Skip to main content

Keittiökatastrofi

Suomesta kotiin tultuamme tarkastimme tietysti ensimmäisenä keittiön tilanteen. Vaikka osa töistä oli edelleen tekemättä, oli esimerkiksi työtaso tullut ja asennettu paikoilleen. Parista ovesta puuttui vedin ja muun muassa astiapesukoneen fasadi oli asentamatta paikoilleen.

Seuraavana aamuna aloimme odotella Reiskaa, jonka piti tuleman sovitusti yhdentoista pintaan. Eipä häntä näkynyt ei kuulunut, minkä jo etukäteen oikeastaan tiesimme. Kello taisi olla lähempänä neljää, kun hän vihdoin saapui. Hommiin hän alkoi heti, ja valmista tuli muutamassa tunnissa.

Seuraavana aamuna ryhdyimme sitten pyörittämään astiakonetta, eikä mennyt kuin tovi, niin sähköt menivät osasta asuntoa poikki. Tiesimme heti, mistä syystä. Pesukoneiden poistoputken alla on pistorasia(!), johon astiakone oli mitä ilmeisemmin liitetty. Poistoputken suusta pääsi käsityksemme mukaan valumaan vettä pistorasiaan, ja se aiheutti oikosulun. Soitto Reiskalle, joka lupasi tulla heti seuraavana päivänä ”aamusta”.

Kun sitten soittelimme perään, kun häntä ei kuulunut, hän kertoi milloin lähtevänsä, milloin olevansa matkalla. Ruuhkia oli kuulemma valtavasti ja kolariinkin hän oli joutunut. Kolarista saimme todisteeksi valokuvan. Lopulta tulo siirtyi seuraavaan aamuun, mistä puoleksi itku kurkussa valitin. Emmehän taaskaan saaneet tiskejä pestyä varsinkin, kun Puoliso halusi välttämättä katkaista kylmän veden tulon koko taloudesta. En viitsi vaivata vessakäynneillämme sen paremmin kuin tiskaamisellammekaan lukijoita. Totean vain, että hermojani koeteltiin oikein olan takaa.

Osin veden katkaisulle oli kyllä päteväkin syy. Olimme nimittäin huomanneet, että keittiön lattian alta tihkui vettä. Ajatuksissani se oli jälleen uusi katastrofi, sillä olin aivan varma, että koko keittiö oli purettava ja aloitettava suuri mittainen kuivaustyö.

Sitten taas seuraava päivä meni odotellessa auton korjaamista. Sen piti tulla valmiiksi puolen päivän maissa, mutta ei kai sitten tullutkaan. Puheluissa Reiska kuitenkin vakuutteli aina kolmeen asti olevansa tulossa ihan minä hetkenä hyvänsä. Ei tullut sinäkään päivänä. Koska auto ei ilmeisesti ollut tullutkaan kuntoon odottelimme seuraavana päivänä enon autoa apuun. Taas soittelimme miljoona kertaa, mutta ei se enon auto vaan tullut. Lupasin jopa hakea hänet taksilla, mutta ei auttanut sekään. Selitysten kera hän jätti tulematta, kuten myös seuraavana päivänä.

Usko tulemiseen oli toki jo hiipunut aikaa päivää sitten. Toisaalta kaverin työkalut olivat meillä, joten tiesimme hänen jonain päivänä saapuvan. Toisaalta myös se, että hän aina vastasi puheluihimme ja tekstareihimme, vakuutti sen puolesta, ettei Reiska sentään ollut ihan filunkiukko. Kun sitten tuli viidennen päivän aamu, sanoin Puolisolle, etten enää usko Reiskan saapuvan. Olin niin ravoissani, että halusin soittaa hänelle ja sanoa heittäväni yksittäin hänen jokaisen työkalunsa pitkin Pariisin katuja. Puoliso kielsi. En soittanut. Ja ihme tapahtui, Reiska tuli.

Poistoveden putkea tilkittiin paremmin ja pistoke siirrettiin toiseen pistorasiaan. Maksoimme ja kiittelimme, Reiska pahoitteli kovasti viivästyksiä, mutta enää emme välittäneet. Keittiö olisi maalausta vaille valmis. Tiskikone pistettiin laulamaan samantien. Niinhän siinä kuitenkin kävi, että keittiössä askeltaessamme, vettä näytti tirisevän hiukan lattialaattojen välistä. Reiska ei ollut ehtinyt meiltä kauas, kun hälytimme hänet takaisin. Hän vannoi ja vakuutti, että vettä ei voinut vuotaa enää mistään. Silti hän avasi kaapit ja laatikot ja tutki sentti sentiltä niin sisääntulo- kuin poistovesiletkut. Sen jälkeen käytettiin vielä sekä pesu- että tiskikone kerran läpi hänen vahtiessaan silmä kovana veden kulkua. Tähänkin kului aikaa kolmisen tuntia. Tuloksena oli vesiperä, mikään ei vuotanut.

Meidän oli lopulta uskottava, että vettä oli päässyt lattialevyjen alle. Meidän onneksemme se ei ollut kuitenkaan valunut alakerran naapurustoon, sillä vanha muovimatto jäi uuden lattian alle ja toimi näin hyvänä eristeenä.

Nyt olemme kuivatelleet lattiaa viikon verran ja jatkamme sitä edelleen. Vettä ei ole noussut enää moneen päivään, joten uskomme olevamme voiton puolella. Projekti on ollut niin raskas ja kuluttava, että toivon parin päivän päästä alkavan Barcelonan reissun keventävän oloa sen verran, että uskallamme paluun jälkeen ajatella keittiön tarvitsemaa loppusilausta eli maalausta.

Keittiöremontti

Painajainenhan siitä sitten lopulta tuli.

IKEA oli luvannut toimittaa keittiökalusteet torstaina 7.11. kello seitsemän ja kymmenen välillä. Olimme tuolloin Puolison kanssa Brysselissä, mutta olimme järjestäneet kelpo vastaanottokomitean paikalle. Kun emme kuulleet tuona torstaina komiteasta mitään, oletimme kaiken sujuneen mallikkaasti. Vaan kuinka ollakaan perjantaina hotelliaamiaiselta palattuamme soi puhelin. IKEAsta ei ollut kuulunut halaistua sanaa koko torstain aikana. Puoliso sai lähes hermoromahduksen, minä pysyin (vielä tuolloin) viilipyttynä. Alkoi soittelu IKEAan.

Vaan mitäpä ne olisivat osanneet IKEAlla vastata. Puhelinpalvelu, johon ensin jonotetaan kolme varttia, koittaa rauhoitellen kertoa, etteivät he tiedä, missä kalusteet ovat, mutta ne voidaan toimittaa meille seuraavan viikon lopulla. Meillehän se ei oikein sopinut, kun työmiehet oli varattu tulevaksi viikonlopuksi. Ei auttanut itku, ei hammastenkiristys. Saimme lopulta sovittua, että tavarat tuodaan seuraavana tiistaina jälleen heti aamusta.

Palasimme kotiin perjantai-iltana. Purkutyön ja uuden lattian piti olla siihen mennessä valmiina sekä kaikkien entisten kalusteiden vietynä ulos. Purskahdin lohduttomaan itkuun, kun näin keittiömme. Kaapit oli otettu alas ja kaakelit irrotettu, mutta kaikki roju oli edelleen keittiössä ja lavuaari roikkui pitkin seinää jostakin vesijohdosta kiinni. Kaikki, mukaan lukien työmiehet lohduttivat minua sanoen, että vielä illan kuluessa rojut saadaan ulos ja seuraavana päivänä lattia asennettua. Muusta ei sitten ollutkaan tietoa.

Kun tavarat sitten seuraavana tiistaina – ei tietenkään aamulla – vaan vasta iltapäivällä, niitä pinottiin sinne ja tänne. Yksi keittiö koottuna laatikoihin on aika monta pakettia. Puoliso äkkäsi kesken touhun kysymään kuljetusmiehiltä, sattuisivatkohan he olemaan innostuneita keittiön kasaamisesta. Minä tietenkin häpesin silmät päästäni. Eihän sitä nyt voi keneltä vain kysyä mitä vain. Yllätyksekseni toinen miehistä vähän innostui ja lupasi ottaa heti miten yhteyttä asiaa selvitettyään. Kokoamisen nimittäin tulisi tapahtua keskiviikon ja torstain aikana, sillä perjantaina olimme lähdössä kahdeksi viikoksi Suomeen.

Soitto tuli ja hommat saatiin hintaa myöden sovittua. Seuraavana aamuna piti kaverin tulla. No täällä on niin kovin tavanomaista se, että sovitaan eksakti aika, mutta tullaan sitten vaikka viisi tuntia myöhemmin tai niin ainakin tässä tapauksessa. Kaveri oli kyllä tekijämiehiä. Kaappien rungot muotoutuivat ihan huimaa vauhtia, mutta seinään kiinnittämistä ei tietenkään voinut enää illalla ajatellakaan.

Tässä tilanteessa lähdimme Suomeen. Väliaikainen työpöytä oli tynkä, eikä kukaan ollut kertonut, että siihen ei saa liitettyä vesipistettä.

Seuraava päivä alkoi taas muutamaa tuntia myöhemmin kuin oli sovittu, mutta eteni kuitenkin. Kun emme voineet keittiötä käyttää, piti ruokailukin ajatella toisin. Tilasimme meille aiemmin tuntemattomasta paikasta hampurilaiset, joista söimme puolet. Maku oli kai ihan hyvä, mutta koko oli turhan suuri. Puoliso sanoi jo alkuillasta, että olo on huono ja on pakko mennä sänkyyn. Lupasin pitää häntä työn edistymisen suhteen ajan tasalle.

Kuulin pitkin iltaa porauksen ääntä. Meteliähän remontista väistämättä syntyy, ja iltakahdeksalta naapuri tulikin jo valittamaan siitä. Poraukset olivat onneksi niin loppusuoralla, että niitä ei tarvinnut enää tuon valituksen jälkeen jatkaa kuin hetken. Kävin kuitenkin katsomassa työn etenemistä vähän väliä. Aloin tuntea itseni todella uupuneeksi ja kävin kyselemässä aikataulua. ”Ei tässä kauan enää mene”, oli vastaus joka kerta, kun puolen tunnin välein kyselin.

Puolen yön aikaan sovimme, että nyt lopetetaan. Kaikenlaista pientä oli vielä kesken, mutta kaveri lupasi meidän poissa olomme aikana käydä fiiksaamassa hommat, kun varsinaiset työtasotkin olisivat tulleet. Tuossa kohden en enää pystynyt sanomaan, kuin selvä homma ja toivomaan, että mies poistuisi paikalta pikaisesti. Kaaduin samantien vuoteeseen.

Meni ehkä kymmenen minuuttia, kun aloin oksentaa. Makasin vessan lattialla ja yökkäilin. Puoliso oli sängyssä pyyhkeensä kanssa ja puolestaan yökkäili siihen. Aamukuudelta soitimme lääkärin. Ei ollut toivoakaan, että olisimme kyenneet matkustamaan.

Niin me sitten vietimme viikonlopun muun muassa ilman keittiön vesipistettä. Väliaikaiseen työtasoon ei ollut laitettu minkäänlaista aukkoa vesihanalle, joten sitä ei saatu paikoilleen. Kun vihdoin pääsimme ylös, jouduimme pesemään astiat, joita ei onneksi taudista johtuen juurikaan kertynyt, kylpyhuoneessa.

Maanantaina vihdoin pääsimme liikkeelle ja lähtemään Suomeen. Keittiö-saaga ei kuitenkaan ollut päättynyt, eikä se ole vieläkään päättynyt, vaikka Suomesta paluusta on jo neljä päivää.

Haluan kesäajan

Taas on se aika vuodesta, kun minun tekisi mieleni vetäytyä talviunille ja herätä seuraavan kerran joskus huhtikuun paikkeilla. Kylmyyden ehkä vielä kestäisin, mutta apea harmaus ja jo varhain iltapäivällä hiipivä pimeys riepovat mieltäni aivan kohtuuttomasti.

Kesä- ja talviaikaan tai kaksi kertaa vuodessa tapahtuvaan kellojen siirtelyyn en ole kovin suurella intohimolla koskaan suhtautunut, vaikka moiset kommervenkit ovat minua ihmetyttäneetkin. Huomasin silti olevani todella tyytyväinen, kun joskus vuosi sitten puhuttiin siitä, että kellojen siirtely lopetettaisiin jo tänä vuonna. Eipä vain tapahtunut, kun EU ei ole päässyt asiasta yksimielisyyteen. Asiasta ehdittiin jo pitää verkkoäänestyksiäkin: haluavatko ihmiset jatkuvan kesä- vai talviajan.

Minulle on tahtonut aina olla hiukan epäselvää, mihin suuntaan kelloja pitää kulloinkin kääntää. Olen ollut varsin tyytyväinen, kun ranteessani on aikarauta, joka synkronoi ajan suoraan puhelimestani. Kännykkähän päivittää itsensä automaattisesti vallitsevaan aikaan. Tänä syksynä kävi kuitenkin niin, että jouduin neuvomaan Äitiä kellon kanssa. Itse hän ei enää pysty viisareita kääntämään ja hän sattui olemaan kotona itsekseen. Seuraavana aamuna piti lähteä reissuun ja laittaa kello soimaan kahdeksaksi. Siinä meillä oli miettimistä, mikä aika laitetaan kelloon herätysajaksi, kun aamulla olisi talviaika. Arvoimme asiaa todella pitkään, vaikka kumpikin muisti, että viisareita siirretään aina aurinko kohti.

Kun seurasin tuon kesä- ja talviaikaäänestyksen tulosta, jäin itsekin todella miettimään, mikä aika minusta olisi paras. En ollut ikinä tullut ajatelleeksi valon määrän maksimoimista suhteessa omaan elämääni. Nythän se kuitenkin on tullut ajankohtaiseksi, sillä oletettavaa on, että siirtely jää muutamassa vuodessa historiaan.

Omalta kohdaltani tiesin heti, että valoa tarvitaan erityisesi iltoihin. Talvella pimeä tulee kauhean aikaisin ja aamuisin minä vielä nukun. Suoraan sanoen tein niin vielä töissä ollessanikin. En ole koskaan aikuisena ollut erityisen aamuvirkku. Minun olisi pitänyt tietysti jo siitä ymmärtää, että koska talvella tulee pimeää jo kolmen jälkeen, on talviaika se, mitä minä en missään nimessä toivo vallitsevaksi. Enhän minä niin tietenkään tehnyt. Erittäin monimutkaisten laskutoimitusten ja muutaman kyselyn perusteella päädyin lopulta siihen tulokseen, että minun kannaltani kesäaika on ainoa vaihtoehto.

Keittiöremontti alkaa ensi viikolla. Joudun onneksi ehkä keskittymään johonkin muuhun kuin talviuniin ja kaamokseen, joten tulta päin.

Keittiöremontti näköpiirissä

Välillä elämä tuntuu soljuvan ohi niin, ettei huomaakaan. Hyppään Suomessakin sen verran usein, etten aina ole varma, missä asun. Sen sentään tiedän, että koti on Pariisissa.

Kreetaa ennen vaivanneet hengitysvaikeudet palasivat yhdessä kotiinpaluun kanssa. Taas sain samat lääkkeet, mutta entistä vahvempina. Kyllä oli usko loppua, kun hengitys vinkui öin päivin, enkä välillä tahtonut millään saada henkeä. Lääkekuuri loppui juuri ennen seuraavaa Suomeen lähtöä. Lentokoneessakin ilman saanti tuntui vaikealta. Seuraavan päivän kyläreissulla alkoivat sitten flunssan oireet. Flunssa kuumeineen vei minut moneksi päiväksi vuodepotilaaksi. Äidin tapaaminen oli mahdotonta.

Varovasti lähdin liikkeelle neljännen päivän iltana, kun vein Äidin syömään Kolmeen Kruunuun. Ruokakin maistui jo ihan hyvältä, eikä viinikään lasiin jäänyt. Kaamea yskä ja nuha pitivät minua silti otteessaan, mutta mitäs niistä. Tuosta lähtien siirryin tavanomaiseen päiväjärjestykseen, johon Äiti-päivät kuuluivat olennaisena osana.

Pariisista olin lähtenyt hyvän sään aikana. Lämpöä vielä riitti ja aurinkoa. Helsingissä puolestaan oli todella kylmä ja vettäkin vihmoi. Ihan niin kuin syksyllä kuuluukin. Ruska ei sen sijaan ollut vielä tavoittanut puita. Vajaan kahden viikon reissullani se kuitenkin koristi väreillään Arabianrannan, sillä varsinaiset syysmyrskyt eivät olleet vielä riistäneet lehtiä puista. Sain nauttia miesmuistiin (tai ainakin omaan muistiini) kauneimman ruskan vuosiin. En ole syksyn ystävä, mutta tuosta väriloistosta on sanottava, että se oli upea varsinkin, kun toisen viikkoni sain olla aurinkoisissa säissä.

Palattuani Pariisiin puut olivat tietysti yhtä vihreät kuin lähtiessäni. Meidän pihakoivummekin alkavat ruskettua vasta joskus lokakuun lopulla. Oikeata ruskaahan ei näillä leveysasteilla edes näe. Säät ovat kyllä varsin syksyiset, vaikka lämpötila kipuaakin vielä usein kahteen kymmeneen ja jopa sen yli.

Meille, joille kotoa lähteminen on aina työn ja tuskan takana, on ollut suorastaan ihmeellistä, että olemme lähes joka päivä käyneet jossain. Joutuneet siis avaamaan ulko-oven ja poistumaan kotoa. Erityisesti keittiöremontti on meitä työllistänyt. Aloitimme sen suunnittelun jo neljä kuukautta sitten (tai mielen päällä se oli ollut jo kuukausia ennen sitäkin), mutta vasta nyt olemme saaneet tilattua kaikki kalusteet IKEAsta. Rasti ei todellakaan ole ollut helppo, ja minua kiinnostaisi tietää, onko kaikki yhtä hankalaa Suomessa.

Ensimmäisellä kerralla kävimme IKEAssa joskus kesäkuussa tilaamassa kotiin suunnittelijan, joka mittasi keittiön ja kyseli, mitä haluamme. Saimme suunnittelijan ehdotuksen sähköpostitse nopeasti, ehkei mennyt viikkoakaan. Suunnitelma sisälsi kymmeniä sivuja, joita minä ryhdyin tulkitsemaan, sillä Puoliso ei sellaiseen vaan pysty. Jonkinlaisen mielikuvan onnistuin lopulta kokoamaan, mutta hinnan suhteen käsityskykyni ei riittänyt. Laitoimme suunnittelijalle listan muutamasta virheestä, joita hänen dokumenteissaan oli ja pyysimme arviota kokonaishinnasta. Kahden sähköpostin ja muutaman puhelun jälkeen emme olleet kuulleet suunnittelijasta mitään. Lähdimme sitten Suomeen.

Kuuden Suomen viikkoni jälkeen pyysin Puolisoa jälleen kerran ottamaan yhteyttä suunnittelutoimistoon. Puhelimessa hän sai vastaukseksi, että suunnittelija ottaa yhteyttä pikimmiten. Kun yhteydenottoa ei tullut, Puoliso soitti uudelleen. Suunnittelijamme oli lähtenyt neljän viikon vuosilomalleen, hänelle kerrottiin. Joku toinen suunnittelija lupasi ottaa hankkeemme käsittelyyn ja vastata kysymyksiimme. Saimme uudet paperit, johon oli kyllä korjattu virheet, mutta hinnat, joita ilmoiteltiin siellä ja täällä papereissa olivat aivan eri kuin aiemmin. Laitoimme perään kysymyksen kokonaishinnasta ja kerroimme oman käsityksemme siitä. Saimme vastauksen koko lailla nopeasti: ”En ymmärrä kysymystämme”.

Tämän jälkeen olemme käyneet neljästi IKEAssa (meidät muistetaan siellä erittäin hyvin!) ihmettelemässä papereidemme kanssa. Ihan hirveää odotusta ja säätöä. Toiseksi viimeisellä kerralla saimme lopulta melko tarkan arvion kalusteiden ja töiden hinnasta. Koska erityisesti työn hinta tuntui varsin korkealta, päätimme ottaa aikalisän. Pohdimme asiaa ja löysimme tekijöiksi (toivottavasti) riittävän ammattitaitoisia miehiä, joilta tilaamme työt ehkä puoleen hintaan IKEAn kumppaniyrityksen pyytämästä. En halua ketään riistää ja minusta tuntuu, että työhön nähden olemme luvanneet maksaa vähintään kohtuullisesti, sillä tekijät tuntuivat varsin tyytyväisiltä. Sitten tilasimme kalusteet.

Remontti alkaa 8.11. Siitä kaaoksesta kuulette varmasti lisää.

Mummin Muru vaihtaa koulua

Olen käsittänyt, että useimmat vanhemmat pitävät lapsiaan vähintään puolineroina ja isovanhemmat neroina. Niin minunkin tapauksessani. Olen seurannut innolla Murun hyvin sujunutta koulunkäyntiä ja mallikaita arvosanoja. Murhetta on aiheuttanut vain se, että Muru on tuntunut kärsivän koululuokkansa levottomuudesta.

Alkukesästä Tytär soitti ja kertoi, että Muru haluaa Englantilaiseen kouluun. Tytär oli jo vieraillut koulun internetsivustolla, mutta tekstit olivat englanniksi, eikä hän niin ollen ollut ymmärtänyt kaikkea tai jaksanut oikein keskittyä. Minun mielipidettäni koulusta ja apua tekstien kanssa tarvittiin. Pengoin netin läpi ja koulun sivustonkin. Kaikki vaikutti oikein hyvältä.

Jäin ihmettelemään, mistä Muru oli saanut päähänsä idean ja hiukan epäilinkin aietta, sillä tyttö oli jo menossa kuudennelle luokalle. Muut olivat siis ehtineet opiskella englanniksi jo viisi vuotta. Muistin, että pari vuotta sitten olin tuonut Murulle Claude Monet’n kotimuseosta Givernystä pienen englannin kielisen taidekirjan, jossa oli Monet’n elämään ja teoksiin liittyviä tehtäviä. Itse asiassa kyseessä on kirjasarja, jonka muitakin osia tulin lopulta ostaneeksi useita.

Kirja oli mieluinen. Kerran Suomessa käydessäni pyysin nähdä sitä tarkemmin. Taka-ajatukseni se, oliko innostus ollut aitoa vai vain mummin ilahduttamiseksi esitettyä. Kun olin avaamassa aivan lukemattoman näköistä kirjaa, kuului pelästynyt huuto ”älä taita niitä sivuja, kirja menee pilalle”. Ymmärsin heti, että kyseessä oli arvoteos, jota kuului käsitellä sen mukaisesti. Kyselin hiukan, oliko hän ymmärtänyt koko tekstin ja valitsin vielä jonkin satunnaisen kappaleen ”käännettäväksi”. Selostus tuli täysin oikein kuin apteekin hyllyltä vain vuoden englannin opiskelun jälkeen.

Tuon episodin seurauksena ostin kaikki Murun englanniksi pyytämät opukset aina valitulla kielellä. Toki myös suomen kielistä kirjallisuutta pidin hyvin esillä, kun kummankaan vanhemman äidinkieli ei ole suomi.

Englantilaiseen kouluun pääsemiseksi piti siis mennä kokeeseen. Koe järjestettiin elokuun alussa, jolloin olin vielä Suomessa ja vein lapsen kouluun. Pyrkijöitä oli kymmenkunta, Murun luokka-asteelle kolme, joista vain kaksi voitiin ottaa sisään. Kaksi muuta pyrkijää oli asunut englannin kielisessä maassa, toinen Yhdysvalloissa, toinen Australiassa. Olin siis melko varma, että homma tyssää tähän. Niin ei kuitenkaan käynyt, itse asiassa Muru oli näistä kolmesta kokelaasta ainoa, joka hyväksyttiin kouluun. Opettaja oli ihmetellyt, missä tyttö on oppinut niin hyvin englantia, kun puhe, lukeminen ja kirjoittaminen sujuivat erinomaisesti.  Pakkohan se on sanoa, etteivät hänen vanhempansa tai minä ole olleet auttamassa, kannustamassa kyllä. Ehkä fasiliteettien hankinnassa minun osuuteni on voinut kyllä olla ihan merkittäväkin.

Koulu on alkanut hyvin. Vastaanotto oli ollut erinomainen ja kaveruussuhteita on syntynyt jo moninkertaisesti aiempaan nähden. Luokassa on rauhallista ja juuri tänään kuulin, että kouluun on joka aamu kiva mennä, vaikka se on kaukana kotoa. Ei kai olisi paremmin voinut käydä. Ja nyt on kaikkien pakko myöntää sekin, että mummi oli oikeassa: lapsi on NERO.

Kaikki hyvin! Kai?

Olen aina yrittänyt pitää asenteeni positiivisena, mutta onnistuminen ei liene ollut erityisen hyvä. Tänä kesänä varsinkin olen mennyt matalalentoa, enkä voi kuvitella, että kenenkään mielestä olisin ollut kovin positiivinen saatika iloinen. Silti kesääni on mahtunut hurjasti yksittäisiä ilon hetkiä ja sydäntä lämmittäviä tapahtumia.

Äiti odotti aikaa sydänoperaatioon. Pitkin kesäkuuta soittelin Meilahden sairaalan kardiologian osaston leikkausjonohoitajalle. Vaikka jossain vaiheessa oli puhuttu, että Äidin aorttaläppäoperaatio saattaisi olla jo ennen juhannusta, ei mitään aikaa oltu kuitenkaan vielä vahvistettu. Itse istuin läppärin ääressä kaiken aikaa valmiina ostamaan lentoliput Suomeen.  Kun sitten minulle vihdoin sanottiin, ettei leikkausaikaa saa ennen juhannusta ja että jonoleikkaukset jäävät tauolle ainakin elokuun alkuun, jollei puoleen väliinkin, päätin että lähdemme Puolison kanssa samantien. Minä olin valmis jäämään aiotun paluupäivän jälkeenkin, jos leikkausaika sattuisi olemaan heti elokuun alussa.

Puolison vielä Suomessa ollessa lähdimme heti sukuloimaan Varsinais-Suomeen. Pari rentouttavaa päivää meni kuin siivillä aina yhtä ihanien ihmisten kanssa ja kauniissa ympäristössä. Helsingissä ehdimme tavata myös ystäviä, mikä on aina minulle aivan erityisen tärkeää. Se on ikään kuin henkireikä ikuiseen ahdistukseeni ja paineisiin. Puolison palattua Pariisiin aikani meni huomattavasti tarkemmin Äidin kanssa, vaikka varasin itselleni myös Äiti-vapaita päiviä.

Helle helli Helsinkiä, mistä tietysti nautin. Helsingissä helle on vain hellettä, eikä sitä karmeaa paahtavaa 40 asteen pätsiä saasteineen, mitä kesä Pariisissa oli ollut. Pääsin näinä harvoina vapainani retkeilemään muun muassa Kaunissaareen, grillailemaan Leninpuistoon ja pihapartyihin Vallilan siirtolapuutarhaan, missä en koskaan ollut käynyt, vaikka vieressä on Helsingin kotini. Nautin kyllä sydämestäni noista päivistä ja ystävien kohtaamisesta, vaikka ahdistus pyrkikin rintaan aika ajoin.

Sitten eräänä päivänä tapahtui ihme. Meilahdesta soitettiin, että leikkausaika on vahvistettu elokuun toiseksi päiväksi. Se tiesi sitä, etten päässyt paluulennolle aiottuna päivänä. Vaikka olin iloinen siitä, että aika oli vihdoin saatu, alkoi minulla olla kyllä jo kova koti-ikäväkin. Koitin kuitenkin Äidille esittää reipasta ja viedä häntä usein ulos syömään, etteivät ajatukset olisi liikaa pyörineet tulevassa operaatiossa.

Operaatio sujui hyvin ja Äiti kotiutui sairaalasta normaalitahdissa. Äiti toipui todella nopeasti, minkä saatoin todeta siitä, että hän oli jo kotiin tullessaan oma määräilevä itsensä. Viikon verran seurailin vielä toipumisesta ennen paluulipun ostoa. Kaiken kaikkiaan olin lopulta matkassa kuutisen viikkoa. On se vaan pitkä aika.

Arki Pariisissa on entisensä. Paitsi, että minuun iski jokin kummallinen Hengityksen vinkunatauti, joka haittasi erityisesti yöuntani. Kun olemme lähdössä ensi viikolla Kreetalla, ajattelin, että on viisainta käydä hakemassa lääkäriltä tropit, jotta uskallan lentää. Ja kun lääkäri vahvisti, että minulla on astmaattinen keuhkoputkentulehdus ja etten ole juuri kuolemassa keuhkoahtaumaan tai muuhun vastaavan, huomasin mieleni piristyneen oikein tavattomasti. Jokohan ahdistus olisi vihdoin ohi?

Harry Potterin lumottu maailma

Mummin Muru on jo pari vuotta kinunut matkaa Lontooseen. Halu heräsi, kun aloimme lukea Harry Pottereita. Aluksi hän ei edes tiennyt, että Lontoossa olisi mitään erityistä Potter-aktiviteettia, mutta minä tulin tyhmyyksissäni sellaisesta kertoneeksi.

Meillä oli joskus kevättalvella keskustelua Tyttären ja Murun kanssa siitä, ettei Muru oikein jaksanut tehdä pieniä kotiaskareita, joita hänen kontolleen oli uskottu. Työt olivat minusta todella vaatimattomia kuten aamiaisastioiden tiskaus ja kissan vessan putsaus, oma huonekin saisi olla järjestyksessä. Koitimme ratkaista pulmaa yhdessä ja sovimme, että Tytär laittaa viikoittain jääkaapin oveen lukujärjestyksen, johon Muru sitten ruksaa suorituksensa. Jos homma toimisi hyvin, kesälomalla lähtisimme Lontooseen.

Kyselin kevään mittaan aika ajoin, kuinka sujuu. Vähän sinne päinhän se tahtoi kai mennä, mutta ilmeisesti riitoja ei ollut ihan yhtä usein kuin aiemmin. Niinpä sitten kouluvuoden päätteeksi ilmoitin, että Lontoon matka on selvä. Mahdolliset päivämäärätkin löytyivät helposti, kun valinnan varaa ei juuri ollut. Ensin oli Murun viikon mittainen ohjelmointileiri ja kesäkuun lopussa minä lähtisin Suomeen. Juhannuskin oli vielä tuossa välissä. Pientä järjestelyä matkustus vaati, sillä 11-vuotias Muru tuli Lontooseen yksin, joten lentoyhtiön saattaja oli pakollinen.

Minä pääsin ensimmäistä kertaa matkustamaan Pariisista Lontooseen junalla kanaalin ali. Matkasin herrasväen luokassa, kun lipun hinta ei ollut kuin kympin kalliimpi. Tosin liput olivat kaikin puolin melko hintavat, sillä ostin matkan niin lähellä lähtöpäivää. Matka sujui yvin, kun tarjolla oli bisnesluokan palvelut. Tunnelikaan ei lopulta tuntunut miltään. Vauhtia oli 350 kilometriä tunnissa ja syvimmillään kuljettiin 75 kilometrin päässä meren pinnasta.

Junani saapui Pancrasin kansainväliselle asemalle. Se sijaitsee aivan King’s Crossin aseman vieressä, josta puolestaan lähti suora metro Heathrow’n lentoasemalle. Sinne menin Murua vastaan. Hotellimme sijaitsi muutaman minuutin matkan päässä King’s Crossin asemasta. Retken Warner Brosin studioille olin ostanut valmiiksi. Harry Potterin maailmaan lähdimme varhain aamulla Eustonin asemalta, joka sekin sijaitsi vain kilometrin päässä majoituksestamme. Pidin majoitus- ja liikkumisjärjestelyitäni suorastaan nerokkaina.

En oikein tiedä, missä päin studiot sijaitsivat, mutta matkaa teimme ensin pari kymmentä minuuttia junalla ja kymmenkunta minuuttia bussilla. Huolimatta siitä, että olin hankkinut vähän kalliimman pienryhmäretken, jouduimme jonottelemaan jonkin verran, mutta kun vihdoin pääsimme itse asiaan olin myyty. Aloitimme elokuvasalista. Katsottuamme noin kymmenminuuttisen leffan valkokangas nousi ja sen takana ollut esirippu velhomaailmaan avautui. Toteutus ole upea. Seisoimme suoraan Tylypahkan oven takana.

Ruokasalin seinuistojen mallinukuille oli puettu elokuvien aitoja asuja.

Astuimme ensi töiksemme ruokasaliin, jossa pöydät olivat katettuina. Pöytien takana seisoi mallinukkeja täydessä tällingissä puettuina eri hahmojen aitoihin asuihin. Erilaisia vaateparsia oli lukemattomia. Harry Potterin ja hänen ystäviensä yksittäistä asua saattoi elokuvassa olla kymmenittäin. Esimerkiksi samanlaista samettista farkkutakkia oli hankittu useampi kymmen, sillä niitä muokattiin aina kuhunkin tilanteeseen sopiviksi. Toisaalta, jos näytellessä vaatteelle sattui jotakin, oli nopeasti varastosta saatava korvaava, samaan tilanteeseen sopiva takki.

Vasemman puoleinen Harryn takki on vielä alkutilassa. Toinen on jo hiukan kärsineempi.
Kone-Hagrid

Yhtenä erityisenä esimerkkinä voisi mainita Hagridin hahmon . Näyttelijä Robbie Coltrane vaikka pitkä onkin, ei yllä Hagridin noin kolmeen ja puoleen metriin. Hagridia näyttelikin siis kaksi eri näyttelijää, joista toinen ei ollut ihminen. Niin aidon näköiseksi konenukke oli kuitenkin tehty, etten ainakaan minä ole elokuvissa koskaan erottanut, että näyttelijä olisi ollut jotakin muuta kuin Coltrane. Näimme kaikki elokuvien tärkeimmät paikat: kirjaston, poikien makuuhuoneen, Dumbledoren toimiston, Hagridin mökin, Velhopankki Irvetan ehjänä ja tuhoutuneena, Viistokujan ja lukemattoman määrän hahmoja sekä hienoja esimerkkejä niiden toteutuksesta.

Viistokuja

Kierroksemme kesti kaikkiaan viisi tuntia. Olisimme saaneet vielä jäädä itseksemme kiertelemään, mutta pakollisten ostosten jälkeen olimme molemmat niin puhki, että päätimme jättää leikin, jos ei nyt ihan kesken, niin ainakin silleen. Kaikki oli ollut niin pakahduttavan komeaa ja taidokkaasti tehty, että meitä suorastaan hengästytti. Murua ja minua tosin sykähdyttivät vähän eri asiat. Hän oli haltioissaan Tylypahkaan pääsystä, minä työn taitavuudesta. Yhtä kaikki olimme onnellisia.

Tylypahkan pienoismalli oli upea. Kaikesta, mitä filmissä esitettiin olin alkuun tehty pahviset mallikappaleet. Linnasta sitten tällainen suurempikin.
Irvetan pankkisali oli kuin Nordean sali Aleksanterinkadulla, paitsi vielä paljon komeampi.
Tuhoutunut Irveta.
Sama näyttelijä Warwick Davis esitti kaikkia kolmea hahmoa.
Tällaiset silikoninaamarit peittivät näyttelijöiden omat piirteet.

Pääsekö vanhus leikkaukseen?

Voisin kirjoittaa Kreetan reissustamme vaikka romaanin. Tyydyn kuitenkin toteamaan, että matka oli aivan mahtava. Lomailimme kylliksemme, ja meitä pidettiin hyvänä. Heti Pariisiin palattuani minulla oli kuitenkin edessäni matka Suomeen. Äidillä on hiukan sydänvaivoja ja niitä nyt tutkitaan.

Äidillä on ollut aorttaläpän ahtauma jo vuosia. Tilannetta on aika ajoin järjestelmän puolesta tutkittu, eikä siihen ole sen kummemmin tarvinnut kiinnittää huomiota. Tällainen automaattitarkistus oli helmikuussa Kivelän sairaalassa, ja koska mielelläni seuraan Äidin terveydentilaa ja hänkin toivoo minun olevan paikalla, ajoitin matkani lääkärikäyntiin.

Vaikka vanhusten kotihoito on mielestäni retuperällä ainakin Helsingissä, olen pitänyt yleistä julkista terveydenhoitoa kohtuullisen mallikkaana. Ainakin itse olen aikanaan saanut vakavaan sairauteen ihan ensi luokkaisen avun. Kyllähän minä kuulen jatkuvasti vaihtuvista terveysasemien lääkäreistä, eikä kohtelukaan ole ehkä aina ollut arvostavaa, pieniä virheitäkin on sattunut. Päällisin puolin olen kuitenkin pitänyt järjestelmää hyvänä.

Tällä kertaa erikoislääkärin vastaanotto oli Kivelän sairaalassa. Pääsimme sisään ajallaan. Lääkäri tervehti meitä hiljaisella äänellä ja salli minun läsnäoloni, kun kuuli, että olen tytär. Hiljainen ääni oli heti alusta ongelma ja sanoinkin, ettei Äiti kuule oikein hyvin. Tähän lääkäri ei reagoinut, vaan jatkoi mumisten. Minä toistelin hänen lauseitaan Äidille sen, minkä itse puheesta sain selvää. Muutaman kysymyksen jälkeen kävi käsky tutkimuspöydälle. Lääkäri ei tietenkään kertonut, että nyt tehdään ultraäänitutkimus. Itse me sen päättelimme geelin levityksestä.

Tutkimus kesti tavattoman kauan, reilusti yli puoli tuntia. Tohtori ei selostanut tekemisiään tai kertonut, mitä näkee. Ainoat hänen lausumansa sanat liittyivät Äidin asentoihin. Tuskallisen pitkän tutkimuksen jälkeen tuli kehotus nousta ja pukeutua. Minä toistin taas Äidille komennot. Istuimme nyt odottamaan hiukan tarkempaa selvitystä siitä, mitä ultra oli näyttänyt.

Lääkäri totesi, että jo aiemmin vaivana ollut aorttaläpän ahtauma oli edennyt ja on nyt keskivaikea. Hetken mietittyään hän muutti sanavalintaansa ja päätti ahtauman olevan vaikea-asteinen. Hoitokeinona hän kertoi olevan leikkaus, jossa avataan rintakehä ja läppä vaihdetaan. Se tietysti kuulosti karmealta eikä lainkaan vaihtoehdolta. Tuollaista leikkausta ei muuten tehdä yli 65-vuotiaille, mikä sittemmin selvisi internetistä. Kun ilman muuta vastasimme, ettei tuollaiseen leikkaukseen voi 87-vuotiasta laittaa, lääkäri vaisusti totesi, että on myös toinen tapa, joka tehdään reiden kautta. Emme oikein hyvin saaneet selvää tästä leikkaustavasta, ja kun minulla sattui olemaan migreeni, en pystynyt edes kyselemään.

Olimme joka tapauksessa kauhuissamme, mutta vielä enemmän kauhistuimme, kun lääkäri tylysti kysyi, katsooko Äiti, että hänellä on vielä kaksi elinkelpoista vuotta jäljellä. Mitään muita elimellisiä vaivoja Äidillä ei ole, minkä lääkäri oletettavasti tiesi, mikäli oli papereihin etukäteen tutustunut. Vaikka kuinka säästettäisiin, niin täytyyhän kokeneen potilastyössä olevan lääkärin löytää toisenkin laisia tapoja ilmaista, ettei hän aio laittaa Äitiä mihinkään leikkaukseen. Käynti päättyi siihen, että lääkäri ilmoitti Äidin saavan puolen vuoden kuluttua uuden kutsun, jolloin tilanne arvioidaan uudelleen.

Nettiä selailtuani totesimme, ettemme tyydy tähän, vaan hakeuduimme kuulemaan toisen mielipiteen. Nyt Äidille on tehty uusi ultra, minkä lisäksi tehtiin tietokonetomografia ja magneettikuvaus. Voihan se olla, että tämä on tuhlausta, mutta ainakin nyt Äiti odottaa rauhallisesti kiireelliseksi määrättyä leikkaustaan. Vaikuttaa siltä, että jos olisimme tyytyneet ensimmäiseen mielipiteeseen, mitään leikattavaa ei puolen vuoden kuluttua olisi enää ollut.

Yhtenä päivänä heräsin

Oikeastaan näin käy joka kevät. Yhtenä päivänä vain huomaan talviunen päättyneen ja heränneeni kevääseen. Pitäisi oikeastaan laittaa vuosittain ylös tuo päivämäärä ja seurata, tapahtuuko se likipitäen samaan aikaan. Varmaa on joka tapauksessa, että päivä ajoittuu huhtikuulle.

Kuten olen jo monesti valittanut, mennyt talvi on ollut aivan erityisen raskas. Kuuluihan siihen tietysti ikäviä tapahtumia, mutta ihan yleisilmeeltäänkin talvi tuntui loppumattomalta. En olisi millään viitsinyt astua edes ovesta ulos. Puolison kanssa sovittiin usein, että tänään mennään leffaan ja aina vain keksimme jonkin syyn, miksei ulko-ovea tarvitsisi avata. Välillä laistoimme jopa jumppatunneistamme tai jos emme laistaneet, menimme taksilla.

Ja kuitenkin minun elämäni joka vuotinen ihme tapahtui taas kerran. Minä heräsin. Kun aamulla alan miettiä päivän tekemisiä ja uloslähtöä, ei mieleeni edes tule keksiä yhtään tekosyytä, vaan olen ihan valmis siihen, mitä tuleman pitää. Minä jopa hymyilen aamuisin.

Pariisissa kevät on toki huomattavasti Helsinkiä aikaisemmassa. Puut alkavat vihertää jo heti huhtikuun alussa ja lämpötila on kaiken aikaa kymmenen asteen paremmalla puolella. Juuri näillä hetkillä hevoskastanjat kukat puhkeavat ja pihakoivumme ovat melkein täydessä lehdessä.

Viikon kuluttua lähdemme kahdeksi viikoksi Kreetalle ja se tietää todellista lomaa. Koitan olla viemättä mukanani talven ahdistuksen rippeitä ja vain nauttia. Tällä hetkellä tosin näyttää siltä, että joudumme nauttimaan siellä viileämmässä säässä kuin täällä Pariisissa. Heraklionin lämpötila ei ole nyt edes kahta kymmentä astetta. Tänään olen silti iloisesti hoitanut matkaan liittyviä järjestelyitä. Varannut lentokoneesta eturivin paikat ja matkalaukuillekin tilan ruumassa. Halvoista lennoista tulee tällä tavoin vähintäänkin normaalihintaisia. Auton vuokrauksenkin pistin liikkeelle. kymmeneksi päiväksi Kreetalla saa ihan kohtuullisen kulkuneuvon parilla sadalla eurolla.

Kreetan jälkeen on suuren askelen aika. Toistaiseksi olen ollut kirjoilla Suomessa, mutta muutan ne nyt tänne. Olen yrittänyt selvittää, mitä minun tulee tehdä, jotta asiat etenisivät. Itse asiassa ei mitään kauhean ihmeellistä. En oikeastaan edes ymmärrä, miksen ole tätä askelta aiemmin ottanut, kun asioiden hoito helpottuisi ja olisin täällä ylipäätään olemassa. Käyn lääkärissäkin pääasiassa täällä ja aina joudun erikseen selvittämään, etten kuulu sairausvakuutusjärjestelmän piiriin, vaan maksan itse. Silti muuten ilman mitään sairausvakuutuskorvauksia lääkärissä – jopa erikoislääkärissä – käynti on huomattavasti edullisempaa kuin Suomessa. Täällä kirjoilla olevana nuokin kustannukset tippuisivat. Suomen pään byrokratia on nyt selvä ja lopulta kevyt. Vielä täytyy selvittää vastaanottajan halukkuus huolia minut ennen kuin minusta tulee aito pariisitar.

Ensimmäinen viiniretkeni

Kevään ehkä odotetuin tapahtuma oli rakkaan ystäväpariskunnan Pariisin vierailu. Heidän edellisellä kerralla täällä ollessaan toukokuun viimeisinä päivinä kuusi vuotta sitten sattui olemaan kylmin ja sateisin kausi miesmuistiin. Nyt odotettiin maaliskuulle jotakin muuta.

Olimme jo aiemmin sopineet, että teemme pikku retken Champagneen tutustumaan paikallisiin viinikellareihin ja toki myös maistelemaan eri shampanjoita. Itse en noista mitään ymmärrä, mutta ystävämme ovat melkoisia asiantuntijoita, toinen jo ammattinsakin puolesta. Maistelu on enemmän minun juttuni, ja jos siinä ohessa jotain opin, on se vain ynnää.

Vuokra-auto haettiin heti aamusta. Pariisista ulos pääseminen tuottaa aina ongelmia ainakin Puolisolle ja minulle. Niinpä laitoin navigaattorin päälle. Epäonnekseni kuitenkin kuuntelin Puolison ohjeita ja suljin korvani aina, kun navigaattorin naishenkilö yritti ohjata meitä taittamaan kevyesti oikealle. Niinpä sitten ajelimme Pariisia ympäröivää kehätietä hyvän tovin.

Matkaa perille, Puolison varaamaan maataloon oli suorinta tietä 140 kilometriä. Olin arvellut matka-ajaksi kahta ja puolta tuntia. Se kyllä venyi pitkäksi, sillä kehätien kiertelyn lisäksi teimme matkaa lähes kaksi sataa kilometriä. Kahdeksitoista varatulle lounaalle ehdimme kuitenkin vain tunnin myöhässä. Selvisimme silti moitteitta.

Lounaslista oli uskomaton. Kaikki, mitä oli tarjolla, perustui jollakin tavoin hanhiin tai ankkoihin, joita talolla oli omasta takaa huomattava määrä. Alkupala, lämmin ruoka ja jälkiruoka maksoivat yhteensä vain 27 euroa, ja todellakin sisälsi runsaasti muun muassa hanhen maksaa paistettuna sellaisenaan tai pateena. Valitsimme hiukan eri ruokia, jotta pääsimme maistelemaan kaikkea mahdollisimman monipuolisesti. Täytyy myös todeta ruoan kanssa juodun shampanjan olleen erinomaista.

Pienen sulattelun jälkeen lähdimme metsästämään avoinna olevaa shampanjakellaria. Se ei ollut ihan helppoa, sillä varsinainen matkailusesonki ei ollut vielä päällä ja toisaalta olimme liikkeellä arkena, emmekä viikonloppuna. Yhden auki olevan sentään löysimme, nimittäin vuonna 1864 perustetun perheyrityksen Champagne Jean Milanin. Viljelykset ja tuotanto ovat olleet saman suvun omistuksessa perustamisesta lähtien. Meitä talon shampanjan saloihin ohjannut henkilö oli myös perheen tyttäriä. Maistelun ohessa pääsimme myös tutustumaan varsinaisiin kellaritiloihin, jossa meille avattiin niin valmistus- kuin säilytysmenetelmiä sekä eri rypälevuosikertojen eroja. Parin, kolmen vuoden takainen vuosikerta oli ollut niin heikkolaatuinen, ettei yhtäkään pullollista päästetty jakeluun. Mahtoi tappio olla aikamoinen.


Viinikellari oli lähes tyhjä ja odotteli jo seuraavaa vuosikertaa.

Seuraavalle päivälle olimme ohjelmoineet komean Reimsin katedraalin. Ilma oli kuin unelma ja takki tuntui olevan liikaa. Istuimme aurinkoisella terassilla ja nautimme pientä purtavaa ihaillessamme katedraalia ulkopäin. Tietysti piipahdimme myös sisällä. Siinä istuessamme päädyimme siihen, ettemme enää yrittäisi shampanjakellareihin sisälle, sillä Reimsissä maisteluiden hinnatkin olivat melko korkeita, ja toisaalta moniin kellareihiin ei vastaanotettu kuin alalla toimivia asiantuntijoita. Halusimme kuitenkin nähdä sekä viljelmiä että kaikille tuttujen merkkien hienoja linnakkeita.

Bollinger oli aivan erityisen toivottu kohde, joten sinne matkasimme ensimmäiseksi. Reitille sattui myös Ayala, jonka edustalla valokuvasimme toisiamme. Toisaalta löysimme vielä Taittingerin ja vilahtipa Lansonkin matkan varrella.

Bollinger nähtiin näin läheltä.

Viiniviljelmillä kävi jo kuhina. Viiniköynnösten varsia nostettiin langoille, jotta ne kasvaisivat ylöspäin, eivätkä olisi niin alttiita mahdolliselle hallalle. Muutama töissä olevista keskeytti mielellään työnsä hetkeksi selostaakseen meille työvaiheita. Tunsimme itsemme todella tärkeiksi, kun meitä näin opastettiin.

Pariisiin palasimme suorempaa reittiä kuin menomatkalla. Auto saatiin palautettua vahingoittumattomana ja lähes kommelluksitta (tai ainakin niin pienin kommelluksin, että niitä ei kannata edes mainita).

Sunnuntaina kävimme pariisilaisystäviemme kanssa Aligren torilla (Le marché d’Aligre), joka on kerta kaikkiaan aivan loistava tori. Ulkotorin vihannekset ja hedelmät ovat kuin juuri poimittuja ja niin herkullisen näköisiä, että tekisi mieli ostaa ihan kaikkea. Vuonna 1779 rakennetusta sisähallista löytyvät puolestaan juustot, makkarat, lihat ja kalat. Torin ohessa on vielä melko suuri kirpputorikin. Paikka on todellinen nähtävyys, vaikkei mitään mukaan tarttuisikaan.

Aligren toriretkeen kuuluu olennaisena osana huikean suosittu viinikellari Le baron Rouge . Sieltä löytyy monenlaista hiukapalaa ja tietysti laaja joukko maistuvia viinejä. Nyt kun tunnen nämä ihmeet, ei minusta toria ja Baron Rouge’ia pidä yhdenkään matkailijan jättää väliin.