Skip to main content

Leppoisa loma Helsingissä

Helsingin reissu sujui kerrankin aivan loistavasti. Olin iloisella mielellä, eikä kertaakaan tuntunut siltä, että olisin juossut kieli vyön alla paikasta toiseen. Ilmatkin suosivat ihan ylen määrin.

Lähdin keskeltä kylpyhuoneremontin kaaosta, mutta riemuissani siitä, että Helsingissä pääsen heti ihan oikeaan suihkuun. Päiväni olin ajatellut täyttää normisti Äidin kanssa. Se tarkoittaa useita käyntejä kaupassa ja kodin pikku askareiden toimittamista. Ja askareita kyllä riittää. Aina, kun ehdin istahtaa, kuulen jostain etäämmältä pyynnön tai ehkä melkein käskyn: ”Kuule viitsisitkö vielä tehdä sitä ja tätä:” Se on jotenkin uuvuttavaa, enkä millään tahdo kestää sitä, että joku muu antaa kaiken aikaa ohjeita.

Tällä kertaa olin Äidin toiveesta vuokrannut auton. Otin sen Lacarasta, jota olen useasti ennenkin käyttänyt. Sain automaattivaihteisen Ford Fiestan muutamaksi päiväksi varsin edulliseen hintaan. Vuokraamo sijaitsee Hämeentiellä, ja siihen edessä olevalle jalkakäytävälle auto minulle tuotiin. Istuin kuskin paikalle ja päätin vielä ohjekirjasta tarkistaa automaattivaihteiston käytön, kun en viime vuosina ole tullut automaatilla ajelleeksi. Katselin vihkoa ilmeisen hartaasti jo käynnistämässäni autossa, kun Lappuliisa koputti ikkunaan. Tekivät kuulemma tehovalvontaa jalkakäytäväpysäköinnistä. Otin maksulapun harmissani vastaan, enkä edes älynnyt kysyä, mikseivät olleet tulleet vain hätyyttämään minua pois. Ihan kummallista toimintaa.

Auto olikin Äidiltä loisto idea. Hänellä ei ollut suuria toiveita mistään erityiskohteista, joten päätimme lähteä kiertelemään Helsingin aurinkoista rantaviivaa. Tulimme jutelleeksi paljon ja leppoisasti. Äiti muisteli menneitä ja kertoili nuoruutensa paikoista. Ihmettelimme yhdessä, kuinka Helsinki on muuttunut. Uusia asuinalueita on tullut nimenomaan rannoille.

Toisena päivänä kävimme muutamassa galleriassa katsomassa tauluja (muun muassa Elena Maijalan töitä). Taidenäyttelyissä ja gallerioissa kiertäminen on ollut aina Äidin lempiharrastus. Itsekin jouduin mukaan jo polven korkuisena. Olisi voinut luulla, että minusta olisi tullut taiteen vihaaja, sillä puoli pakolla niissä silloin kuljin. Mutta niin ei onneksi käynyt.

Gallerioitten jälkeen keksin, että menemme tutustumaan uuteen Hotelli Georgeen , joka sijaitsee Lönnrotinkadun ja Yrjönkadun kulmassa. Tiesimme, että siellä on maailmankuulun Ai Weiwein teos, jonka halusimme molemmat nähdä. Hotellin edessä oli hiukan väentungosta, jota ihmettelimme. Ohitimme sen kuitenkin, ja sisällä kyselimme, ketä ihmiset mahtoivat päivystää. Kiertoilmaisuin meille kerrottiin, että Suomessa keikalla oleva Metallica yöpyi hotellissa.

George oli todella kaunista katsella. Heti sisääntuloaulassa roikkuva Ai Weiwein upea lohikäärme ei ollut ainoa esillä oleva taideteos. Yläkerran Wintergarden-baari oli jo itsessään nähtävyys. Sen seinät on tapetoitu ihanalla Klaus Haapaniemen tapetilla, ja katossa roikkui Pekka Jylhän hienon hieno lintuteos ’Learning to Fly’. Käyntimme kruunasimme lasillisilla. Suosittelen lämpimästi vierailua hotellissa ja varmaan yöpymistäkin, vaikka emme huoneissa päässeetkään käymään. Kuvissa huoneet näyttävät viihtyisiltä ja komeilta. Ja sijaitseehan hotelli ihan mahtavassa paikassa Helsingin ytimessä.

Palasin helteisestä Helsingistä kotiin Pariisiin kerrankin levänneenä tai ainakin niin luulin. Jo lentokentällä tunsin flunssan iskevän ja kotona kuume oli noussut melkein 39:ään. Seuraavana päivänä piti olla lähtö Lyoniin, mutta selvää oli, ettei minun matkastani tulisi mitään. Jos olisinkin voinut matkustaa, en olisi voinut tavata Puolison Siskoa, jonka syöpähoidot olivat vasta alkaneet. Pääsimme onneksi muutaman päivän päästä matkaan, kun tautini ei ollut lopulta kovin pitkä kestoinen.

P.S. Kylpyhuone ei tietenkään ollut valmis palatessani. Suihkuseinäke ei ollut vielä tullut. Asensimme vanhan suihkuverhon paikoilleen, jotta saatoimme edes käydä suihkussa. Lyonin reissun jälkeen seinäke oli vihdoin saapunut, ja miehet tulivat sitä asentamaan. Kuinka ollakaan, kaikista mittauksista huolimatta, seinäke oli väärän kokoinen. Onneksi oikean lainen löytyi nopeasti ja se asennettiin yhden päivän aikana. Nyt meillä vihdoin on ihana suihku, emmekä edes muista kaikkia matkan varrella sattuneita kompasteluita.

Ranskalainen kylpyhuoneremontti

Alamme Puolison kanssa olla sen verran varttuneita, ettei jalka enää kohta olisi tahtonut nousta ammeen korkean laidan yli, joten päätimme tarttua toimeen. Tilasimme taloyhtiöltä remontin, jossa ammeen paikalle rakennetaan suihkutila.

Koska asumme kunnallisessa taloyhtiössä emme voineet toimia omin päin, vaan remonttiyhtiöksi valikoituu se, jota taloyhtiö käyttää. Päätöksen muutostöistä saimme nopeasti. Sen sijaan remonttifirman yhteydenottoa jouduimme odottamaan viikkokaupalla. Kun sitten vielä sattui niin, että juuri silloin, kun remontti olisi alkanut, meillä oli vieraita Suomesta, ja toivoimme remontin siirtoa. No onnistuihan se, mutta remontti-reiska ilmoitti, että hän jää lomille ja palaa taas joskus myöhemmin, jolloin ottaa uudelleen yhteyttä.

Taas kului viikkoja ilman yhteydenottoa, kunnes ilmoitus lopulta tuli. Remontti alkaa 30.4. ja kestää viikon. Olimme tyytyväisiä. Työmies ilmoitti, että hän tulee tuolloin ”heti aamusta”. Aamu ehti kulua ja oltiin jo hyvää matkaa iltapäivässä, kun Puoliso soitti miehelle. Tämä ilmoitti tulevansa ihan kohta. Kello kolmeen mennessä ketään ei ollut kuulunut. Uusi soitto. Mies sanoi tulevansa 20 minuutin kuluttua. Ei tullut. Kello on reilusti yli puolen neljän ovikellon soidessa.

Kaveri ryhtyi heti hommiin ja alkoi kilkuttaa vanhoja laattoja irti. Puoli viiden aikaa työpäivä päättyi. Ei siinä monta laattaa ehtinyt irrota. Seuraava päivä oli vapun päivä, joka tietenkin on vapaa. Sovittiin, että hän tulee keskiviikona ”heti aamusta”. Meillä oli kello soimassa kahdeksalta, jotta ehtisimme käydä suihkussa ennen reiskan saapumista. Hyvin oltaisi ehditty heräämään myöhemminkin, sillä hän tuli kello 10.30. Ruokatunnille hän lähti puoli yhden aikaan. Ruokailu kesti lähes kaksi tuntia. Sitten taas tehtiin töitä pari tuntia. Muutama laatta ja amme irtosivat. Kaappiin syntyi ammottava reikä. Seuraavaksi päiväksi sovittiin jälleen tulo yhdeksän maissa.

Aloin hermostua jo aamusta, kun miestä ei tietenkään näkynyt vielä puoli yksitoistakaan. Varttia vaille soi ovikello, ja kaveri kertoi tuovansa tarvikkeita. Lähti sitten sen jälkeen menemään. Takaisin hän palasi ruoka”tunnin” jälkeen kello 14.20. Teki taas töitä pari tuntia ja lähtiessään ilmoitti tulevansa seuraavana aamuna kahdeksan, puoli yhdeksän maissa. Uskoi ken halusi.

Tulo tapahtui normiaikaan puoli yhdeltätoista. Reiska sanoi minun mielestäni ihan vilpittömällä äänellä, että tänään hän asentaa suihkun, jotta voimme peseytyä normaalisti viikonloppuna. Melkein kiljuin riemusta. Hiusten peseminen keittiön lavuaarissa ei ole kovin mieltä ylentävää. Ruokatunti kesti jälleen reilun puolitoista. Varttia yli kolmen hän ilmoitti joutuvansa lähtemään. Lyhyenä parin tunnin työrupeamanaan hän oli käynyt kolmesti hakemassa autoltaan tavaroita. Yhtenä kertana kaksi parin kymmenen sentin mittaista muoviputkea. Eivät olleet ilmeisesti mahtuneet edellisellä hakureissulla matkaan.

Suihkua ei lähtöhetkellä todellakaan ollut asennettu, eikä oikein paljon muutakaan. Syyksi kaveri kertoi sen, että laattojen täytyy nyt kuivua. Selityksiä hänellä riitti. Jo alkuun kysyimme, etteikö hänellä ollut työkaveria apuna. Hän kertoi työskentelevänsä mieluummin yksin. Myöhään tulemiset johtuivat milloin mistäkin ”tulipalosta” jossain ihan muualla. Kaikelle oli ”looginen” syy. Pakko vain uskoa.

Maanantaina hänen pitäisi tulla jälleen ”heti aamusta”. Tiistai onkin sitten vapaapäivä toisen maailmansodan voiton kunniaksi. Selvää on, että valmista suihkutilaa ei meille tule viikossa, eikä edes kahdessa. Suihkuseinäkkeenkin hän tilasi vasta pari päivää sitten, kun kuulemma piti saada mitat. No jaa, talomme on valtava elementtirakennus, jossa on samanlaisia kylpyhuoneita pilvin pimein, eikä kai noissa seinäkkeiden standardeissakaan ole ihan kauheasti valinnan varaa. Vastaavia remontteja on tehty useita. Selitys kuitenkin oli, ja seinäke tulee yhdeksän päivän kuluttua.

Minä onneksi pääsen Suomeen suihkuttelemaan heti alkuviikosta juuri voitonpäivä (miten ironista!). Puoliso sen sijaan joutuu kärvistelemään remonttihelvetissä vielä ties kuinka kauan. Tässä kohden en voi toivoa muuta kuin valtavasti voimia hänelle ja toivoa, että kylpyhuone olisi valmis, kun palaan vajaan kahden viikon päästä kotiin.

Eläkeläisen kiireet

Melkein samantien kun tulin Suomesta, kaksi luokkatoveriani tuli meille muutamaksi päiväksi visiittiin. Heti heidän lähdettyään tuli seuraava vieras, Kallion friidu. Tavanomaista eläkeläisen arkeani en ole nyt noin kuukauteen tullut viettäneeksi lainkaan.

Tänään on rauha maassa. Vieraat ovat lähteneet ja Puoliso on koko päivän retkellä koulukaverinsa kanssa. Olen ihan yksin omine ajatuksineen. Hassuinta tässä on se, etten vetäytynyt mietteisiini tai tarttunut kirjaan, vaan aloin tehdä kotitaloustöitä. Meillä kyllä käy siivooja viikoittain, mutta senkin jälkeen jää kaiken laista. Mikään kotitalousihme minä en suinkaan ole, mutta yritän parhaani, ainakin välillä. Parhaillaan liedellä kiehuu hernesoppa, jonka aineksista herneet ovat Inarista ja savupotka Helsingistä Wotkinilta. Mausteitakin piti tuoda Suomesta, kun muun muassa maustepippuria ei täältä Pariisista saa.

Luokkakavereiden vierailu oli todella mukava. Vuosien varrella  tapaamme toisiamme harvakseltaan. Muutettuani Pariisiini olemme muutaman kerran puhuneet visiitistä, ja nyt se vihdoin onnistu. Kolmas matkalainen joutui valitettavasti perhesyiden takia jättämään matkan väliin. Tytöt ovat käyneet täällä sen verran usein, ettei matkalla ollut erityistä tarvetta kierrellä nähtävyyksiä. Minäkään en keksinyt oikein mitään uutta. Kun jotain satuin ehdottamaan, oli ainakin toinen jo suorittanut kohteen. Saint Martinin kanavaristeilyn sentään teimme, vaikka kaksi meistä oli sen tehnyt, minä useampaankin kertaan.

Päivät olivat pääasiassa kauniita. Hellettä ei vielä ollut, mutta aurinko paistoi ja puut vihersivät. Ainoana sadepäivänä onnistuimme pahimman sateen aikaan olemaan Merci-nimisessä, minulle ennestään täysin tuntemattomassa konseptimyymälässä. Liike oli hauska, täynnä mitä vekkulimpia tavaroita ja vaatteitakin. Konseptiin kuului myös ravitsemus, joten lounastimme yhdessä Mercin kahvilaravintoloista. Minulle ruoka oli kovin hipsterimäistä kasvisruokaa, vaan ei se pahaa ollut.

Tyttöjen kiinnostuksen kohteet ehkä olivatkin juuri näitä omanlaisiaan liikkeitä. Minä seurasin perässä, sillä minulle ne eivät tarjoa juuri mitään. No Puolisolle ostin kyllä sukat, ja kokeilinhan minä hienoja keltaisia Adidas-tossuja, mutta kokoani ei valitettavasti ollut.

Uniqlon sentään entuudestaan tunsin. Sinnekin seurasin kiltisti perässä, sillä minua kiinnosti erityisesti Uniqlon ja Marimekon yhteistyö. Jäin ihmettelemään, onko yhteistyö Marimekon kannalta vain pelkkä tulevaisuuteen tähtäävä markkinointiponnistus, joka ei  varsinaisesti vielä tuota, sillä niin edullisia vaatteet olivat.

Tytöt olivat varsin omatoimisia ja kiertelivät paljon itsekseen. Lonkkani, joka viime aikoina on alkanut usein vaivata, ilmoitti olemassa olostaan niin kivuliaasti, että suosiolla jätin muun muassa Pompidou-keskuksen hienon Chagall- Lissitzky-Malevitch-näyttelyn vielä tällä erää käymättä.

Viimeiseksi illaksi Puoliso oli varannut meille pöydän Au Petit Riche -ravintolasta. Aivan ihana paikka. Tilasin juhlavasti meille aperitiiviksi shampanjaa. Söimme ruhtinaallisesti alku-, pää- ja jälkiruoat. Kaikki oli todella herkullista. Oma klassinen pihvini oli kuin sulaa voita ja muutkin kehuivat viehättävän ravintolan tarjoomuksia.

Varsinainen yllätys tuli laskun maksun hetkellä. Tytöt olivat päättäneet tarjota meille tämän illallisen, joten hinnasta en osaa sanoa mitään. Vahva suositus kuitenkin taivaalliselle ruoalle ja hienolle ympäristölle.

Kallion friidun vierailuun saatan tarttua tuonnempana.

Vanhustenhoidon rappiosta

Minusta siitä ei ole kuin hetki, kun tarvoin milloin lumessa, milloin liukastelin jäisillä kaduilla Arabianrannassa. Nyt paistattelen päivää 28 asteen lämmössä Pariisin parvekkeella.

Tosiasiassa siitä ei olekaan kuin tasan kaksi viikkoa, kun palasin parin viikon reissulta Suomesta. En muista, koska edellisen kerran matka olisi tuntunut yhtä kaoottiselta. Tosin aika voi kullata muistot. Kotonani en ehtinyt olla juuri muuta kuin yöt. Äiti vei aikaani tavanomaista enemmän. Kun ikää karttuu, tulee vaivojakin vain lisää. Ja paperitöitä erilaisina anomuksineen.

Äidin kädet vapisevat. Ne vapisevat todella. Enää hän ei pysty edes allekirjoittamaan papereita, vaan korvaa allekirjoituksen puumerkillä. Muitakin vaivoja riittää, vaikka yli kaksi vuotta kestäneet vaikeat säärihaavat ovatkin parantuneet. Kotiapu on ihan välttämätöntä. Kaksi kertaa hänen luonaan on käynyt Helsingin kaupungin sosiaalitoimesta henkilö arvioimassa hänen kykyään selvitä yksin kotona. Jälkimmäisellä kerralla selvityksessä todettiin, ettei kaupunki voi auttaa, vaikka tarvetta selvästi on. Kehotettiin kääntymään vammaispalvelun puoleen. Teimme sinne erittäin perusteellisen hakemuksen.

Vammaispalvelu hylkäsi hakemuksen, sillä kaikkien vaivojen todettiin johtuvan ikääntymisestä. Teimme valituksen, johon perustelimme entistä tarkemmin erilaisten ongelmien syntyä. Monet ongelmat ovat nimittäin alkaneet jo pian työelämän päättymisen jälkeen. Valituskin hylättiin. Vaikka kuinka soittelin eri instansseihin, mistään ei ollut apua löydettävissä. Lopulta minut ohjattiin Seniori-info, jonne on keskitetty kaupungin kaikki vanhusasioita koskevat kyselyt ja neuvonta. Juttelin oikein mukavan ihmisen kanssa tunnin. Ainoa asia, jonka hän lopulta keksi, oli Kulttuurikaveri. Toiminta perustuu siihen, että joku vapaaehtoinen lähtee vanhuksen tai muun tarvitsevan kanssa teatteriin tai muihin kulttuuritapahtumiin.

Ei kelvannut Kulttuurikaveri Äidille.

Lopulta en nähnyt muuta mahdollisuutta kuin hankkia yksityinen kotiavustaja. Elias.fi-sivustolle on koottu näitä palveluntarjoajia. Sieltä poimin puolitutun Äidin avuksi. Tuntihinta vaihtelee eri yrittäjillä/yrityksillä 30-40 euron välillä. Onneksi nämä palvelut ovat liikevaihtoverottomia ja niistä voi saada kotitalousvähennyksen.

Äidin kohdalla avuntarve on pari, kolme kertaa viikossa. Tunti kerralla ei riitä, sillä itse hän ei pysty valmistamaan ruokaa, ja syöminen on usein hankalaa käsien kovan vapinan vuoksi. Kupit ja pienet lautaset hän juuri ja juuri saa astianpesukoneeseen, mutta ei mitään astioita sieltä pois. Hän ei pysty kurottelemaan hyllyille, eikä myöskään kumartumaan, muttei myöskään kannattelemaan mitään aikakauslehteä painavampaa. Kaikki tippuu käsistä, ja jo voileivän tekemisestä ja syömisestä siivo on melkoinen. Kahden viikon välein käyvän yksityisen siivoojan työ ei riitä pitämään kotia siistinä. Vaatteiden pukeminen on hankalaa ja napittaminen mahdotonta. Lääkärin määräyksestä tukisukkien käyttö olisi välttämätöntä, mutta Äiti saa tuskin sukkia jalasta saati, että saisi ne laitettua jalkaan.

Jos tuosta jotakin ynnää, niin voisi laskea avuntarpeen hinnan. Hoitajaa tarvitaan vähintään kaksi kertaa viikossa, kumpanakin kertana kolme tuntia (enempäänkin olisi tarvetta!). Se tekee 24 tuntia kuussa. Meidän kohdallamme tuntihinta on 38 euroa. Se tekee siis 912 euroa kuukaudessa. Lisäksi käy siivooja kaksi kertaa kuussa, kolme tuntia kerralla. Hän toki auttaa myös muissa kodin askareissa. Tuntihinta on 30 euroa. Kuukaudessa 180 euroa. Turvaranneke maksaa 54 euroa kuussa. Jo näistä tulee 1146 €/kk.

Äiti ei tietenkään pysty leikkaamaan kynsiään. Hän käy kuukausittain kerran manikyyrissä ja kerran jalkojen hoidossa. Erityisesti jalkojen hoito diabeetikolle on tärkeää. Noihinkin uppoaa rahaa. Onneksi Äidillä on käytössään sentään vammaisten taksikortti, jonka kertamaksu ei ole muutamaa euroa enempää. Lääkärikäynteihin taksia ei tosin voi käyttää.

Äidin tilanne on tällä hetkellä hyvä. Hänen kustannuksensa tulevat hoidetuiksi. Vaan kuinka on tuhansien, tai ehkä kymmenien tuhansien muiden vanhusten laita? Juuri luin Helsingin Sanomista artikkelin, jossa kerrottiin, etteivät kaikki pysty ostamaan edes lääkkeitään. Jos vanhuksilla ei ole varaa edes sairastaa, kuinka he voisivat käyttää yksityisiä kotipalveluita. Äiti muuten joutui itse hankkimaan kaikki lääke- ja sidostarpeet säärihaavojen hoitoon ollessaan sekä kotisairaanhoidon että terveyskeskuksen potilaana kolmesti, välillä jopa neljästi viikossa. Ei ollut sekään halpaa lystiä.

Viime vuonna keskimääräinen vanhuuseläke oli 1731 euroa kuukaudessa. Naisilla määrä on miehiä huomattavasti pienempi.

Hyvä tuloisten poliitikkojen lienee helppo aikanaan maksaa omat ja omaistensa hoitajat. Tuntuu vain siltä, että kaikille muille he ovat sokeita. Muuten tällaista ei voi käsittää. Ihmiset jätetään säästöjen vuoksi heitteille. Minäkin kysyin kerran kiukuspäissäni yhdeltä viranomaiselta, että pitäisikö äitini asettua ruumisarkkuun valmiiksi odottamaan tulevaa kuolemaa, kun mitään apua ei ole saatavilla. Vastausta en saanut.

Jotta pitkä merkintäni ei päättyisi ihan toivottomuuteen, kerron, että seuraavaksi siirryn parvekkeelle nauttimaan ihanasta kesäisestä kelistä ja Puolison tekemästä pasta bolognesesta. Myöhemmin illalla saamme suomalaisen ystävättären vieraaksemme, joten ohjelmaa riittää.

P.S. Tämä artikkeli vanhusten kotihoidosta ei kirvoittanut ajatuksiani, mutta tuki kyllä niitä.

Taidan olla peliriippuvainen

Taidan olla helposti koukuttuvaa tyyppiä. Erityisesti pelit tahtovat olla sellaisia, jotka vievät minut helposti mukanaan. Tuntuu siltä, että lukeminen jää vähemmälle, jos satun olemaan kiinni jossain tietyssä pelissä.

En oikein muista, pelasinko paljon nuorena. En ainakaan rahapelejä, normaaleja seura- ja korttipelejä toki. Sen kuitenkin muistan, kun ensimmäistä kertaa olin Yhdysvalloissa silloisen kumppanini kanssa, kävimme myös Las Vegasissa. Olin halunnut ehdottomasti nähdä Grand Canyonin, jonka upeuden näimmekin lentäessämme kahdeksan paikkaisella pikku koneella kanjonin seinämien välissä kohteena juuri Las Vegas. Kävimme useassa kasinossa, joissa todellakin pääsee pelin imuun välittömästi.  Pidin visusti varani, etten jäisi koukkuun, ja onnistuinkin siinä hyvin. Kaikki, mitä olin ajatellut pelata, tietysti meni. Kumppani jäi sen sijaan 200 dollaria voitolle, mutta häntä pelikärpänen oli sen verran puraissut, että voitot ja hiukan vielä päälle, hän iski Las Vegasin lentokentän automaatteihin pois lähtiessämme.

Toisenkin kerran muistan olleeni ääri varovainen. Pelailin kymmenkunta vuotta sitten ahkerasti nettipokeria. Laitoin nettitililleni aina vain ihan pienen määrän rahaa ja pelasin pöydissä, jossa panokset olivat minimaalisia. Voitotkaan eivät siis olisi olleet suuria, mutta ennen kaikkea tappiot pieniä. Joskus kävin iskemässä kympin, pari PAFin automaatteihin ja pelasin hyvällä omalla tunnolla. Kerran kävi tuuri ja voitin 200 euroa. Siihen loppuivat minun pelini. Nostin välittömästi rahat tililtä, enkä ole PAFin sivuille sen jälkeen mennyt. Ajattelin, että rosvoaisivat kuitenkin voittoni.

Puoliso on innostunut kolikkopeleistä. Hänen kanssaan olemme käyneet useita kertoja Ranskan eri kasinoissa. Yleensä niin, että ne ovat olleet kaupungeissa, joissa olemme vierailleet muista syistä. Itsemme tuntien päätämme aina etukäteen, paljonko pelaamme. Usein kyse on 50 eurosta, harvoin enemmästä. Minä kertaalleen lipesin päätöksestä, kun olin ensin sukkana pelannut viisi kymppiseni automaatteihin. Olin hirveän loukkaantunut koneille, jotka eivät suoneet minulle edes sitä pelaamisen iloa, että olisin välillä saanut jonkun kolikon takaisin päin. Lopputulos ei muuttunut, jäin tyhjin käsin. Puoliso voitti sen verran, että lupasi tarjota minulle hyvät ruoat ravintolassa, kun olin niin onneton.

No muita pelejä olen sitten pelannutkin ahkerasti. Facebookin myötä tulivat tutuiksi FarmVillet ja Candy Crushit. FarmVillen kautta minulla oli itse asiassa iso määrä ”ystäviä”, joita en edes tuntenut, saati koskaan tavannut. Aamulla, kun sain silmäni auki, hoidin heti viljelykseni ja autoin ystäviäni. Samoin tein ihan viimeksi ennen nukkumaan ryhtymistä. Taisivat siinä illatkin vierähtää.

Kyllästymispiste tuli kuitenkin jossain vaiheessa. Toisaalta tuli pelejä, jotka olivat Facebookista irrallisia. Niinpä ryhdyin vielä kerran viljelijäksi Supercellin Hay Dayn myötä. Vasta, kun itse olin jo kyllästynyt, sain Puolison siitä innostumaan. Aika ajoin hän vieläkin tuskailee, kun en myy hänelle sahoja ja kirveitä tai rakennustarvikkeita. Ne kun ovat pelissä kriittisen tärkeitä elementtejä.

Rahaa en ole koskaan noihin farmi- yms. peleihin käyttänyt. Sen lisäksi, että rahan käytölle ei todennäköisesti tulisi loppua, se veisi minulta myös peli-ilon. Pitää voida pärjätä itse. Puoliso onneksi jakaa mielipiteeni.

Olin jo pitkään ollut kokonaan pelaamatta, kun joku ihan oikeista Facebook-ystävistäni jakoi linkin ja kyseli kavereiltaan apua Sanapala-pelissä. Siinä annetaan viidestä seitsemään kirjainta, joista sitten täytyy muodostaa eri mittaisia mutta juuri pelin tarkoittamia sanoja. Mikä tahansa nelikirjaiminen sana ei siis käy silloin, kun kysytään sanaa, jossa on neljä kirjainta. Menin tietysti heti lataamaan pelin kännykkääni, ja siitä se sitten lähti. Nimittäin käsistä. Pelasin jo kertaalleen pelin tuhat tasoa läpi, mutta pian tasoja tuli lisää. Nyt olen tasolla 1453. Tahti on hidastunut, sillä uudet tasot ovat selvästi aiempia hankalampia.

Eikä Sanapalakaan riittänyt. Taisi olla sama kaveri, jota olin jonkin sanan kanssa auttanut, joka sitten kerran kysyi, olisinko innostunut pelaamaan hänen kanssaan Wordfeud-peliä. Peli on kuin Scrabble kännykällä. Kauaa ei siinäkään mennyt, kun pelin latasin ja koukutuin täysin.

Kyllähän nuo kaksi kirjaimiin ja sanoihin perustuvaa peliä tietysti pistävät harmaita aivosoluja liikkeelle, mutta huomaan tosiaan, että ne vievät aikaa lukemiselta, ja se minua harmittaa tavattomasti. Pitäisiköhän välillä pistää hanat kiinni?

Tämän blogimerkinnän kuvan nappasin Supercellin sivulta.

Hyinen talvi yllätti

Juuri, kun aloimme tottua yli kymmenen asteen lämpötiloihin ja kevään tuloon, saapuivat jäätävät ilmat Pariisiin. Täällä julistetaan luonnollisesti hätätila, kun liikutaan nollan asteen tuntumassa. Se on ymmärrettävää ainakin Pariisin kohdalla, sillä asunnottomia on tuhansia. Heille tarjotaan pakkasilla erilaisia tilapäisiä majoitustiloja, ja metroasemat pidetään auki ympäri vuorokauden. Silti neljä ihmistä on menettänyt henkensä pakkasissa.

Olin toki lukenut Hesarista polaaripyörteestä, joka pakkaset aiheutti. Yllätys oli oikeastaan se, että kylmä ilmamassa levisi niin kauhean laajasti ympäri Eurooppaa tuoden mukaan kylmyyden lisäksi myös lumimyrskyt.

Olimme Puolison kanssa jo pidempään puhuneet Lyoniin menosta, sillä Siskontytölle syntyi toinen poika tammikuussa. Päätimme lähteä matkaan hyisestä säästä huolimatta. Minä itse asiassa toivoin, että Lyonissa olisi hiukan vähemmän kylmä. Ei tietenkään ollut. Sama kauhea luihin ja ytimiin menevä kylmyys purevine tuulineen otti meidät vastaan jo Lyonin rautatieasemalla. Päätimme äkkiä siirtyä taksiin selvitäksemme helpommalla.

Siskon luona vastaanotto oli onneksi kuitenkin tavanomaisen lämmin. Ulos emme halunneet lähteä kuin siirtyäksemme Siskon luota Siskontytön luo. Välimatka on varsin kohtuullinen, vain kilometrin verran. Tosin Puolison sydänvaiva pakotti meidät tuolla lyhyelläkin matkalla pysähtelemään aika ajoin. Niin kovin kävi kylmä kosteus hengen päälle.

Vauva oli tietysti ihana, niin kuin vauvat minun mielestäni tapaavat olla. Kyllähän se itki, mutta vuoron perään me hyssyttelimme sitä. Ulos Vauvan kanssa ei menty, mikä pääasiassa johtui ilmasta. Riehakas Pikkumies oli tavan mukaan päivät päiväkodissa, mutta tuli isänsä kanssa kotiin aina iltapäivällä. Lapsiperheen elämä on täyttä touhua kaiken aikaa. Me puolestamme pelastauduimme aina yöksi Siskon luo.

Lähtöpäivän aamuna maa oli valkoinen. Tai no valkoinen ja valkoinen. Lunta oli yöllä satanut sentin verran. Ilma oli kuitenkin jo lämpenemään päin, ja tallustaessamme asemaa kohti, vähäinenkin lumi oli sulamassa. Kun tulimme asemalle, saimme ensimmäisenä tiedon, että junavuorommemme oli peruutettu sääolosuhteiden vuoksi. Suurin osa muista junista oli myöhässä puolesta tunnista useaan tuntiin. Kiroilin mielessäni ankarasti.

Jonkin ajan kuluttua tauluun ilmestyi tieto toisesta Pariisiin lähtevästä junasta. Sekin tosin vartin myöhässä. Kyselimme virkailijoilta junaan pääsystä, ja meille vahvistettiin, että pääsemme matkaan. Mitään paikkalippuja junaan ei tietenkään voinut ostaa.

Lopulta kävi niin, että meidän varsinainen junamme oli liitetty tähän toiseen. Meidän olisi pitänyt matkustaa omilla istumapaikoillamme. Vaunumme oli jossain maailman äärissä, ja päätimme astua vaunuun, joka sattui olemaan kohdalla (toista kymmentä vaunua ennen omaamme!). Istuimme alas vapaille paikoille, eikä meitä siitä tultu poiskaan ajamaan. Matkaa tehtiin tavallisen kahden tunnin sijasta lähes kolme tuntia vaikeiden sääolosuhteiden vuoksi. Syyksi ilmoitettiin lumisuus. Mitään lunta emme koko matkalla havainneet. Sellainen on ranskalainen lumi-inferno.

 

No nyt olemme onnellisesti kotona. Pääsimme jo pistäytymään läheisellä ”tori”kadulla, sillä etsimme kuumeisesti savustettua potkaa hernekeittoa varten. Sitä ei Pariisista löydy millään, eikä sitä saa edes tilaamalla. Sen sijaan onnistuimme saamaan savustettua siankylkeä, joten sillä mennään. Perinneruokapäivät jatkuvat, kun kutsumme aina myös vieraita syömään suomalaisia outouksia.

Vihdoinkin on myös lämpimämpää. Kauppareissulla istuimme terassilla, jossa lämmittimet olivat päällä, ja tuli melkein kuuma. Tuntui jo siltä, että pikku hiljaa alkaa oikea kevät.

Ranskalaisvieraita Helsingissä

Lapin reissun jälkeen Puolisolla ja pariisittarilla oli vielä muutama päivä aikaa olla Helsingissä. Olimme jo etukäteen suunnitelleet ohjelmaa, mutta M ja A ovat sen verran itsenäisiä matkailijoita, että olivat osanneet suunnitella kaiken laista ihan itsekin. Saimme sentään johonkin rakoon kerrottua omista ajatuksistamme.

Minulla on Helsingin asunnossani sauna. Itse en ole kauhean innokas saunassa kävijä, mutta Puoliso puolestaan rakastaa saunaa. Käyn siis saunassa vähintään silloin, kun olemme yhtä aikaa Suomessa. Nyt halusimme tarjota vieraillekin tätä eksotiikkaa. Sauna lämmitettiin asianmukaisesti, makkarat ja olut olivat hankittuina.

Emme lämmittäneet makkaroita kiukaalla, saati uunissa. Olimme päättäneet laittaa grillin päälle ja tarjota aitosuomalaisesti keskellä talvea grillimakkaraa parvekkeella. Olihan siellä kylmä, mutta parveke on lasitettu ja minulla on lämmitin. Sitä paitsi olimme saunan jälkeen vielä tuossa vaiheessa kuumissamme. Niinpä sitten kökötimme siinä ja katsoimme makkaroiden kypsymistä. Kyllä maistuvat hyvin kylmässä talvi-illassa.

Tytöt nousivat aamulla varhain. Emme edes kuulleet heidän lähtöään. Niin diskreettejä vieraita harvoin tapaa. He hoitivat itse aamiaisensa, eivätkä olleet muutoinkaan vaivaksi. Päivällä soittelimme tapaamisesta, kun olimme sopineet menevämme Sea Horseen syömään. Onhan se sentään yksi perinteisimmistä suomalaisravintoloista. Minua lukuun ottamatta muut söivät paistettuja silakoita. Minä olen maksan ystävä. Snapsejakin ruoan kanssa meni muutama. Kuskina osani oli kova.

Olimme saaneet vuorokaudeksi auton lainaan, joten ehdotin pientä Helsingin kiertoajelua. Näytän turisteille mielelläni Helsingin rantaviivaa. Päätimme kuitenkin ensin käydä Temppeliaukion kirkossa, joka on sekin kaikin puolin kiinnostava kohde. M ja A olivat mykistyneitä, ja vietimmekin siellä pitkän tovin.

Kirkosta suuntasimme Seurasaaren kupeeseen ja Lehtisaareen. Olimme jo aiemmin puhuneet Didrichsenin taidemuseosta, mutta aika ei tuntunut siihen riittävän, joten se päätettiin jättää väliin. Muita museoita M ja A olivat jo kierrelleet koko joukon. Minä siinä sitten ajelin rauhassa ja yhtäkkiä silmät osuivat johonkin varsin tuttuun. Siinähän se oli edessämme, Didrichsen. Olen yleensä niin hyvä eksymään, etten tarkoituksella varmasti olisi ajanut paikalle näin suoraan, mutta nyt kävi tuuri.

Nousimme tämän onnellisen sattuman saattelemina innoissamme autosta ja lähdimme ovea kohti. Ovi oli kauheaksi pettymykseksemme kiinni. Sisällä näytti kuitenkin kulkevan muutamia ihmisiä. Niinpä ryhdyimme kolkuttelemaan ovea. Lopulta se tuotti tulosta ja meidät päästettiin sisään. Mumisin jotain ulkomaisista vieraista, mutta ei sitä oikeastaan kuunneltu. Näin pääsimme tutustumaan Ahti ja Maija Lavosen seuraavana päivänä avattavaan näyttelyyn. Olimme tyytyväisiä.

Kiersimme näyttelytiloja keskenämme kenenkään häiritsemättä. Molempien teokset olivat upeita. Esillä oli jo 86-vuotiaalta Maija Lavoselta ihan tuoreitakin töitä, jotka olivat erittäin moderneja. Ihana huomata, että varttuneessakin iässä luovuus ja ennen kaikkea työkyky säilyy.

Aloimme pikku hiljaa olla valmiita pois lähtöön, kun väkeä alkoi tulla paikalle runsaasti. Myös shampanjalaseja kannettiin pöydälle. Jostain kuulinkin sitten sivukorvalla, että kyseessä oli Maija Lavosen sukulaisille ja läheisille tarkoitetut avajaiset. Me pääsimme ilmeisesti sisään siksi, että meitä oli luultu avajaisvieraiksi. Puoliso oli ehtinyt jo raapustaa vieraskirjaan nimensä ihka ensimmäiseksi. Lienee Maijalla pohtimista, kenet hän on Pariisista kutsunut näyttelynsä avajaisiin.

Päivät kuluivat oikeastaan liiankin nopeasti. Pikaisesti ehdimme käydä ystävien järjestämässä juhlassa laskiaisen aattona maistamassa hernerokkaa ja punssia, kun jo piti kiiruhtaa toisaalle syömään. A oli valitettavasti hiukan huonossa kunnossa, eikä hän päässyt mukaan. Pidempään ehdimme onneksi istua seuraavassa kohteessa hyvien ystävien runsaaseen ruokapöytään. Syönnin jälkeen alkoi yhteislaulu Youtuben voimalla. Juuri hauskemmin ei voisi Suomen vierailua päättää. Myös A sai ilosta osansa, kun olimme onneksi tallentaneet runsain määrin videoita iloisesta illanvietosta.

Saamelaisten kansallispäivä

Olimme Inarissa kaikkiaan neljä päivää. Ilma lauhtui kymmenkuntaan asteeseen. Sekin oli minusta kylmää, vaikka tamineet olivat sään mukaiset. Minulla suurin osa vaatteista oli jo ennalta, mutta M ja A olivat täysin uusissa vermeissä päästä kantapäähän.

Kun M ja A olivat varanneet itselleen revontuliretken jälkeiseksi päiväksi pilkkiretken, päätimme me jäädä kylille pyörimään. Meitä ei jäällä kököttäminen oikein innostanut.

Inari on pinta-alaltaan Suomen suurin kunta, mutta asukkaita siellä on alle 7000. Eivätkä nämäkään kaikki tietenkään kylällä asu. Keskusta on oikeasti pieni ja vaatimaton. Siellä on yksi kauppa, K-Market. Siellä me Puolison kanssa pyörähdimme useammankin kerran, olihan se vastapäätä meidän hotelliamme. Tarjoama oli todella monipuolinen. Siellä oli ihan kaikkea, mitä mieleen voi vain tulla, vähän kuin entisajan kyläkaupassa. Tosin tuoteryhmien sisällä valikoima ei tietenkään voinut olla kummoinen. Me saimme silti kaiken tarvitsemamme. Ostimme kotiin Pariisiin jopa hernekeittoherneet, kun Ranskasta niitä ei saa.

Puoliso oli jo ennen matkaa ottanut yhteyttä lähes 30-vuoden takaiseen inarilaiseen ystäväänsä. Hänen kanssaan sovimme tapaavamme hotellin baarissa. Päivä sattui olemaan Saamen kansallispäivä, ja vähän meitä olisi poltellut osallistua johonkin juhlaan. Niitä ei kuitenkaan ihan siitä läheltä löytynyt, joten se jäi. Sen sijaan ystävätär kutsui meidät kaikki seuraavana päivänä kotiinsa syömään. Lupasi vielä tulla hakemaankin.

Jäimme hänen jälkeensä vielä istumaan baarin odottelemaan M:ää ja A:ta pilkkiretkeltä. Olimme siinä istuessamme huomanneet kaksikin saamelaisasuun pukeutunutta papparaa. Kun toisen seurue poistui, tuli mies muitta mutkitta istumaan meidän kanssamme. Juhani oli kova juttumies. Hän kertoili värikkäästi elämästään ja töistään. Kuinka ollakaan Puoliso kysyi, tunsiko Juhani hänen edesmennyt serkkuaan, joka oli ollut vuosikymmeniä aiemmin töissä Inarin Kalatalouden tutkimuslaitoksessa. Ja tunsihan Juhani serkun! Olivat yhdessä tehneet hommiakin. Sitten puhe siirtyi inarilaiseen ystävättäreen. Eikös Juhani hänetkin tuntenut. Olivat molemmat saamelaisaktiiveja. Kyllä maailma on oikeasti pieni, ja erityisesti Inari.

Tarinat eivät loppuneet siihenkään, kun M ja A palasivat tyhjin käsin pilkkiretkeltä. Vaihdoimme kielen englantiin, ja sekin Juhanilta tuntui ainakin jollain tavoin sujuvan. Tytöt kertoivat reissullaan nähneensä Inarin vanhan kirkon, johon Juhani heti lisäsi, että se olikin ainoa rakennus, joka jäi saksalaisilta polttamatta. Syynä saattoi olla kirkon hiukan syrjäinen sijainti. Saimme aivan valtavasti mielenkiintoista tietoa, joten kansallispäivä tuli lopulta vietettyä erittäin hyvin ja sen arvolle sopivasti.

Seuraavana päivänä ystävättären luona saimme ruoaksi tietenkin poronkäristystä. En ollut vielä kyllästynyt. Jälkiruoaksi tarjottiin itse tehtyä leipäjuustoa ja itse poimittuja lakkoja, ja kai se porokin oli jolta kulta tuttavalta tullut. Paikalla olivat ystävättären molemmat tyttäret ja toisen poikaystävä, joka osoittautui koltaksi. Niinpä siitä innostuneen puhuimme muun muassa Lapin kolmesta eri saamenkielestä, ja taas tietomäärämme kasvoi. Oli hienoa tavata nuoret, joista toisen tyttären haaveena oli tulla poromieheksi. Ymmärsimme saamelaisidentiteetin vahvaksi.

Seuraavaksi päiväksi sovimme käynnin Siidassa, saamelaisten kansallismuseossa. Sinnekin luvattiin kyyditys.

Siidassa pääsimme yhä syvemmälle saamelaisten historiaan kivikaudelta lähtien. Mielenkiintoista olisi ollut tutustua myös ulkoilmamuseoon, mutta se ei valitettavasti ole talviaikaan auki. Minä olen siellä käynyt kerran 45-vuotta sitten, mutta sillä järjellä ei siitä paljon mieleen jäänyt.

Helsinkiin lähdimme haikein mielin. Minäkin. Vaikka kuinka olin ajatellut, että tämä kerta on ainoa, jolloin revontulia lähden metsästämään, ja jos en niitä näe, niin niin on tarkoitettu, niin enää en ole ihan yhtä varma. Saattaa hyvinkin olla, että vielä kerran joskus yritän.

Revontulia etsimässä

Olin ehtinyt viikon verran jo olla Suomessa ja autella Äitiä oikeastaan päivittäin, kun Puoliso saapui yönselkään kahden pariisilaisystävättäremme M:n ja A:n kanssa Helsinkiin. Lumi teki kaikkiin vaikutuksen, vaikkei kyseessä ollutkaan ensimmäinen kerta kosketuksissa tähän ihmeeseen. Heti seuraavana aamuna olisi lähtö Ivaloon.

Ehdimme kuitenkin kotiin tulomme jälkeen syödä tuhdin iltapalan. Olin hankkinut kanan kanssa syötäväksi valmiita, itse vähän höystettyjä salaatteja sekä suomalaisia juustoja. Juustot valitsin erityisen huolella, sillä ranskalaiset tapaavat olla niiden suhteen hiukan kranttuja. Valkoista leipääkin olin ostanut, mustaa en. Kun itse syön Suomessa vain ruisleipää, sitä onneksi oli. M ja A nimittäin halusivat hämmästyksekseni nimenomaan mustaa leipää. Iltapala sai hyväksyvät kiitokset, joten olin tyytyväinen.

Yellow Linen taksi odotti meitä aamulla, ja niin alkoi matka Inariin. Perillä eidät vastaanotti hyytävä kylmyys, -26 astetta. Lunta ja liukasta oli minulle riittävästi. Vajaan tunnin taksimatka Ivalosta Inariin sujui maisemia ihaillen. M kuvasi videoita lähes kaiken aikaa.  A puolestaan otti kuvia. Kyllä näkymä minunkin silmiäni viehätti, vaikken kylmästä erityisen innostunut ollutkaan.

Inari on matkakohteena mainio tällaisille ihmisille, jotka eivät ole niin innostuneita monotansseista. Hotelli Inari oli arvalla ja valokuvien perusteella valikoitunut majoituspaikaksi. Se oli siisti ja kaikin puolin mukiin menevä. Suomalaisia turisteja ei ollut lainkaan, mutta aasialaisia sen sijaan tupa täynnä. Hotellin ravintolan ruoka oli erittäin hyvää, mutta ehkä hiukan hintavaa. Minä söin lähinnä poronkäristystä ja kerran poron filettä. Toisille maistuivat erilaiset kala-annokset.

Seuraava päivä kului paikallisiin nähtävyyksiin tutustuessa. Niitähän ei pitkälle riitä, sillä Inari on varsin pieni paikkakunta. Turistikauppoja on kaksi, yksi iso ja toinen pieni. Isommasta löysin heti talvi- Dr Martenseihini liukuesteet. Olin ostaessani toki kysynyt niiden liukkaudesta ja minulle vakuutettiin, etteivät liu’u, ja niin vakuutetaan myös Martensin sivustolla. No minä tiedän paremmin. Ovat kuin luistimet, enkä ilman liukuesteitäni olisi pysynyt pystyssä.

Illaksi olin etukäteen varannut meille revontuliretken. Visit Inari on täyden palvelun yritys, josta majoituksen lisäksi voi ostaa myös retket niin talvella kuin kesälläkin. Revontuliretkelle lähdettiin illalla kahdeksan aikaan. Olimme tietysti jo päivällä pukeutuneet asiaan kuuluvasti, mutta nyt lisäsimme vielä vaatekertoja. Koska retki tehtiin moottorikelkoin, tarvittiin lisäksi ajovarusteet, jotka järjestäjä antoi. Jouduimme pukemaan kaikkien vaatteidemme päälle vielä ajohaalarit. Minullekin löytyi sopiva koko, vaikka lahkeet kyllä taisivat olla aika pitkät. Omat jalkineet eivät kelvanneet, vaan tilalle annettiin veden pitävät saappaat. Niiden päälle pukeminen vaati myös työtä, jossa avulias henkilökunta auttoi tarpeen mukaan. Puoliso ja minä sitä apua tarvitsimme.

Sitten vain ajohuppu sekä kypärä päähän ja kuuntelemaan hikisinä ohjeita kelkan ajamiseksi. Puoliso oli jo siinä vaiheessa melko jännittynyt. Lehdessä oli lukenut, että järvellä saattaa olla vettä ja joissain kohden jää melko ohutta. Lohduttelin, ettei meitä vaaran paikkoihin viedä.

Lähdimme matkaan. Minä ajoin ja Puoliso istui kyydissä. Kuulin kyllä, että hän huuteli jotain ja yritin rauhoitella. Pidimme alkumatkasta pienen tauon, ja silloin tajusin, ettei hommasta tule mitään. Puoliso itki ja oli lähes hysteerinen. Vakuutin, että voimme palata takaisin, ettei se ole ongelma. Hän kuitenkin vain toisteli kestävänsä. Toinen matkassa olleista oppaista jäi lopulta ajamaan meidän kanssamme muuta porukkaa hitaammin. Vaan ei auttanut sekään.

Jonkin aikaa edettyämme etujoukko pysähtyi meitä odottelemaan, ja taas kävimme keskustelua. Meitä seuranneen oppaan kelkan perässä oli reki. Opas ehdotti, että Puoliso menisi sen kyytiin. Kun sitten minä vielä houkuttelin häntä rekeen, hän suostui. Siihen päästyään Puoliso sai vielä päälleen lämpimät peitteet, ja matka jatkui. Olin todella helpottunut, kun sain ajella rauhassa jännittämättä kyytiläistä.

Ratkaisu oli mainio. Varsinaisella pysähdyspaikalla Puolison ilme oli näkemisen arvoinen. Hän hymyili onnellisena ja kehui kyytiä. Taukopaikka oli aukea järvenselkä, josta oli loistava näkymä eri suuntiin taivaalle. Oppaat laittoivat tulet ja keittelivät kuumaa mehua, jota sitten nautimme täydellisessä pimeydessä. Kun oppaat sammuttivat otsalamppunsa, pimeys oli niin sakeaa, ettei ylös nostettua kättään nähnyt.

Sitten ne revontulet, jota olimme tulleet ihailemaan. Pakkasta ja kirkasta ainakin oli, joten olosuhteet olivat erinomaiset. Tarkkailin taivasta niska kenossa, mutta en minä mitään nähnyt. Välillä opas sanoi, että nuo tuolla suunnassa ovat NIITÄ. Minusta ne näyttivät lähinnä pilviltä. Mutta ei, ne olivat oikeasti jotain revontulien aihioita, olihan ihan pilvetöntä. Niitä kyllä oli vähän joka suunnassa. Mutta sellaisia OIKEITA revontulia en nähnyt. Enkös minä niitä varten Lappiin lähtenyt?

Kai olin jollain tavoin pettynyt, mutta en niin syvästi kuin olisin voinut kuvitella olevani. Kelkkaretki oli hieno elämys, ja kun vielä takaisin päin sain ajella rauhassa ja välillä oikein ottaa tyypitkin, olin varsin tyytyväinen.

Kuluu se talvi näinkin

Vuoden vaihteen olimme päättäneet viettää matalalla profiililla, olimmehan juuri vast’ikään vapautuneet vieraistamme. Meille juuri sopivalta tuntui kutsu alakerran kerhohuoneen varttuneiden iltaan. Odotuksia meillä ei ollut, vaan ajattelimme poistuvamme heti, kun alkaa olla liian tylsää. Tunsimme oikeastaan kuuluvamme joukkoon, vaikka reilun kolmen kymmenen hengen seurueen keski-ikä taisi liikkua yli 75 vuodessa. Kuinka ollakaan, meillä oli ihan hauskaa. Rupattelimme tuttujen naapureidemme kanssa (minäkin pystyn osallistumaan nykyisin keskusteluihin ihan täysivaltaisena jäsenenä) ja nautimme tarjolla olevasta ruoasta ja viinistä. Kotiin pääsimme vasta kahden maissa.

Kuusen saimme riisuttua jo heti kohta loppiaisen jälkeen. Siirsimme se rappukäytävään odottelemaan sitä hetkeä, kun jaksamme kantaa sen ulos asti. Vaikka puu oli jo viikkoja vanha, siitä ei irronnut neulastakaan. Ei edes silloin, kun vihdoin sen raahasimme pihan perälle. Mitähän liimaa mahtavat ranskalaiset neulasiin käyttääkään. Tarvitsisin sitä ehdottomasti.

Vuosi on jo sen verran pitkällä, että päivän pitenemisen huomaa pikku hiljaa. Täällä aurinko laskee vasta vähän ennen kuutta, ja päivän aikana se nousee korkeammalle kuin Suomessa. Ihan samasta syvästä pimeydestä en ole joutunut kärsimään kuin aiemmin. Tosin aurinkoisia päiviä on sattunut tämän talven aikana melko harvoin.

Ilmat ovat olleet hyvin tuuliset ja usein sateisetkin Ulos ei välillä ole uskaltanut lähteä, kun tuuli on puuskittain puhaltanut 45 m/s. Aina on vaarana saada puun karahka tai lentävä liikennemerkki päähänsä. Olemme pysytelleetkin melko lailla kotona. Pompidou-keskuksen André Derain -näyttelyä sentään pääsimme katsomaan. Kannattikin kyllä poistua neljän seinän sisältä, sillä niin hieno näyttely oli. Töistä näki, keiden kaikkien taiteilijoiden kanssa Derain (1880-1954) oli työskennellyt, sillä vaikutteet olivat ilmiselviä. Ei kuitenkaan kopioita kenenkään maalauksista, vaan Derainin oma persoonallinen kädenjälki näkyi.

Muutoin päivät ovat kuluneet pääasiassa lukien ja telkkaria katsellen. Paino jälkimmäisellä sanalla. Parhaillaan luvussa on Markus Leikolan tiiliskivi Uuden maailman katu. Oikeastaan se on ollut kesken jo pitkään, ja olen välillä lukenut muutaman muun kirjan, kuten esimerkiksi Rosa Liksomin erinomaisen Everstinnan. Leikolan teos on kyllä mielenkiintoinen ja sujuva sanaisesti kirjoitettu, mutta niin polveileva, että välillä se vain on laskettava käsistään. Sitä paitsi se painaa jumalattomasti. Seuraavaksi aion tarttua jälleen Elena Ferranten loistavaan Napoli-sarjaan, jonka neljännen osan ranskannos on juuri ilmestynyt . Katsotaan, vieläkö Ferrante koukuttaa.

Olen ollut Netflixin tilaaja useamman vuoden ajan. Huonosti olen kuukausimaksuani hyödyntänyt. Siihen on vihdoin tullut muutos, sillä olemme tainneet jo nähdä kaikki vanhat Maigret’t, Columbot ja Hercule Poirot’t vähintään kahdesti. Siksi olemme Puolison kanssa ryhtyneet pitämään Netflix-maratoneja. Ensin katsoimme Crown-sarjan toisen tuotantokauden, ja siitä innostuneena ryhdyimme katsomaan loistavaa The Windsors -parodiaa . Näiden jälkeen kahlasimme vielä läpi kuusiosaisen sarjan The Royal House of Windsor. Nyt tuntuu siltä, että tiedämme kaiken tietämisen arvoisen Britannian satavuotisesta hallitsijasuvusta.

Näin on alkuvuosi mennyt. Pian on aika taas lähteä Suomeen. Tällä kertaa tarkoituksena on mennä parin hyvän ystävän kanssa Lappiin, Inariin. Olemme varanneet sieltä hotellihuoneet ja tilanneet lumikelkkasafarit. Puoliso on kelkkailusta jo nyt kauhuissaan ja minä tietysti umpi innoissani. Pääasiallinen syy Lapin matkaan ovat kuitenkin revontulet. En ole niitä vielä koskaan nähnyt. Jos ne eivät suostu minulle nytkään näyttäytymään, uskon, että niin on sitten tarkoituskin. Toista matkaa en Lappiin enää tee.