Skip to main content

Perheen parissa Suomessa

Lähdin Suomeen suoraan hautajaisista. Olin juoksennellut koko päivän keväisessä 15 asteen lämmössä talvitakki päällä, sillä perillä odotti saman verran miinusasteita enkä olisi ehtinyt missään vaiheessa vaihtaa vaatteita. Pää oli pyörällä, mutta niin se oli koko kaksi ja puoliviikkoisenkin Suomessa.

Heti kärkeen jouduin asuntokauppoihin, jotka kylläkin sujuivat todella hienosti. Koko prosessi kesti ensimmäisestä kontaktista rahojen tilille siirtymiseen reilusti alle kolmessa viikossa. Jännitysmomentteja ei ollut.

Samana päivänä, kun saavuin, Äiti pääsi sairaalasta. Se tiesi minulle tietenkin hommia. Toivomuslista oli pitkä. Toisaalta seurasimme jännityksellä, kuinka ihonsiirre tarttuisi sääreen. Alku oli lupaava, mutta muutaman päivän jälkeen usko vaihtui epätoivoon. Jouduimme ilmeisen infernaalisen säryn vuoksi menemään takaisin sairaalaan, jossa todettiin siirre menetetyksi. Uutta leikkausaikaa ryhdyttiin samantien katsomaan. Juuri nyt tätä kirjoittaessani Äiti on leikkaussalissa, joten odotusaika ei ollut pitkä.

Kaiken touhun keskellä sain sentään Tyttären ja Murun kylään. Pikkuinen jäi oikein yöksi, mikä on minulle aivan suunnaton ilo. Ehdimme lukea kesken jääneen Harry Potterin loppuun ja käydä elokuvissa. Itse asiassa katsoimme kaksi leffaa.

Onneli ja Annneli oli sellainen kevytelokuva, jonka jaksoin juuri ja juuri pysyä hereillä. Lego Batman sen sijaan piti minut valitettavan hereillä. Tuntui kuin olisi ollut osana videopeliä. Räminää ja räiskettä oli enemmän kuin sielu sieti. Erityisesti räiske ja kaiken aikaa vilkkuvat ja välkkyvät kuvat tekivät suorastaan pahaa. Kohderyhmä oli kuitenkin tyytyväinen, ja erityisesti Batman miellytti. Karkkia tuli jälleen kerran yliannostus, joten ruoka ei vaan mennyt alas. Ikinä en opi rajoittamaan.

Kun sitten oli aika haudata Isä, Puoliso tuli tueksi. Itse tilaisuus kappelissa ei ollut ihan perinteinen. Veli perheineen ja me kaksi vietimme hienon ja herkän hetken arkun äärellä. Veli oli hoitanut tilaisuuden järjestelyt ja hankkinut paikalle hanuristin. Soittaja oli erinomainen. Ensiksi kuulimme Isän usein siteeraaman ’Orpopojan valssin’, minkä jälkeen laskimme kukin yhden ruusun Isän arkulle, ja toisena kappaleena ’Rööperiin mä kaipaan niin’. Olihan Isä Stadin kundi ja Rööperistä kotoisin. Muistotilaisuutta vietimme Lehtovaarassa aivan loistavan ruoan äärellä.

Uurnan laskun aikaan Puoliso oli jo palannut Pariisiin. Uurna laskettiin sukuhautaan Hietaniemen hautausmaalle. Veli oli varannut meille kaikille kynttilät ja minä sain olla virallinen seppeleen vartija. Seppeleen laskimme kuitenkin yhdessä. Tämäkin hetki oli minulle arvokas ja kaunis, vaikka kylmä viima kangisteli jäseniä. Ekberg oli ilmeinen valinta kahvipaikaksi. Minulle paikka on läheinen, sillä siellä tapasin lapsena Isää usein.

Vaikka olin Suomessa melko pitkään, ajatukseni ja voimani menivät pääasiassa Äidin asioita ja useampia lääkärireissuja hoidellessa ja tietysti hautajaisissa. En ottanut oikeastaan kehenkään yhteyksiä ja tapasinkin vain lähimmät ystävät. Mieli olisi tehnyt tavata paljon, paljon muitakin. Tunnen huonoa omaatuntoa, kun sanon jo mielessäni niin monelle kohtaamiselle ei. Mutta toisaalta ajattelen, että sitten kesällä…

Puolessa vuodessa omaksi kodiksi

Kun tulin Pariisiin, muutin valmiiksi kalustettuun huoneistoon. Puoliso oli etukäteen kysellyt useaan otteeseen, mitä haluaisin muuttaa sisustuksessa, jotta tuntisin asunnon myös omaksi kodikseni. En osannut sanoa mitään. En löytänyt päästäni edes ajatuksen poikasta.

Nyt kun olen ollut täällä reilut puoli vuotta, huomaan, kuinka pikku hiljaa ne ajatukset ovat löytyneet ja asunto alkaa näyttää myös minulta.

Televisiosta olin ehtinyt puhua jo alkajaisiksi. Puolison vanha telkkari oli minusta postimerkin kokoinen. En nähnyt siitä tarpeelliseksi kokemiani tekstityksiä. Ranskassahan kaikki ohjelmat ovat dubattuja, mikäli eivät ole ranskalaisia. Siksi käytän tekstitystä, sillä kaikesta puheesta en saa selvää. Ranskankielen tekstitys yhdessä puheen kanssa helpottaa merkittävästi ymmärtämistä.

TV oli siis ensimmäinen hankintani. Seuraavaksi tuli vuodesohva. Tarvitsemme aina välillä lisävuodetta, sillä meillä käy myös yövieraita. Jotta sohva olisi hyvä, siinä pitää voida istua mukavasti mutta myös sängyn täytyy olla erinomainen. Tutkimme tarkoin helpoimman vaihtoehdon, IKEAn tarjonnan. Suomessa käydessäni olinkin jo tutustunut valikoimiin, mutten löytänyt mieleistä. En täälläkään. Jouduimme turvautumaan muihin liikkeisiin. Kävimme toki ensin läpi eri kauppojen tarjoaman internetissä, mutta koska vaatimukseni olivat tiukat, ei sohvaa voinut ostaa pelkän ulkonäön perusteella.

Lopulta päädyimme Marais’n alueella sijaitsevaan BHV:n (Bazar de l’Hôtel de Ville!) myymälään, jonka sohvavalikoimaa ei kyllä voi erityisesti kehua. Löysimme kuitenkin juuri sen mieluisan. Standardikankaan sijaan valitsimme paremmin kotiin sopivan kankaankin. Vielä kotiin tultua vaihdoimme sohvan leveyden 160 senttiin, sillä siinä koossa vuodesohvan rakenne oli kokonaan metallinen, ja kolme ihmistä mahtuisi istumaan siinä mainiosti rinnan.

Odotusaikaa kertyi sohvan toimitukseen kahdeksan viikkoa. Sen ajan elimme kuin tulisilla hiilillä. Vanhan rotiskon olimme jo pistäneet kiertoon, eikä ilman sohvaa ollut kiva olla. Odotus kuitenkin palkittiin, sillä sohva vastasi niihin täydellisesti. Vuodeosiota pääsimme itsekin kokeilemaan, kun makuuhuoneessa tehtiin pienen vesivahingon vuoksi remonttia ja jouduimme evakkoon. Yöunet olivat mainiot, ja olimme varmoja oikeasti valinnasta.

Olimme pitkään miettineet IKEAan lähtemistä, sillä tarpeita tuntui riittävän. Merkitsin aina mieleen tullessa omaan pikku listaani, mitä kaikkea pitäisi ostaa. Lista koostui niinkin pienistä asioista kuin keittiön kaappien vetimistä ja verhojen kiinnitysrenkaista, mutta myös isompaa, kuten nojatuolit, aioimme hankkia.

Eräänä päivänä sitten vihdoin saimme aikaiseksi lähteä. Matkaa tehtiin IKEAn omalla bussilla, joka lähtee Gare de l’Estiltä muutaman kilometrin päästä. Vaikka bussi kulkee ihan ohitsemme, se ei pysähdy matkan varrella, mikä tietysti on harmi. Varsinkin tulomatkalla, jolloin luultavasti kaikki ovat jo IKEA-kierroksesta väsähtäneitä ja kassitavaraakin alkaa olla yllin kyllin.

Kiersimme osastoja ja teimme ostoksia niin ahkeraan, että loppumetrit menivät puolijuoksuksi. Kun sitten Puoliso vielä etuili kassajonossa, aika alkoi olla kortilla bussin takaisin lähtöön nähden. Kassalla saimme nimittäin pienen skandaalin aikaiseksi, kun etuilemamme ihmiset alkoivat – aivan oikeutetusti – kovaäänisesti moittia meitä ja vaatia siirtymistämme jonossa taaemmaksi. Paikalle riensi jo henkilökunnankin edustaja, joka sormi ojossa neuvoi, kuinka IKEAssa kaikki tehdään hyvässä yhteishengessä ja hymyillen. Minä äidyin kiukuttelemaan ja sanoin, ettei minua ollut koskaan aiemmin nöyryytetty niin kuin jonottajat olivat tehneet. Eikös paikalle rientänyt edellistä vähän suurempi tirehtööri, joka kutsui meidät sivummalle ja lupasi asiamme hoituvan. Niin sitten pääsimme yhdelle itsepalvelukassalle ihan suoraan, vaikka tavaroita oli yli sallitun 15:n. Bussiinkin vielä ehdimme!

Suurille tavaroille olimme valinneet kotiinkuljetuksen. Ne tulivat juuri sovittuna aikana ja täydellisesti tilausta vastaten. Kokoajatkin olivat paikalla jo etukäteen. Täytyy jälleen kerran arvostaa nuoria ystäviämme. Me Puolison kanssa emme olisi saaneet tavaroita kasaan varmaan kahdessakaan päivässä, mutta avustajat hoitivat asian kahdessa ja puolessa tunnissa.

Kyllä ruoka maistui urakan jälkeen. Tarjolla oli Burgundin pataa, jonka suomalainen ystävämme oli tehnyt Puolison tiukan valvonnan ja opastuksen avulla. Kun aterian kanssa oli tarjolla vielä erinomaista punaviiniä, en voi pitää päivää kuin täydellisesti onnistuneena. Kotikin kun alkaa todella olla koti.

Jälleen matkalla Suomeen

Olen jälleen valmistautumassa Suomen matkaan. Jos aiemmat reissut ovat olleet raskaita, tulee tästä vielä monin verroin raskaampi.

Olemme eläneet surun täyttämiä aikoja. Hyvä ystävämme taisteli kovasti influenssavirusta vastaan. Hän eli viimeiset kolme viikkoaan hengityskoneessa nukutettuna. Virustauti oli niin rankka, että hän ehti saada sydäninfarktin, joka tainnutti hänet vegetatiiviseen tilaan, eikä toivoa enää ollut. Elvytys sai kuitenkin sydämen jatkamaan toimintaansa vielä melkein kaksi viikkoa kohtauksen. Onneksi tuo turha taistelu päättyi, eikä kärsimystä enää ole.

Reilu viikko sitten sain vielä karumman kuolinuutisen. 90-vuotias isäni kuoli yllättäen. Vanhan ihmisen kohdalla on tietysti luonnollista, että kuolema on aina kulman takana. Surua se ei kuitenkaan vähennä. Suhteeni isääni on ollut vuosikymmeniä melko ambivalentti, mutta viimeisen vuoden aikana olimme lähentyneet merkittävästi. Voisin kutsua suhdettamme jopa helläksi.

Nyt siis edessä on kahdet hautajaiset. Ensin hautaamme ranskalaisen ystävämme, sillä Ranskassa hautaus tapahtuu muutaman päivän kuluessa kuolemasta. Suomessa byrokratia tai siunauspaikkojen rajallisuus pidentävät aikaa. Isäni kohdalla viivästys johtuu ruumiinavauksesta, joka tehdään yksin kuolleille.

Isäni oli valmistautunut lähtöönsä. Hän puhui usein siitä, kuinka haluaa tulla haudatuksi. Ei seremonioita, ei puheita, ei lauluja. Vain lapset, puolisot ja lastenlapset läsnä. Itsekin ajattelen näin. Toivoisin vain tuhkauksen ja uurnan laskun lähimpien kesken. Sen jälkeen kyllä jälkeenjäävät saisivat minun puolestani viettää mukavan yhdessäolohetken muistokseni. ”Miksi surra sitä, minkä on menettänyt, kun voi iloita siitä, mitä on ollut:” Minusta se on kaunis ajatus, vaikka sekään ei kyllä vähennä minun surun tunnettani.

Kun nyt näin tarkkaan ryhdyin avautumaan, kerron sitten muustakin. Äiti pääsee vihdoin puolentoista vuoden säärihaavahoidon seurauksena ihonsiirtoleikkaukseen. Olen siitä tavattoman onnellinen. Kolme kertaa viikossa tapahtunut haavahoito on nakertanut Äidin hermoa ja vienyt elämäniloakin. Ihonsiirto voi taas tuoda hänet sille tasolle, jolla hän henkisesti ja fyysisestikin oikeasti on.

Äidin sairaala-aika kestänee viitisen vuorokautta. Minä olen ajatellut rantautua heti sairaalajakson päätteeksi Suomeen. Sillä tavoin minusta on hänelle maksimaalinen ilo ja hyöty. Muu turvaverkko kyllä käy häntä sairaalassa tervehtimässä. Ja siellähän hän pärjää kyllä hyvin itsekseenkin.

Jotta aika ei kävisi Suomessa ollessani pitkäksi, olen vielä järjestänyt yhden keskittymistä vaativan toimen muun oheen. Äidin hylkäämä asunto on myynnissä tai oikeastaan sen myynnistä on jo sovittu. Myynnistä päätettiin vain viikko sitten. Ensin mietin välitystehtävän antoa kiinteistövälittäjälle, mutta sitten sain vinkin Hitaskoti-sivustosta . Sinne voivat niin asunnon myyjät kuin hakijat laittaa oman ilmoituksensa.

Olin ehtinyt laittaa viestin vasta yhdelle ilmoittajalle ja toista olin tekemässä, kun puhelin soi. Ostajakandidaatti oli todella kiinnostunut. Saimme järjestettyä näytön heti seuraavaksi päiväksi, ja asia oli selvä. Nyt vain säädämme enää kauppakirjaa ja – kun kyseessä on hitas-asunto – odotamme enimmäishintalaskelmaa. Muut paperit ovat jo kunnossa. Olen valmis kaupoille heti Suomeen päästyäni. Jos tämä menee käsikirjoituksen mukaan, kauppa on selvä ensi viikolla. Näin helpossa asuntokaupassa en ole koskaan ollut mukana.

Suomen reissusta näyttää tulevan ohjelmallisesti varsin tiivis. Matkan raskautta kuitenkin lievittää se, että ainakin osaksi aikaa Puoliso tulee tuekseni.

Rakkaudella isälle!

Elena Ferrantea ranskaksi

En tiedä, luenko paljon vai vähän, mutta aina minulla on kirja tai kaksi meneillään. Ranskaan toin jo alun perin hyllystäni kirjoja, joihin ei syystä taikka toisesta ollut ollut aikaa ryhtyä, mutta olivat kuitenkin lukulistalla. Suomi-visiiteillä olen ostanut ajankohtaisia kirjoja ja tuonut muassani myös aiemmin hankkimiani. Eläkkeellä on vihdoin aikaa.

En usko olevani lukijana kovin nopea. Saatan silti uppoutua kirjaan tunneiksi, ja muu maailma katoaa ympäriltä. Erityisesti painetut kirjat miellyttävät. Pelkkä kirjakaupan tuoksu saa veden kielelle. Sähkökirjojakin on lukenut melkoisen joukon, mutta sellaista tunnelmaa, johon paperiversion ääressä pääsen, ei e-kirja minulle tarjoa. Näen nimittäin lukiessani tekstin kuvina ihan pieniäkin yksityiskohtia myöten. Olen ikään kuin elokuvassa lukiessani. Näin ei käy sähköisten versioiden äärellä.

Luen pääasiassa suomeksi. Olen aina ollut sitä mieltä, että hyvä käännös on parempi kuin kohtuullisen hyvin ymmärretty alkuperäisteksti. Muistan jo vuosikymmenten takaa, kuinka Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys Matti Rossin kääntämänä tuntui siltä, kuin olisin lukenut espanjaa. Tiesin heti lukevani loistavaa käännöstä. Näin ajattelen edelleen. Nostan todella hattua monelle muullekin suomalaiskääntäjälle, jotka ovat tulkinneet minulle erikielisiä romaaneita äidinkielelleni suomeksi.

Dekkareita sen sijaan olen aina lukenut jonkin verran englanniksi. Pidän kai niitä vähemmän arvokkaina kuin muita kirja-genrejä (anteeksi!). Olen ajatellut niiden olevan minun kielitaidolleni sopivia, ja toisaalta en ole ollut niin tarkka ihan jokaisen sanan ymmärtämisen kanssa. Pääasia on ollut pitää englannin taitoani jollakin tavoin yllä.

Nyt olen poikennut aiemmista tavoistani ja vielä ennen kuulumattomalla tavalla. Sain joululahjaksi kaksi Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäistä kirjaa ranskaksi käännettyinä (L’amie prodigieuse ja Le nouveau nom). Olen kuullut Ferrantea kehuttavan kovasti, ja lahjan antajakin oli niin innoissaan, että päätin tarttua kirjoihin melkein samantien. Sitä paitsi nimimerkin suojissa kirjoittavaa Ferrantea on itseään epäilty kääntäjä Anita Rajaksi , joten saanen anteeksi, etten lue teoksia äidinkielelläni.

Onhan minulla aikaa kulunut noiden kahden kirjan parissa. Aloitin joulun jälkeen ja nyt olen toisen osan loppupuolella. En voi mitenkään väittää, että ymmärtäisin jokaisen sanan tai jokaisen ilmauksen sävyn, mutta erinomaisesti huomaan ymmärtäväni. Se tuntuu hyvältä. Ferranten teksti on ehkä juuri omiaan tällaiselle puolikieliselle. Se on kovin kuvailevaa ja usein vielä kerrataan vähän toisin sanoin edellä sanottu. Jos en siis heti ymmärtänyt, saan kiinni seuraavassa lauseessa ja opin samalla uusia sanoja. Kunpa vielä oppimisin siirtämään kaiken osaamani aktiiviseen käyttöön!

Kaiken kaikkiaan olen pitänyt lukemastani. Ferrante on erinomainen kirjoittaja ja luulen käännöksenkin olevan hyvä. Nyt pitää enää päättää, millä kielellä luen kolmannen osan. Sitä voisi vaikka kokeilla suomeksi ja vertailla, vaihtuisivatko saamani mielikuvat ja päässäni pyörivä elokuva toisenlaiseksi, kun ymmärränkin kaiken lukemani.

Mummokärryn kanssa kauppaan

Ostin viime syksynä uuden kauppakärryn. Siis sellaisen perässä vedettävän, pyörillä kulkevan. En ole kuunaan voinut kuvitella, että käyttäisin sellaista mummokärryä missään. Vaan kuinka ollakaan, otan kärryn todella mielelläni mukaan kauppaan lähtiessäni.

Täällä Pariisissa – varmaan kaikkialla muuallakin Ranskassa – kaikilla on kauppakärry, niin miehillä kuin naisilla, niin nuorilla kuin vanhoilla. Se on yksinkertaisesti niin kätevä. En enää ymmärrä, miksi haluaisin kantaa useassa muovikassissa painavia tavaroita kaupasta kotiin. Ne, jotka kulkevat kauppakassit käsissään, ovat varmasti työmatkallaan kaupassa käyviä. Eihän kukaan tietenkään kärryä töihinsä rahtaa.

Oli meillä tietysti vanhakin kärry. Se oli kuitenkin hiukan pieni kahden hengen suurtalouteemme ja vähän nuhjuinenkin. Sitä paitsi väri ei miellyttänyt silmääni. Siksi päätin hankkia uuden. Arvoin kaupassa pitkään, minkälaisen ottaisin. Kärryt maksoivat kolmesta kympistä ylöspäin, ja hienoimmissa malleissa oli pyöriä niin, että kärryn vetäminen onnistuu portaissakin. Päädyin lopulta keskihintaiseen, käytännöllisen mustaan ja varsin tilavaan, vankkaan malliin. Olemme molemmat olleet hankintaa tyytyväisiä.

Käymme tietysti lähikaupasta hakemassa joskus jotain pientä, mihin ei kärryä tarvita, mutta usein käymme pienen matkan päässä olevassa marketissa ja torilla. Ruuan lisäksi ostamme usein pullovettä. Tuntuu todella mukavalta tunkea kuuden, litran vetoisen pullon pakkaus kärryn pohjalle ilman, että niitä pitäisi selkä vääränä rahdata pitkin katuja. Jaksaa laittaa mukaan vielä vaikka yhden hyvän valkoviininkin.

Määräänsä enempää kärryyn ei kuitenkaan mahdu. Siksi menemme välillä kauppaan sillä ajatuksella, että tilaamme tavaroille kotiin kuljetuksen. On ihan merkillistä, että jo kuuden kympin ostokset tuodaan kotiin maksutta. Tosin minä vaikka maksaisin sellaisesta palvelusta. Helsingissä, ehkä muuallakin Suomessa, on mahdollista tietysti tilata netistä ja saada kuljetus, mutta silloin et pääse itse valitsemaan tuotteita.

On ihanan vapauttavaa kulkea kaupassa ilman pelkoa tavaroiden painosta ja siitä, kuinka paljon jaksaa kantaa. Tulee valittua huomattavasti helpommin ja monipuolisemmin niin hedelmiä kuin vihanneksiakin. Nytkin meillä on käynnissä keittotalkoot. Ostimme kiloittain perunoita, parsakaalia, purjoa, sipuleita ja muitakin juureksia, joista valmistamme soppia valmiiksi pakasteeseen. Kaupassakaan ei tarvitse käydä ihan niin usein.

Kärry on niin oleellinen osa pariisilaisuutta, että myös busseissa on luontevaa kulkea sellaisen kanssa. Täysien kärryjen asetteleminen bussin käytävällä on välillä haasteellista, kun kärryjä on samassa kulkuvälineessä useita. Limittäin ja lomittain ne sitten täyttävät kulkuväylät. Kauppoihin harvat menevät sisään kärryn kanssa. Ne jätetään sisääntuloaulaan, jossa ne sitten seisovat kauniisti rivissä ja odottavat kassalle tulevaa omistajaansa.

Vaikka täällä kauppakärryn käytöstä on tullut minulla luonteva osa luontoani, ihan varma en vieläkään ole, saisinko Suomessa tehtyä saman. Olen kyllä niin vakavasti jo harkinnut kärryn hankkimista, että kirjoittanen sen ostoslistaani seuraavaa Suomi-vierailua varten ja ryhdyn häpeilemättä mummokärryilijäksi.

Joulun ihme, hajuton hyasintti!

Olen jo vuosikymmeniä sitten oppinut, etten työnnä nenääni lähellekään hyasinttia. Niiden voimakas tuoksu saa pääni pyörälle ja aiheuttaa kauhean päänsäryn. Samoin tekevät liljat, joista nykyään on onneksi myös tuoksuttomia versioita.

Palasin Suomesta alkuperäisen ajatuksen mukaan niin, että voimme Puolison kanssa viettää edes uutta vuotta yhdessä. Puolison siskon poika tyttöystävineen oli kutsuttu luoksemme juhlimaan vuoden vaihtumista. Poika on koulutukseltaan sommelier, joten hänen tehtäväkseen oli annettu viinien valinta. Ruokakin oli tarkoin mietitty etukäteen.

Haimme edellisenä päivänä torilta hienon villisian rullan, jonka valmistus aloitettiin marinoimalla liha punaviinikastikkeessa. Marinadissa lihan tuli olla 24 tuntia. Alkupaloina tarjottaisiin suomalaista siian mätiä ja lohta sekä kuningaskotiloita kera itse tehdyn majoneesin. Jälkiruoan ostimme valmiina pakasteisiin erikoistuneesta Picard’ista.

Vieraat tulivat hyvissä ajoin aattoiltana. Joululahjoja emme nuorten kanssa olleet vielä vaihtaneet, joten niiden vuoro oli ensimmäisenä. Silmäni levähtivät pelästyksestä selälleen, kun avasin ensimmäisen paketin. Sieltä paljastui vielä ihan nupullaan oleva hyasintti. Saatoin siis toistaiseksi olla rauhassa. Mietin kuitenkin jo kasvin pois heittämistä heti, kun vieraat olisivat poistuneet. Minä ja hyasintti emme vain kerta kaikkisesti sovi samaan talouteen.

Ilta sujui aivan mahtavasti. Niin ruoka kuin juomatkin olivat erinomaisia. Iloisin olen kuitenkin siitä, että uskalsin jälleen kerran puhua ranskaa lähes pelotta. En enää suunnittele sanomaani etukäteen, vaan aloitan reippaasti lauseen ja odotan jatkon tulevan itsestään. Ja jos ei tule, haen toisia ilmaisumuotoja, ja toisaalta muut auttavat. Kynnys on minulla kyllä ollut kova. Vieraille puhuminen on ollut helppoa, mutta tuttujen kesken on paniikki joskus vienyt kaikki sanat päästäni.

Palaan kuitenkin nyt tuohon hyasinttiin. En heittänytkään sitä heti pois, oikeastaan unohdin sen kokonaan. Nyt siitä tuli jostain syystä puhe. Puoliso väitti, ettei hyasinteissa ole tuoksua. Paikalla ollut vieraammekin vakuutti, että ranskalaiset hyasintit ovat hajuttomia. Melkein kiihdyin, sillä minä jos kuka tiedän, että niissä on todella melkein hengityksen salpaava haju. Kerroin, että Suomessa joulukukkana paljon käytetty hyasintti on monelle muullekin kauhistus juuri sen tuoksun vuoksi. Itse varon aina valitsemasta asetelmaa, jossa on niitä mukana, jos en tiedä vastaanottajan mahdollisesta hajuherkkyydestä.

Olin sijoittanut kukan hiukan syrjemmällä, ja totta on, etten ollut koko kasvia edes tuon aattoillan jälkeen muistanut. Nyt kävin sen hakemassa, ja se oli jo hiukan auennut. Tuoksun olisi pitänyt tuntua ja oikeastaan täyttää koko huoneisto. Laitoin nenäni ihan kiinni kasviin ja nuuhkaisin voimakkaasti. Hyasintti ei tuoksunut miltään. Ei siis miltään. Tai ehkä hiukan kasvilta. Eikö se jos mikä ole joulun ihme!

Joulukiireet!

Vieläkö jaksaisi joulusta? Jouluviikko oli kyllä kiireinen, tosin ei ihan niin kuin kuvittelisi. Minun kiireeni aiheutuivat tietysti Äidistä. Sen lisäksi, että kävimme hänen säärihaavansa vuoksi useammankin kerran seikkailemassa terveyskeskuksessa, hän sai jonkin merkillisin, lääkäriä vaatineen kipukohtauksen vasempaan olkapäähänsä ja niskaansa niin, ettei hän kyennyt edes nostamaan vasenta kättään. Ja pitihän ne jouluostoksetkin tehdä.

Siinä vaiheessa, kun oli selvää, ettei Äiti pääse jouluksi Pariisiin, kuten oli ajateltu, lupasin, että minä laitan hänelle joulun hänen luonaan. Hänen ei tarvitsisi kuin levätä valmisteluiden ajan. Arvasin kyllä, että se tarkoitti kinkun paistoineen minulle töitä lähes vuorotta.

Alkuviikko meni haavahoidossa. Siellä vierähtää kerralla aina puolitoista tuntia ja siihen matkat päälle. Käy kyllä työstä erityisesti iäkkäälle Äidille, kun hoitoja on kolmesti viikossa. Hoidot ja kivut syövät ihmistä varmasti ihan kauheasti, eikä päähän tahdo juuri muuta jalan ohella mahtua. Vierestäkin seuraaminen ottaa ihan sydämestä. Ja tätä on nyt jatkunut puolitoista vuotta. Voin vakuuttaa, että Äiti on sitkeä sissi!

Paria päivää ennen aattoa ehdimme vihdoin myös kauppoihin. Olin jo sanonut, että joulu syntyy tällä kertaa lähinnä valmiista tai puolivalmiista, enkä ala laatikoita alusta pitäen tehdä. Niinpä haettiin Wotkin’silta  peruna- ja lanttulaatikot sekä rosolli. Kinkunkin suhteen olimme kahden vaiheilla, sillä Wotkin’silla työskentelevä tuttumme vakuutti myös valmiskinkkujen olevan mainioita. Päädyimme silti tuoresuolattuun. Kinkun yön yli paistaminen on niin vahva osa minun joulutraditiotani.

Yhden iltapäivän ja illan varasin myös omien jouluostosteni tekemiseen. Tytär ja Mummin Muru olivat tulossa aatoksi, ja lahjat piti hankkia. Keskustan Stocka on minun kauppani, mutta nyt päädyin Itäkeskukseen, sillä aikaa oli todella rajallisesti. Lahjojen lisäksi löysin hiukan yli puolimetrisen, ruukussa olevan ”kuusen” (kiinan kataja tms.), sillä Murun kanssa perinteisiimme on kuulunut ”kuusen” koristelu aattona. Olin tavattoman tyytyväinen.

Kinkun paistoin aaton vastaisena yönä. Tällä kertaa onnistuin hyvin, sillä jouduin heräämään vain kerran tarkistaakseni kinkun valmiusasteen. Seuraavalla heräämisellä sain jo otettua kinkun pois uunista. Tavallisesti heräilen paistoyön aikana useita kertoja, mutta nyt sain nukuttua oikein hyvin. Se tiesi parempia voimia aattopäiväksi.

Tyttären kanssa ahersimme pitkin päivää. Parantelimme laatikoita voilla ja kermalla. Pilkoimme sipulit mädin kaveriksi. Täyttelimme astioita lohella, smetanalla, rosollilla ja sen aveciksi tarjottavalla kermavaahdolla. Leikkasin vielä sopivan ohuita viipaleita kinkusta ja katoimme pöydän. Kaikki alkoi olla valmista. Äiti ohjaili toimintoja, milloin tuolissaan istuen, milloin sängyn päältä. Mutta hermoni piti, ja se oli minusta pääasia. Vasta pöydässä huomasin, etten ollut kattanut pöytään sinappia, joka oli edelleen lasipurkissa. Otin sen esiin ja sanoin, että tarjoiluastiaan en sitä enää jaksa laittaa. Tasan siihen kohtaan loppuivat voimani. Tämän Äiti hämmästyksekseni hyväksyi.

Ruoka oli hyvää, ja kerrankin Muru sai syötyä kunnolla. Lapsilla tahtoo jännitys viedä ruokahalun, mutta ehkä ikä oli jo tehnyt tehtävänsä. ”Joko lahjat avataan” -kysymyksiä tuli tietysti tasaisin välein. Lapselle lahjoja oli runsaasti, mutta saimme me aikuisetkin jotakin, vaikka pyrimme kyllä minimoimaan aikuisten väliset lahjat. Kaikkea tuntuu olevan jo riittämiin.

Ilta päättyi kahdeksan maissa, ja alkoi taksin metsästys. Taksikeskukseen oli mahdotonta päästä, joten päätimme vain lähteä kokeilemaan onneamme. Viereisen hotellin pihaan näytti ajavan takseja ihan solkenaan, joten pirssin saaminen osoittautui helpoksi. Tytär ja Muru lähtivät kotiinsa, mutta minä menin jatkamaan vielä iltaa ystävien pariin.

Muutama hyvä ystäväni on jo vuosikausia viettänyt niin jouluja kuin muitakin juhlapyhiä yhdessä. Perinne on minusta mukava. Jouluruokien valmistamisesta sovitaan yhdessä ja kukin kantaa kortensa kekoon. Minä olen puolestani useana vuonna ollut vain kuokkavieraana, joka osallistuu lähinnä juomapuoleen. Niin nytkin.

Kun joulu oli suoritettu, palattiin taas normaaliin. Tällä kertaa siihen kuului myös iso ja mieltä lämmittänyt asia. Tytär osti ensimmäisen oman asuntonsa. Siihen tarvittiin hiukan minunkin apuani, joten olin paikalla kauppatilaisuudessa. Muutoin jatkuivat terveyskeskuskäynnit kuin joulua ei olisi edes ollut.

Sukulaisvierailulla Lyonissa

Neljä päivää Lyonissa tuntui ennen lähtöä pitkältä ajalta, mutta niin minusta aina tuntuu, kun joudun yöpymään toisten nurkissa. Tiedän kuitenkin entuudestaan, että perille päästyäni kaikki sujuu mainiosti ja oikeastaan aika tuntuu ihan lyhyeltä. Niin kävi tälläkin kertaa.

Junaliput olimme hankkineet kello yhden junaan. Emme Puolison kanssa ole todellakaan aamuihmisiä. Nyt saimme valmistautua rauhassa. Asemalle toki lähdimme paremmissa kuin hyvissä ajoin, sillä meistä toinen haluaa olla aina paikalla mieluummin paljon etukäteen kuin myöhästyä. Asiasta vallitsee myös vastakkainen näkemys. Itse olen paremminkin viime tipan ihminen.

Emme olleet valmistautuneet kahden tunnin ja 400 kilometrin junamatkaan eväin, sillä tapaamme yleensä käydä ravintolavaunussa juomassa kahvit ja haukkaamassa pikku purtavaa. Nyt rautatieasemalla kuulutettiin, että henkilöstö oli lakossa, eikä tarjoilua ollut. Kuulutus ei tietenkään herättänyt suuria tunteita, sillä Ranskassa on aina jokin lakko meneillään. Matkalla tyydyimme hengen ravintoon, sillä kirjat olimme toki ottaneet mukaan.

Emme olleet suunnitelleet Lyoniin muuta ohjelmaa kuin sukulaisvierailuja. Puoliso ei ollut tavannut sisartaan lähes vuoteen, ja minunkin edellisestä kerrasta oli kulunut jo vuosi. Yhteyttä tietysti pidetään väliaikoinakin.

Kotiuduttuamme aloimme odotella illallista. Se tarjotaan Ranskassa aina kahdeksalta. Hiukan ennen sitä otetaan esiin aperitiivina tarjottavat suolapalat ja juomaa. Tällä kertaa pöytään tuotiin pieniä hanhenmaksavoileipiä ja niiden kanssa hyvin istuvaa, makeahkoa valkoviiniä. Luoja, että oli hyvää. Siskon taloudessa saa aina hyvää viiniä, sillä isäntä on viiniharrastaja ja poikansa kouluttautunut sommelieriksi.

Vaikka varsinaisia suunnitelmia ei ollutkaan, lähdimme seuraavana päivänä kaksistaan hiukan liikkeelle. Kävimme ensin syömässä Bistrot Canaillessa , joka ei varsinaisesti vaikuttanut ensi silmäyksellä ruokaravintolalta. Paikka oli täynnä erilaisia sarjakuva- ja elokuvahahmoja, minkä lisäksi ravintolaa koristivat komeat muoviset ”kristallikruunut”. Rakastan kitschiä ja muutakin krääsää, ja sitä riitti. Myös ruoka oli erinomaista. Söin yhden parhaista ellen parhaan pavé de rumsteakeistani. Puolison annoskin oli hyvä, vaikken enää saa mieleeni mitä se oli, kun olin niin innostunut omasta ruoastani.

Kaupoista oli tarkoitus etsiä Tyttärelle joululahjaa, mutta en löytänyt hänelle mitään. Itselleni kylläkin. Vähän ostohalujani rajoitti kuitenkin ajatus tavaroiden Pariisiin rahtaamisesta. Tuomiltamme joululahjoilta matkalaukkuihin oli kuitenkin tullut hyvin tilaa, joten jotain pientä sain ostettua mukaan.

Illaksi olimme sopineet, että Siskon tytär perheineen tulee illastamaan kanssamme ja että toisillemme tarkoitetut joululahjat annetaan ja avataan jo silloin. Alustava joulu oli etenkin perheen kolme ja puolivuotiaalle pojan naskalille täyttymys, sillä joulupukin odottaminen oli ottanut koville. Olimme ostaneet pojalle kauniin kylpytakin, ja hän sattui vahingoksekseen avaamaan juuri meidän pakettimme ensimmäisenä. Voi sitä itkua ja hammastenkiristystä, mikä avaamisesta seurasi. Poika itki sydäntä särkevästi ja kirkui, ettei hän ollut halunnut mitään pyyhettä vaan leluja. Minua tuppasi naurattamaan, mutta sain itseni pysymään kurissa. Ja tulihan niitä lelujakin lopulta.

Itseäni pukki suosi. Sain aivan ihanan Vespa-repun. Se on juuri sen mallinen, jollaisen olin ajatellut hankkivani, mutta sen lisäksi se on vielä Vespa. Olin niin onnellinen, että kyyneleet kihosivat silmiini. Lahjan antaja saattoi todellakin nähdä onnistuneensa valinnassaan. Sain myös kaksi Elena Ferranten kirjaa ranskaksi. Ilokseni havaitsin, että ranskani sujuu sen verran hyvin, että lukunautinto säilyy.

Viimeisen yön vietimme Siskon tyttären perheessä. Illallisella oli pari muutakin nuorison edustajaa, joten jatkoimme vielä ruokailun jälkeen tovin. Vaikka kovin myöhään emme valvoneetkaan, tuntui pikku miehen kahdeksalta toteuttama aamuherätys hiukan varhaiselta. Sellaista se lapsiperheen elämä kuitenkin on, joten siihen sopeuduimme.

Kotimatkalle lähdimme illansuussa. Nyt sentään ravintolavaunun henkilöstö oli palannut asemapaikalleen ja tarjoilu pelasi. Tyytyväisinä palasimme kotiin, sillä matka oli erittäin onnistunut. Sovimme tapaavamme tästä lähtien hiukan useammin, eikä siitä ole vaikea pitää kiinni. Niin tervetulleiksi me itsemme aina Lyonissa tunnemme.

Sairauskertomus

Tulin tahtomattani perehtyneeksi ranskalaiseen terveydenhoitojärjestelmään. Minulla oli jo iltasella ollut selässäni kiputuntemuksia, mutta sellaistahan se elämä tässä(kin) iässä tahtoo olla. En siis juurikaan kiinnittänyt asiaan huomiota. Aamulla heräsin jo ennen kuutta ihan kauheaan alaselän kipuun. Kärvistelin sen kanssa pari tuntia yrittäen asentoa vaihtamalla saada kipua laantumaan.

Kun Puoliso sitten vihdoin heräsi, olin jo tullut siihen tulokseen, että nyt tarvitaan lääkäriä. Vanhat kokemukset sappikivistä ja umpisuolen tulehduksesta sekä diagnoosin haku Googlen avulla olivat minut tähän johtopäätökseen auttaneet. Niinpä varattiin aika tohtorille, vaikka kipu olikin yhtäkkiä yllättäen kadonnut ja olo oli kuin terveellä.

Täällä ei ole niinkään diacoreita tai terveystaloja, vaan lääkärit pitävät yksityisiä vastaanottoja. Tällaiselle kolmen lääkärin vastaanotolle sitten pääsimme. Tohtorisetä oli hiukan tuhti, naureskelevainen mies. Ei suinkaan mikään ei-kukaan, vaan arvostettu Georges Pompidou -sairaalan lääkäri ja yliopiston opettaja eli hyvissä käsissä oltiin. Verenpaine mitattiin, pituus ja paino kysyttiin ja kliininen tutkimus tehtiin. Oireiden perusteella lääkäri epäili minulla olevan munuaiskiviä. Tähän johtopäätökseen olin itsekin tullut. Sitten vain veri- ja virtsakokeisiin sekä ultraäänikuvauksiin. Laboratoriota ei vastaanotolla tietenkään ollut.

Olen huomannut kaupungilla kulkiessani, että laboratorioita on siellä täällä. On ilmeisen yleistä, että kokeet tehdään muualla kuin lääkäriasemalla. En tiedä, oliko oman lääkärini alueella paljon muitakin vastaanottoja, mutta aivan vieressä sijaitsi laboratorio ja apteekki. Tuossa laboratoriossa tehtiin kuitenkin vain veri- ja virtsakokeet. Sinne pääsi jonottamalla. Kokeiden vastaukset luvattiin parin päivän.

Ultraääneen tilattiin aika toisaalle. Sain kuitenkin ajan jo samaksi päiväksi. Ei muuta kuin sinne. Tovin odottelun jälkeen minut ohjattiin huoneeseen, jota pidin tyhjänä. Yhtäkkiä katseen käännettyäni havaitsin kipapäisen miehen istuvan tietokoneen ääressä. Ei hän minua turhaan tervehtinyt. Hän nousi hetken kuluttua koneeltaan ja pyysi minua riisuutumaan ja käymään tutkimuspöydälle pitkälleni. En tahtonut saada hänen puheestaan mitään selvää, niin hiljaisella äänellä hän puhui. Taas piti kertoa kaikki oireet. Tutkimus vei muutaman minuutin ja tulokset sain mukaani. Ei normaalista poikkeavaa, mikä tuntui tietysti mukavalta.

Viimeiset tulokset saatiin perjantai-iltana kello viisi. Olin jo etukäteen huolissani, mistä keksisin enää siihen aikaan lääkärin, mikäli tarvetta ilmenisi lääkehoitoon. Soitto labraan osoitti, että troppeja tarvitaan. Mietimme, miten ehtisimme sekä hakea tulokset että puoli seitsemältä vastaanoton päättävälle päivystävälle lääkärille. Vaan minullapa on kekseliäs Puoliso. Sovimme, että hän hakee tulokset ja minä menen valmiiksi istumaan ja odottamaan vuoroani alakerran vastaanotolle.

Puoliso lähti noin tunnin kestävälle matkalle bussilla ja metrolla. Minä menin ihan pikkuruisen vastaanoton ihan pikkuruiseen odotustilaan odottelemaan noin kymmenen muun henkilön kanssa. Olen aiemmin ajatellut tuosta odotushuoneesta, että jos ei ennen sinne menoa ole jo saanut kaikkia mahdollisia tartuntatauteja, niin viimeistään siellä ne saa, sillä niin pieni huone on. Lääkäreitä on kaksi ja aina uusi sisääntulija kysyy, kuka on viimeksi tullut ja ketkä ovat menossa sille ja sille lääkärille, jotta oma jonotustilanne selviäisi. Minultakin kyseltiin, kummalle lääkärille jonotan, ja kun en keksinyt kummalle olisin halunnut, niin päädyin lääkäriin, jonka luona olin jo viikolla aiemmin käynyt pistättämässä influenssarokotuksen käsivarteeni.

Juuri parahiksi, kun Puoliso tuli hakureissultaan, lääkäri kutsui minut sisään. Suurta hätää ei tulosten perusteella ilmennyt, tulehdus kuitenkin ja hiukan laiskat munuaiset, mitä se sitten tarkoittaakin. Lääkkeet kirjoitettiin ja kehotettiin juomaan runsaasti. Sain vielä lohdutukseksi suklaamakeisen.

Kotona tuloksia katsellessani huomasin, että verikokeet olivat olleet melko perusteelliset, sillä tulehduksen lisäksi myös monia muita arvoja oli mitattu. Ikuinen pelkoni kakkostyypin diabeteksesta väistyi taas vähän kauemmaksi, kun sokeriarvot olivat mallillaan.

Kaiken kaikkiaan tuntui aika erikoiselta, että jouduin käymään niin monessa paikassa yhden vaivan takia. Erityisesti minua jäi mietityttämään se, että saan kaikki tulokset itselleni, minkä jälkeen menen taas uudelleen lääkäriin. On toki niin, että esimerkiksi ultraäänen otti lääkäri, joka myös lausui tuloksen samantien, mutta verikokeiden tulokset annetaan potilaalle ilman lääkärin lausuntoa. Kyllä jää omalle tulkinnalle ja Googlelle mahdollisuuksia. Eikö tämä ole aikamoista resurssien tuhlausta? Hinnat eivät kuitenkaan kuumottaneet (lääkäri 35 €, veri- ja virtsakokeet 46 €, ultraääni 74 €, päivystävä lääkäri 23 €). Suomessa en olisi tuolla rahalla yksityisellä puolella pärjännyt, mutta aikaa olisi kyllä säästynyt melkoisesti.

Kaiken kaikkiaan – varsinkin näin jälkikäteen ajatellen – kokemus oli mielenkiintoinen. Sitä paitsi taisin löytää itselleni samalla omalääkärin, sen verran mukava oli tuo ensimmäinen tohtorisetä. Ja oli se odotushuonekin aika avara!

Elämyksien Madrid!

Piipahdettiin Puolison kanssa Madridissa, kun löydettiin todella edullinen reissu. Viiden päivän matka täältä Pariisista kahdelle hotelleineen tuli maksamaan kolmisen sataa euroa. Ei paha. Tosin hirveän pientä hintaa tärkeämpi asia oli päästä Madridiin, kun en ole siellä koskaan aiemmin käynyt.

Yksikään kuulemani kommentti Madridista ei ole ollut liioiteltu, sen voin vilpittömin mielin sanoa. Kaupunki oli henkeä salpaavan kaunis. Talot marenkia, lukematon määrä aukioita, siistiä ja puhdasta, jopa katujen nimikyltit olivat itsessään taidetta.

madrid2

Itse asuimme pienen Santa Cruz -aukion varrella vaatimattomassa hostelissa, joka kuitenkin täytti tarpeemme erinomaisesti, kun sen sijaintikin oli lähes täydellinen Plaza Mayorin kupeessa ja kivenheiton päässä Puerta del sollista.

Nyt varsinkin, kun ikää on karttunut, olen huomannut, että ensi kertaa suurkaupunkiin tullessa ovat turistibussien kiertoajelut ihan varteen otettava vaihtoehto. Muutaman päivän aikana ei millään ehdi kaikkea haluamaansa nähdä, mutta turistibussi vie läpi tärkeimpien nähtävyyksien ja toisaalta kaupungista voi saada hyvän yleiskuvan. Madridissa yleiskuvan saaminen jäi kuitenkin vaiheeseen, kun bussi tuntui ajelevan aika ristiin rastiin. Käytimme bussia myös silloin, kun menimme museoihin. Otimme nimittäin samantien kahden päivän liput.

Museoista meille tärkeimmät olivat tietysti Prado ja Reina Sofia, jotka sijaitsevat lähellä toisiaan. Emme tosin yhdeksi päiväksi ottaneet kuin kohteen kerrallaan. Saimme Pradossa vietettyä lähes viisi tuntia, joten kyllä se päiväksi hyvin riittää. Koska en ole mikään taiteentuntija, enkä sellaisena halua edes esiintyä, tyydyn sanomaan, että kaikki, mitä näin, oli ihan huikeaa! Miten jo vuosisatoja sitten osattiin hallita ja käsitellä sellaista värimaailmaa. Erityisesti taulut jäivät pyörimään mielessäni pitkään. Itse asiassa jäin nytkin hyväksi toviksi del Pradon nettisivuille.

Reina Sofiaan lähdimme raskain jaloin. Edellisen päivän museokierros ei yhden yön nukkumisella mennyt ohi. Mieli oli silti virkeä ja olimme taas valmiita tuntien kierrokseen. Tärkeintä minulle oli kuitenkin nähdä Picasson Guernica, ja elämyshän se olikin. Taulun molemmin puolin seisoi vartija päivystämässä, ettei kukaan vain napsisi kuvia. Ymmärrän kiellon ja sen tarkoituksen ihan hyvin, mutta tällä kohtaa toimin tottelemattomasti. Pidin kameraa niin alhaalla, ettei sitä oikein voinut havaita, enkä (juuri) koskaan käytä salamaa, niin sain kuvani näpsäistyä. Toki häpeän tekoani hirveästi.

madrid6

Taidenautintojen lisäksi harrastimme vahvasti ruoka- ja juoma(kin) kulttuuria. Jostain syystä en ollut koskaan kiinnittänyt muiden Madrid-tarinoissa huomiota Mercado de San Miguel -nimiseen paikkaan. En voi enää ymmärtää miten!

madrid5

Kyseessä on todella upea tori- tai hallirakennus, jonka joka kojussa on myynnissä tapaksia ja toisissa hiukan tuhdimpaakin purtavaa. Viinit kuuluivat tietenkin valikoimiin. Löysimme paikan itse asiassa ihan sattumalta. Olimme palaamassa turistikierrokseltamme bussilla, kun huomasin hallin, ja pitihän sitä mennä katsomaan. Myyntikojut sijaitsevat hallin seinustoilla ja keskiosa on sitten varattu varsinaista ruokailua varten. Hintatasosta en osaa sanoa suuntaan enkä toiseen. Meidän laskumme muodostui varsin muhkeaksi. Mutta kyllä me söimmekin!

madrid4

 

Iltaisin kävimme eri ravintoloissa syömässä. Valitsimme ne sattuman varaisesti, sillä tietoa tai suosituksia meillä ei ollut. Ruoat tilasimme aina puoliksi. Valitsimme alkuruoaksi usein mustekalaa, mutta pääsi se pääruoaksikin. Saatoimme syödä myös pelkkiä alkuruokia. Kaikki oli erittäin hyvää. Vain leipä tuotti meille pienen pettymyksen, kun ranskalaiseen on tottunut.

pihviLämpimistä eväistä voisin muuten mainita elämäni suurimman mutta myös parhaan entrecôte-pihvin. Tuolla kertaa olimme tilanneet kaksi alkuruokaa ja yhden lämpimän, koska vain minulla oli kauhea nälkä. Pihvi kuitenkin yllätti koollaan, joten söimme sen puoliksi ja vaivoin saimme loppuun.

Elämyksiä saimme niin henkisesti kuin ruumiillisesti. Madrid täytti ja ylittikin kaikki odotukseni, eikä tämä jäänyt varmasti viimeiseksi visiitiksi sinne. Seuraavaksi haaveenani on Firenze, muttta sen aika on vasta keväällä.