niin raskas ja kuluttava, että toivon parin päivän päästä alkavan Barcelonan reissun keventävän oloa sen verran, että uskallamme paluun jälkeen ajatella keittiön tarvitsemaa loppusilausta eli maalausta.

Keittiöremontti

Painajainenhan siitä sitten lopulta tuli.

IKEA oli luvannut toimittaa keittiökalusteet torstaina 7.11. kello seitsemän ja kymmenen välillä. Olimme tuolloin Puolison kanssa Brysselissä, mutta olimme järjestäneet kelpo vastaanottokomitean paikalle. Kun emme kuulleet tuona torstaina komiteasta mitään, oletimme kaiken sujuneen mallikkaasti. Vaan kuinka ollakaan perjantaina hotelliaamiaiselta palattuamme soi puhelin. IKEAsta ei ollut kuulunut halaistua sanaa koko torstain aikana. Puoliso sai lähes hermoromahduksen, minä pysyin (vielä tuolloin) viilipyttynä. Alkoi soittelu IKEAan.

Vaan mitäpä ne olisivat osanneet IKEAlla vastata. Puhelinpalvelu, johon ensin jonotetaan kolme varttia, koittaa rauhoitellen kertoa, etteivät he tiedä, missä kalusteet ovat, mutta ne voidaan toimittaa meille seuraavan viikon lopulla. Meillehän se ei oikein sopinut, kun työmiehet oli varattu tulevaksi viikonlopuksi. Ei auttanut itku, ei hammastenkiristys. Saimme lopulta sovittua, että tavarat tuodaan seuraavana tiistaina jälleen heti aamusta.

Palasimme kotiin perjantai-iltana. Purkutyön ja uuden lattian piti olla siihen mennessä valmiina sekä kaikkien entisten kalusteiden vietynä ulos. Purskahdin lohduttomaan itkuun, kun näin keittiömme. Kaapit oli otettu alas ja kaakelit irrotettu, mutta kaikki roju oli edelleen keittiössä ja lavuaari roikkui pitkin seinää jostakin vesijohdosta kiinni. Kaikki, mukaan lukien työmiehet lohduttivat minua sanoen, että vielä illan kuluessa rojut saadaan ulos ja seuraavana päivänä lattia asennettua. Muusta ei sitten ollutkaan tietoa.

Kun tavarat sitten seuraavana tiistaina – ei tietenkään aamulla – vaan vasta iltapäivällä, niitä pinottiin sinne ja tänne. Yksi keittiö koottuna laatikoihin on aika monta pakettia. Puoliso äkkäsi kesken touhun kysymään kuljetusmiehiltä, sattuisivatkohan he olemaan innostuneita keittiön kasaamisesta. Minä tietenkin häpesin silmät päästäni. Eihän sitä nyt voi keneltä vain kysyä mitä vain. Yllätyksekseni toinen miehistä vähän innostui ja lupasi ottaa heti miten yhteyttä asiaa selvitettyään. Kokoamisen nimittäin tulisi tapahtua keskiviikon ja torstain aikana, sillä perjantaina olimme lähdössä kahdeksi viikoksi Suomeen.

Soitto tuli ja hommat saatiin hintaa myöden sovittua. Seuraavana aamuna piti kaverin tulla. No täällä on niin kovin tavanomaista se, että sovitaan eksakti aika, mutta tullaan sitten vaikka viisi tuntia myöhemmin tai niin ainakin tässä tapauksessa. Kaveri oli kyllä tekijämiehiä. Kaappien rungot muotoutuivat ihan huimaa vauhtia, mutta seinään kiinnittämistä ei tietenkään voinut enää illalla ajatellakaan.

Tässä tilanteessa lähdimme Suomeen. Väliaikainen työpöytä oli tynkä, eikä kukaan ollut kertonut, että siihen ei saa liitettyä vesipistettä.

Seuraava päivä alkoi taas muutamaa tuntia myöhemmin kuin oli sovittu, mutta eteni kuitenkin. Kun emme voineet keittiötä käyttää, piti ruokailukin ajatella toisin. Tilasimme meille aiemmin tuntemattomasta paikasta hampurilaiset, joista söimme puolet. Maku oli kai ihan hyvä, mutta koko oli turhan suuri. Puoliso sanoi jo alkuillasta, että olo on huono ja on pakko mennä sänkyyn. Lupasin pitää häntä työn edistymisen suhteen ajan tasalle.

Kuulin pitkin iltaa porauksen ääntä. Meteliähän remontista väistämättä syntyy, ja iltakahdeksalta naapuri tulikin jo valittamaan siitä. Poraukset olivat onneksi niin loppusuoralla, että niitä ei tarvinnut enää tuon valituksen jälkeen jatkaa kuin hetken. Kävin kuitenkin katsomassa työn etenemistä vähän väliä. Aloin tuntea itseni todella uupuneeksi ja kävin kyselemässä aikataulua. ”Ei tässä kauan enää mene”, oli vastaus joka kerta, kun puolen tunnin välein kyselin.

Puolen yön aikaan sovimme, että nyt lopetetaan. Kaikenlaista pientä oli vielä kesken, mutta kaveri lupasi meidän poissa olomme aikana käydä fiiksaamassa hommat, kun varsinaiset työtasotkin olisivat tulleet. Tuossa kohden en enää pystynyt sanomaan, kuin selvä homma ja toivomaan, että mies poistuisi paikalta pikaisesti. Kaaduin samantien vuoteeseen.

Meni ehkä kymmenen minuuttia, kun aloin oksentaa. Makasin vessan lattialla ja yökkäilin. Puoliso oli sängyssä pyyhkeensä kanssa ja puolestaan yökkäili siihen. Aamukuudelta soitimme lääkärin. Ei ollut toivoakaan, että olisimme kyenneet matkustamaan.

Niin me sitten vietimme viikonlopun muun muassa ilman keittiön vesipistettä. Väliaikaiseen työtasoon ei ollut laitettu minkäänlaista aukkoa vesihanalle, joten sitä ei saatu paikoilleen. Kun vihdoin pääsimme ylös, jouduimme pesemään astiat, joita ei onneksi taudista johtuen juurikaan kertynyt, kylpyhuoneessa.

Maanantaina vihdoin pääsimme liikkeelle ja lähtemään Suomeen. Keittiö-saaga ei kuitenkaan ollut päättynyt, eikä se ole vieläkään päättynyt, vaikka Suomesta paluusta on jo neljä päivää.

Haluan kesäajan

Taas on se aika vuodesta, kun minun tekisi mieleni vetäytyä talviunille ja herätä seuraavan kerran joskus huhtikuun paikkeilla. Kylmyyden ehkä vielä kestäisin, mutta apea harmaus ja jo varhain iltapäivällä hiipivä pimeys riepovat mieltäni aivan kohtuuttomasti.

Kesä- ja talviaikaan tai kaksi kertaa vuodessa tapahtuvaan kellojen siirtelyyn en ole kovin suurella intohimolla koskaan suhtautunut, vaikka moiset kommervenkit ovat minua ihmetyttäneetkin. Huomasin silti olevani todella tyytyväinen, kun joskus vuosi sitten puhuttiin siitä, että kellojen siirtely lopetettaisiin jo tänä vuonna. Eipä vain tapahtunut, kun EU ei ole päässyt asiasta yksimielisyyteen. Asiasta ehdittiin jo pitää verkkoäänestyksiäkin: haluavatko ihmiset jatkuvan kesä- vai talviajan.

Minulle on tahtonut aina olla hiukan epäselvää, mihin suuntaan kelloja pitää kulloinkin kääntää. Olen ollut varsin tyytyväinen, kun ranteessani on aikarauta, joka synkronoi ajan suoraan puhelimestani. Kännykkähän päivittää itsensä automaattisesti vallitsevaan aikaan. Tänä syksynä kävi kuitenkin niin, että jouduin neuvomaan Äitiä kellon kanssa. Itse hän ei enää pysty viisareita kääntämään ja hän sattui olemaan kotona itsekseen. Seuraavana aamuna piti lähteä reissuun ja laittaa kello soimaan kahdeksaksi. Siinä meillä oli miettimistä, mikä aika laitetaan kelloon herätysajaksi, kun aamulla olisi talviaika. Arvoimme asiaa todella pitkään, vaikka kumpikin muisti, että viisareita siirretään aina aurinko kohti.

Kun seurasin tuon kesä- ja talviaikaäänestyksen tulosta, jäin itsekin todella miettimään, mikä aika minusta olisi paras. En ollut ikinä tullut ajatelleeksi valon määrän maksimoimista suhteessa omaan elämääni. Nythän se kuitenkin on tullut ajankohtaiseksi, sillä oletettavaa on, että siirtely jää muutamassa vuodessa historiaan.

Omalta kohdaltani tiesin heti, että valoa tarvitaan erityisesi iltoihin. Talvella pimeä tulee kauhean aikaisin ja aamuisin minä vielä nukun. Suoraan sanoen tein niin vielä töissä ollessanikin. En ole koskaan aikuisena ollut erityisen aamuvirkku. Minun olisi pitänyt tietysti jo siitä ymmärtää, että koska talvella tulee pimeää jo kolmen jälkeen, on talviaika se, mitä minä en missään nimessä toivo vallitsevaksi. Enhän minä niin tietenkään tehnyt. Erittäin monimutkaisten laskutoimitusten ja muutaman kyselyn perusteella päädyin lopulta siihen tulokseen, että minun kannaltani kesäaika on ainoa vaihtoehto.

Keittiöremontti alkaa ensi viikolla. Joudun onneksi ehkä keskittymään johonkin muuhun kuin talviuniin ja kaamokseen, joten tulta päin.

Keittiöremontti näköpiirissä

Välillä elämä tuntuu soljuvan ohi niin, ettei huomaakaan. Hyppään Suomessakin sen verran usein, etten aina ole varma, missä asun. Sen sentään tiedän, että koti on Pariisissa.

Kreetaa ennen vaivanneet hengitysvaikeudet palasivat yhdessä kotiinpaluun kanssa. Taas sain samat lääkkeet, mutta entistä vahvempina. Kyllä oli usko loppua, kun hengitys vinkui öin päivin, enkä välillä tahtonut millään saada henkeä. Lääkekuuri loppui juuri ennen seuraavaa Suomeen lähtöä. Lentokoneessakin ilman saanti tuntui vaikealta. Seuraavan päivän kyläreissulla alkoivat sitten flunssan oireet. Flunssa kuumeineen vei minut moneksi päiväksi vuodepotilaaksi. Äidin tapaaminen oli mahdotonta.

Varovasti lähdin liikkeelle neljännen päivän iltana, kun vein Äidin syömään Kolmeen Kruunuun. Ruokakin maistui jo ihan hyvältä, eikä viinikään lasiin jäänyt. Kaamea yskä ja nuha pitivät minua silti otteessaan, mutta mitäs niistä. Tuosta lähtien siirryin tavanomaiseen päiväjärjestykseen, johon Äiti-päivät kuuluivat olennaisena osana.

Pariisista olin lähtenyt hyvän sään aikana. Lämpöä vielä riitti ja aurinkoa. Helsingissä puolestaan oli todella kylmä ja vettäkin vihmoi. Ihan niin kuin syksyllä kuuluukin. Ruska ei sen sijaan ollut vielä tavoittanut puita. Vajaan kahden viikon reissullani se kuitenkin koristi väreillään Arabianrannan, sillä varsinaiset syysmyrskyt eivät olleet vielä riistäneet lehtiä puista. Sain nauttia miesmuistiin (tai ainakin omaan muistiini) kauneimman ruskan vuosiin. En ole syksyn ystävä, mutta tuosta väriloistosta on sanottava, että se oli upea varsinkin, kun toisen viikkoni sain olla aurinkoisissa säissä.

Palattuani Pariisiin puut olivat tietysti yhtä vihreät kuin lähtiessäni. Meidän pihakoivummekin alkavat ruskettua vasta joskus lokakuun lopulla. Oikeata ruskaahan ei näillä leveysasteilla edes näe. Säät ovat kyllä varsin syksyiset, vaikka lämpötila kipuaakin vielä usein kahteen kymmeneen ja jopa sen yli.

Meille, joille kotoa lähteminen on aina työn ja tuskan takana, on ollut suorastaan ihmeellistä, että olemme lähes joka päivä käyneet jossain. Joutuneet siis avaamaan ulko-oven ja poistumaan kotoa. Erityisesti keittiöremontti on meitä työllistänyt. Aloitimme sen suunnittelun jo neljä kuukautta sitten (tai mielen päällä se oli ollut jo kuukausia ennen sitäkin), mutta vasta nyt olemme saaneet tilattua kaikki kalusteet IKEAsta. Rasti ei todellakaan ole ollut helppo, ja minua kiinnostaisi tietää, onko kaikki yhtä hankalaa Suomessa.

Ensimmäisellä kerralla kävimme IKEAssa joskus kesäkuussa tilaamassa kotiin suunnittelijan, joka mittasi keittiön ja kyseli, mitä haluamme. Saimme suunnittelijan ehdotuksen sähköpostitse nopeasti, ehkei mennyt viikkoakaan. Suunnitelma sisälsi kymmeniä sivuja, joita minä ryhdyin tulkitsemaan, sillä Puoliso ei sellaiseen vaan pysty. Jonkinlaisen mielikuvan onnistuin lopulta kokoamaan, mutta hinnan suhteen käsityskykyni ei riittänyt. Laitoimme suunnittelijalle listan muutamasta virheestä, joita hänen dokumenteissaan oli ja pyysimme arviota kokonaishinnasta. Kahden sähköpostin ja muutaman puhelun jälkeen emme olleet kuulleet suunnittelijasta mitään. Lähdimme sitten Suomeen.

Kuuden Suomen viikkoni jälkeen pyysin Puolisoa jälleen kerran ottamaan yhteyttä suunnittelutoimistoon. Puhelimessa hän sai vastaukseksi, että suunnittelija ottaa yhteyttä pikimmiten. Kun yhteydenottoa ei tullut, Puoliso soitti uudelleen. Suunnittelijamme oli lähtenyt neljän viikon vuosilomalleen, hänelle kerrottiin. Joku toinen suunnittelija lupasi ottaa hankkeemme käsittelyyn ja vastata kysymyksiimme. Saimme uudet paperit, johon oli kyllä korjattu virheet, mutta hinnat, joita ilmoiteltiin siellä ja täällä papereissa olivat aivan eri kuin aiemmin. Laitoimme perään kysymyksen kokonaishinnasta ja kerroimme oman käsityksemme siitä. Saimme vastauksen koko lailla nopeasti: ”En ymmärrä kysymystämme”.

Tämän jälkeen olemme käyneet neljästi IKEAssa (meidät muistetaan siellä erittäin hyvin!) ihmettelemässä papereidemme kanssa. Ihan hirveää odotusta ja säätöä. Toiseksi viimeisellä kerralla saimme lopulta melko tarkan arvion kalusteiden ja töiden hinnasta. Koska erityisesti työn hinta tuntui varsin korkealta, päätimme ottaa aikalisän. Pohdimme asiaa ja löysimme tekijöiksi (toivottavasti) riittävän ammattitaitoisia miehiä, joilta tilaamme työt ehkä puoleen hintaan IKEAn kumppaniyrityksen pyytämästä. En halua ketään riistää ja minusta tuntuu, että työhön nähden olemme luvanneet maksaa vähintään kohtuullisesti, sillä tekijät tuntuivat varsin tyytyväisiltä. Sitten tilasimme kalusteet.

Remontti alkaa 8.11. Siitä kaaoksesta kuulette varmasti lisää.

Mummin Muru vaihtaa koulua

Olen käsittänyt, että useimmat vanhemmat pitävät lapsiaan vähintään puolineroina ja isovanhemmat neroina. Niin minunkin tapauksessani. Olen seurannut innolla Murun hyvin sujunutta koulunkäyntiä ja mallikaita arvosanoja. Murhetta on aiheuttanut vain se, että Muru on tuntunut kärsivän koululuokkansa levottomuudesta.

Alkukesästä Tytär soitti ja kertoi, että Muru haluaa Englantilaiseen kouluun. Tytär oli jo vieraillut koulun internetsivustolla, mutta tekstit olivat englanniksi, eikä hän niin ollen ollut ymmärtänyt kaikkea tai jaksanut oikein keskittyä. Minun mielipidettäni koulusta ja apua tekstien kanssa tarvittiin. Pengoin netin läpi ja koulun sivustonkin. Kaikki vaikutti oikein hyvältä.

Jäin ihmettelemään, mistä Muru oli saanut päähänsä idean ja hiukan epäilinkin aietta, sillä tyttö oli jo menossa kuudennelle luokalle. Muut olivat siis ehtineet opiskella englanniksi jo viisi vuotta. Muistin, että pari vuotta sitten olin tuonut Murulle Claude Monet’n kotimuseosta Givernystä pienen englannin kielisen taidekirjan, jossa oli Monet’n elämään ja teoksiin liittyviä tehtäviä. Itse asiassa kyseessä on kirjasarja, jonka muitakin osia tulin lopulta ostaneeksi useita.

Kirja oli mieluinen. Kerran Suomessa käydessäni pyysin nähdä sitä tarkemmin. Taka-ajatukseni se, oliko innostus ollut aitoa vai vain mummin ilahduttamiseksi esitettyä. Kun olin avaamassa aivan lukemattoman näköistä kirjaa, kuului pelästynyt huuto ”älä taita niitä sivuja, kirja menee pilalle”. Ymmärsin heti, että kyseessä oli arvoteos, jota kuului käsitellä sen mukaisesti. Kyselin hiukan, oliko hän ymmärtänyt koko tekstin ja valitsin vielä jonkin satunnaisen kappaleen ”käännettäväksi”. Selostus tuli täysin oikein kuin apteekin hyllyltä vain vuoden englannin opiskelun jälkeen.

Tuon episodin seurauksena ostin kaikki Murun englanniksi pyytämät opukset aina valitulla kielellä. Toki myös suomen kielistä kirjallisuutta pidin hyvin esillä, kun kummankaan vanhemman äidinkieli ei ole suomi.

Englantilaiseen kouluun pääsemiseksi piti siis mennä kokeeseen. Koe järjestettiin elokuun alussa, jolloin olin vielä Suomessa ja vein lapsen kouluun. Pyrkijöitä oli kymmenkunta, Murun luokka-asteelle kolme, joista vain kaksi voitiin ottaa sisään. Kaksi muuta pyrkijää oli asunut englannin kielisessä maassa, toinen Yhdysvalloissa, toinen Australiassa. Olin siis melko varma, että homma tyssää tähän. Niin ei kuitenkaan käynyt, itse asiassa Muru oli näistä kolmesta kokelaasta ainoa, joka hyväksyttiin kouluun. Opettaja oli ihmetellyt, missä tyttö on oppinut niin hyvin englantia, kun puhe, lukeminen ja kirjoittaminen sujuivat erinomaisesti.  Pakkohan se on sanoa, etteivät hänen vanhempansa tai minä ole olleet auttamassa, kannustamassa kyllä. Ehkä fasiliteettien hankinnassa minun osuuteni on voinut kyllä olla ihan merkittäväkin.

Koulu on alkanut hyvin. Vastaanotto oli ollut erinomainen ja kaveruussuhteita on syntynyt jo moninkertaisesti aiempaan nähden. Luokassa on rauhallista ja juuri tänään kuulin, että kouluun on joka aamu kiva mennä, vaikka se on kaukana kotoa. Ei kai olisi paremmin voinut käydä. Ja nyt on kaikkien pakko myöntää sekin, että mummi oli oikeassa: lapsi on NERO.

Kaikki hyvin! Kai?

Olen aina yrittänyt pitää asenteeni positiivisena, mutta onnistuminen ei liene ollut erityisen hyvä. Tänä kesänä varsinkin olen mennyt matalalentoa, enkä voi kuvitella, että kenenkään mielestä olisin ollut kovin positiivinen saatika iloinen. Silti kesääni on mahtunut hurjasti yksittäisiä ilon hetkiä ja sydäntä lämmittäviä tapahtumia.

Äiti odotti aikaa sydänoperaatioon. Pitkin kesäkuuta soittelin Meilahden sairaalan kardiologian osaston leikkausjonohoitajalle. Vaikka jossain vaiheessa oli puhuttu, että Äidin aorttaläppäoperaatio saattaisi olla jo ennen juhannusta, ei mitään aikaa oltu kuitenkaan vielä vahvistettu. Itse istuin läppärin ääressä kaiken aikaa valmiina ostamaan lentoliput Suomeen.  Kun sitten minulle vihdoin sanottiin, ettei leikkausaikaa saa ennen juhannusta ja että jonoleikkaukset jäävät tauolle ainakin elokuun alkuun, jollei puoleen väliinkin, päätin että lähdemme Puolison kanssa samantien. Minä olin valmis jäämään aiotun paluupäivän jälkeenkin, jos leikkausaika sattuisi olemaan heti elokuun alussa.

Puolison vielä Suomessa ollessa lähdimme heti sukuloimaan Varsinais-Suomeen. Pari rentouttavaa päivää meni kuin siivillä aina yhtä ihanien ihmisten kanssa ja kauniissa ympäristössä. Helsingissä ehdimme tavata myös ystäviä, mikä on aina minulle aivan erityisen tärkeää. Se on ikään kuin henkireikä ikuiseen ahdistukseeni ja paineisiin. Puolison palattua Pariisiin aikani meni huomattavasti tarkemmin Äidin kanssa, vaikka varasin itselleni myös Äiti-vapaita päiviä.

Helle helli Helsinkiä, mistä tietysti nautin. Helsingissä helle on vain hellettä, eikä sitä karmeaa paahtavaa 40 asteen pätsiä saasteineen, mitä kesä Pariisissa oli ollut. Pääsin näinä harvoina vapainani retkeilemään muun muassa Kaunissaareen, grillailemaan Leninpuistoon ja pihapartyihin Vallilan siirtolapuutarhaan, missä en koskaan ollut käynyt, vaikka vieressä on Helsingin kotini. Nautin kyllä sydämestäni noista päivistä ja ystävien kohtaamisesta, vaikka ahdistus pyrkikin rintaan aika ajoin.

Sitten eräänä päivänä tapahtui ihme. Meilahdesta soitettiin, että leikkausaika on vahvistettu elokuun toiseksi päiväksi. Se tiesi sitä, etten päässyt paluulennolle aiottuna päivänä. Vaikka olin iloinen siitä, että aika oli vihdoin saatu, alkoi minulla olla kyllä jo kova koti-ikäväkin. Koitin kuitenkin Äidille esittää reipasta ja viedä häntä usein ulos syömään, etteivät ajatukset olisi liikaa pyörineet tulevassa operaatiossa.

Operaatio sujui hyvin ja Äiti kotiutui sairaalasta normaalitahdissa. Äiti toipui todella nopeasti, minkä saatoin todeta siitä, että hän oli jo kotiin tullessaan oma määräilevä itsensä. Viikon verran seurailin vielä toipumisesta ennen paluulipun ostoa. Kaiken kaikkiaan olin lopulta matkassa kuutisen viikkoa. On se vaan pitkä aika.

Arki Pariisissa on entisensä. Paitsi, että minuun iski jokin kummallinen Hengityksen vinkunatauti, joka haittasi erityisesti yöuntani. Kun olemme lähdössä ensi viikolla Kreetalla, ajattelin, että on viisainta käydä hakemassa lääkäriltä tropit, jotta uskallan lentää. Ja kun lääkäri vahvisti, että minulla on astmaattinen keuhkoputkentulehdus ja etten ole juuri kuolemassa keuhkoahtaumaan tai muuhun vastaavan, huomasin mieleni piristyneen oikein tavattomasti. Jokohan ahdistus olisi vihdoin ohi?