Skip to main content

Kevät on ihmisen parasta aikaa!

Pariisin kevät on juuri nyt parhaimmillaan. Lämpötila on parissa kymmenessä, vaikka yksi (lempimittareistani!) näyttikin tänään 25 astetta. Aurinko paistaa täydeltä taivaalta, kirsikkapuut kukkivat ja ruohokin on vielä kauniin vaalean vihreää.

Olen todellinen kevätihminen. Vielä töissä ollessani haaveilin siitä, ettei minun tarvitsisi enää koskaan viettää yhtään talvea Suomessa. Nyt se on toteutunut, ja voin helpottuneena sanoa selvinneeni tuosta vaikeasta jaksosta suuremmitta kolhuitta. Vaikka raskasta on ollut, niin kärsin vain murto-osan siitä, mitä tavallisesti. Silti, kun koin kevätauringon lämmön ja näin kirsikkapuun kukassa, tuntui kuin sadan kiloinen haarniska olisi pudonnut selästäni.

On oikeastaan ihan kummallista, etten talven aikaan varsinaisesti huomaa eläväni horroksessa. Havahdun siihen vasta, kun kevät koittaa. Huomaan ihan konkreettisesti, että herään jostain syvästä pimeydestä ja alan taas elää. Jaksan miettiä tulevaa ja suunnitella uusia asioita.

Olen ajatellut, että valo olisi keväässä minulle se suurin tekijä, mutta taidan luopua tuosta kapeasta näkemyksestä. Huomaan nimittäin myös, miten lämpö vaikuttaa. Kun lähden liikkeelle, minun ei tarvitse miettiä, mitä laittaisin päälleni, että tarkenen. Arat käteni kestävät kevyemmillä hansikkailla ja villavuorisista voi jo luopua. Alan myös nähdä värejä. Elämäni kauneimmaksi väriksi olenkin ymmärtänyt juuri keväänvihreän!

Kevään huomaa myös siitä, että päivät ovat jo pitkiä. Aurinko laskee vasta seitsemän jälkeen. Sen noususta en tosin tiedä mitään, sillä nukun aina niin pitkään, että valoisaa on ollut varmasti jo tunteja.

Olemme jo avanneet parvekekaudenkin. Talven ajan Puoliso sai poltella tupakkansa keittiön ikkunasta puhallellen, mutta nyt on aika taas siirtyä parveketupakointiin. Menen usein seuraksi, sillä leudossa ja valoisassa kevätillassa on taivaallista istua parvekkeella ja nauttia vaikkapa lasillinen viiniä siinä ohessa.

Olen taas lähdössä reilun viikon kuluttua Suomeen. Sekään ei ahdista. Talven selkä on sielläkin taittunut ja kevätpäivän tasaus takaa pitkän valoisan ajan. Seuraan kuitenkin tarkoin jo sääennusteita, sillä kevättalvessa pukeutuminen on hankalaa. Päivällä saattaa auringon lämmössä olla melkein hiki, mutta illaksi lämpötila voi vielä laskea melkein pakkasen puolelle. Takatalvea en kuitenkaan toivo, sillä kevät on ainakin minulle elämän parasta aikaa.

Tässä vielä varmemmaksi vakuudeksi linkki juttuun kevätauringon vaikutuksesta aivojen toimintaan.

Kyllä Lafayette sentään on Tavaratalo!

(EDIT: Löytyi tällainen 15.12. kirjoitettu pätkä luonnosten seasta. Jaanpa sen nyt :).

Jouluostosten aika tuli eteen nopeasti, kun lähdemme käväisemään Puolison Siskon perheen luo Lyoniin. Mikä voisikaan olla parempi paikka ostosten tekoon kuin ihana Lafayette-tavaratalo! Ruuhka on tietysti melkoinen, mutta kyllä tuo ostosparatiisi (-helvetti?) tarjoaa niin silmän kuin ruumiinkin ruoka yltäkylläisesti.

Kun astuu Lafayetten päärakennuksen aulaan ja siirtyy sen keskellä kupolin alle, ei voi muuta kuin huokailla. Niin upea on tavaraton katto lasimaalauksineen. Sen lisäksi keskustaa ympäröi usean kerroksen verran silmää hivelen kauniit parvekkeet upeine metallisine kaiteineen. Aula onkin aina ihan erityisen ruuhkainen, sillä turistivirrat tulevat kuvaamaan tätä upeaa näkymää. Onneksi on myös japanilasia turisteja, jotka yrittävät ostaa tavaratalon tyhjäksi mitä kalleimmista merkkituotteista. Talouden pyörät saavat vähän vauhtia.

Joululahjaostoksia ei voi tietenkään aloittaa muuta kuin ensin ostamalla itselleen jotakin. Menimme valtavalle kenkäosastolle, joka sekin näytti koostuvan shop-in-shop -merkkiliikkeistä. En suoranaisesti ollut ajatellut ostaa kenkiä, kun tilasin vastikään itselleni perus-Dr. Martensit. Vaan minkäs teet, jos silmiin pistää jotakin kauhean haluttavaa! Sellaiset olivat tällä kertaa Guessin yksinkertaiset, mutta minun silmiini tyylikkäät bootsit. Ne lähtivät mukaan. Pitkää olen ajatellut hankkia kunnon aamutossut, joten nekin sain samantien.

Koska Lafayette on usean rakennuksen laaja kompleksi, jouduimme seuraavaksi vaihtamaan taloa, sillä halusimme kodintavaraosastolle. Sinne siirtyäksemme piti ylittää katu, jonka varrella on meille tuttu kahvila. Päätimmekin tehtyjen hyvien ostosten kunniaksi käydä juomassa lasilliset. Se virittää aina oikeaan tunnelmaan, jos sellaista ei vielä ollut. Miten ihanaa onkaan istua joulukuun puolessa välissä terassilla lämpölamppujen alla ja katsella kaiken aikaa jatkuvaa ihmisvirtaa. Pitäydyimme vain yksissä lasillisissa, sillä muutoin ostovimma saattaisi yllättää.

Tavarataloon takaisin siirryttyämme löysimme nopeasti etsimämme lahjat, jotka kaiken lisäksi olivat varsin sopuhintaisia. Kodintuotteista oli suurimmassa osassa 30 prosentin alennus. Se lämmitti lahjanantajan mieltä.

Olimme saaneet pyörittyä tavaratalokompleksissa useita tunteja, vaikka mitään ihmeellisiä ostoksia emme tehneetkään. Jalatkin alkoivat lyödä setsuuria, joten päätimme palata kahvilaamme. Sama tarjoilija kuin aiemmallakin kerralla muisti meidät hyvin. Tilasimme Sancerre-viiniä, jonka olimme hyväksi havainneet. Tarjoilijakin yltyi kehumaan sitä ja tuli oikein pullon kanssa sitä laseihin kaatamaan. Sanoi vielä laittavansa hiukan ylimääräistäkin, kun niin osasimme arvostaa hänen suosittelemaansa viiniä. Jouduimme ottamaan toisetkin lasilliset.

Arvoimme siinä istuskellessamme, mihin menisimme syömään. Kotona ei ollut ruokaa, kun meillä oli lähtö Lyoniin. Meitä lähellä on erinomainen kiinalainen, josta jo pääsimmekin yhteisymmärrykseen, kunnes yhtäkkiä päätimmekin ajella taksilla suoraan kotiin ja tilata ruoan sinne. Vaikka taksilla matkustaminen on Pariisissa selvästi edullisempaa kuin Helsingissä, arvasimme, ettei matkasta tulisi ihan halvin, sillä ruuhka oli todella melkoinen. Parin viinilasin jälkeen se ei kuitenkaan haitannut.

Matkalla pysähdyimme vielä ostamaan minulle sähkötupakkaani nikotiininestettä, jota yleensä tilaan netin kautta. Nyt vain oli käynyt niin, että kaksi lähetystä ei ollut tullut perille. Nesteeni kiertänevät siellä täällä ympäri Pariisin postilaitoksen. Tämä lienee tuttua nyky-Suomessakin.

Ruokapalveluna käytämme yleensä Deliveroota. Sen toiminta on Pariisissa joustavampaa kuin Foodoran , jonka kuljetusmaksukin on kalliimpi. Se ei tosin ole ainoa syy Deliveroon suosimiseen. Minulla on nimittäin Suomessakin Foodora-tili, minkä vuoksi järjestelmä ei oikein tahdo tunnistaa minua ja asemapaikkaani aina oikein.

Saimme ruoan nopeasti kulmakunnan intialaisesta, ja mikä parasta, saimme palan painikkeeksi myös pari olutta. Vatsat täysinäisinä ja muutoinkin tyytyväisinä pidimme Jouluostospäiväämme erittäin onnistuneena.

Pikselimössöä telkkarista

Meillä on uudehko, muutaman kuukauden ikäinen televisio. Se on oikea älytelevisio, vaikka ei se minun mielestäni kauhean suurta älyä sisällään pidä. Osaa se toki internetin yli käydä hakemassa Netflixin pilvestä tarjonnan ja näyttää sen ruudulla, mutta niinhän ovat puhelimetkin osanneet jo vuosikausia. Operaattorin kautta meillä on viihdeboksi tai sellaiseksi minä ainakin Helsingissä olevaa boksiani nimitän. Kymmenet televisiokanavat näytetään sitä kautta ja samaa reittiä tallennamme ohjelmia pilveen.

Meidän operaattorimme on Free. En tiedä, onko se hyvä tai huono valinta, mutta myös puhelimemme toimivat Freen verkossa. Voin soittaa ja tekstaille liittymälläni mielin määrin Ranskan alueella, minkä lisäksi surffailen rajoituksitta netissä Ranskassa. Eikä maksa paljon. Liittymälaskuni ei ole vielä kertaakaan ylittänyt 16 euron normikuukausihintaansa, vaikka olen käyttänyt puhelinta hiukan sekä Madridissa että Helsingissä.

Palatakseni televisioon. Ostimme sen siksi, etten nähnyt aiemmasta postimerkin kokoisesta vastaanottimesta oikein mitään tekstejä. Kuitenkin tarvitsen tekstitystä pystyäkseni seuraamaan televisiota täysipainoisesti. Ei tuo uusikaan toosa mikään elokuvateatteri ole, mutta tekstit kyllä erottuvat.

Myyjäliike hoiti television kotiinkuljetuksen sekä asennuksen, josta toki olisimme selvinneet itsekin. Mukavaa oli kuitenkin napata kaukosäätimet kouraan ja alkaa katsella valmista pakettia. Ongelmat ilmenivät oikeastaan melkein heti, kun asentaja ole sulkenut oven selkänsä takana. Television oltua hetken päällä kuva pikselöityi ja ääni alkoi katkeilla. Se oli raivostuttavaa. Pistimme syyn ensin uuden laitteen piikkiin, mutta sitten muistin, että aiemminkin vastaavaa oli esiintynyt. Ei yhtä usein mutta kumminkin.

Painelimme virtanappuloita edestakaisin ja välillä se tuntui auttavankin. Yleensä ei. Viimeisenä oljenkortena kävelimme pistorasian luokse ja vedimme töpselin irti seinästä. Se auttoi aina. Kunnes vika taas ilmaantui jonkin ajan kuluttua. Kun päivän aikana irrottaa virtajohdon kymmenenkin kertaa, niin tietää, kuinka raivostuttavaa se on. Pyysin Puolisoa aika ajoin soittamaan operaattorille ja kyselemään vian alkuperää, sillä se oli ilmi selvästi muusta kuin laitteesta johtuvaa.

Vihdoin, kun emme enää päässeet yksimielisyyteen siitä, kumman vuoro on käydä pistorasialla, Puoliso otti luurin kauniiseen käteen ja soitti (minä en vielä arvaa omalla ranskan taidollani ryhtyä keskustelemaan operaattorin kanssa ilmenneistä ongelmista ja niiden mahdollisesta korjaantumisesta!). Puhelu kesti vain tovin. Operaattori pääsi omia reittejään meidän boksillemme ja totesi virransaannin puutteelliseksi. Hän kysyi, oliko boksi kenties jatkojohdon päässä ja kehotti vaihtamaan pistokkeen suoraan seinään.

Teimme työtä käskettyä siinä puhelun vielä kestäessä. Vika korjaantui samantien. En olisi voinut uskoa, sillä ikinä en ole kuullut, että matkalla seinästä jatkojohdon kautta virransaanti heikkenisi siinä määrin, että laitteet eivät enää toimikaan täydellä teholla. Näin kuitenkin näyttäisi ainakin täällä päin maailmaa olevan. Tosin vielä pitkään seurailin televisiota tarkalla silmällä ja jäykistyin heti, kun jokin pienikin häiriö ilmaantui. En tahdo millään päästä epäuskostani, vaikka nyt olemme katselleet häiriöttömiä lähetyksiä pari viikkoa.

Perhe tuli kylään!

Kun palasin Suomesta, oli kotona melkein samantien odottamassa uusi pyöritys. Puolison Siskontyttö perheineen tuli luoksemme visiittiin viideksi, kuudeksi päiväksi. Meidän elämäämme se muutti oleellisesti. Sovimme nimittäin niin, että me siirrymme nukkumaan olohuoneen vuodesohvaan, jotta perheen kolme ja puolivuotias Pikkumies saisi rauhassa nukkua päiväunensa ja pääsisi illalla meitä varhemmin unten maille.

Huh, emme todellakaan ole tottuneet lapsiperheen elämään. Kaikki meni aivan tavattoman hyvin, mutta kyllä useasti tuntui, että olisin tarvinnut/olisimme tarvinneet hiukan tilaa omille ajatuksille. Ja pakkohan minun on tunnustaa, että korotin Puolisolle kerran ääntäni ilman, että hänessä oli pienintäkään syytä.

Minä nukun sikeästi ja myöhään. Nytkin onnistuin venyttämään aamuni melkein normaaliin, vaikka meteli olikin aikamoinen. Kun heräsin, saatoin katsoa Pikkumiestä suoraan silmiin. Hän oli varmaan tullut vahtimaan untani. Eräänä aamuna heräsin siihen, että hän tuli ovelle, laittoi etusormen suunsa eteen ja suihkaisi ”shhhh”. Ymmärsin heti, että minun tuli olla hiljaa, etten herättäisi minua.

Aamupalat oli syöty ja juotu, kun minä nousin. Leikit olivat jo ylimmillään. Perheellä oli kuitenkin runsaasti ohjelmaa, joten he lähtivät liikkeelle minun aamiaiseni aikoihin. Ilmat eivät suosineet, mutta aktiviteetit olivat melkein aina sisätiloissa, joten sade ei päässyt haittamaan ihan kauheasti.

Päivät olivat meidän aikaamme. Saimme tehdä sitä, mitä tavallisestikin eli ei juuri mitään. Hermo kuitenkin lepäsi ja keräsimme voimia illan touhuihin. Pikku perhe palaili yleensä iltapäivän aikana, jolloin Pikkumies saattoi ottaa torkkunsa tai sitten ei. Kaikki aika meni hänen ympärillään. Milloin kuunneltiin tarinoita päivän menoista, milloin leikittiin Legoilla, milloin muovailuvahalla. Aikuisten puheenaiheet saivat odottaa nukkumaan menoa.

Eräänä iltana Siskontyttö miehineen lähti kyläilemään, ja me olimme lupautuneet lapsenlikoiksi. Ihan vapaaehtoisesti. Kävi niin, että vanhemmat halusivat nukuttaa Pikkumiehen ennen lähtöään, joten meille ei jäänyt kuin paikalla olemisen vaiva. Ilta sujui ilman ongelmia ja saimme olla rauhassa kahden. Helpompaa vahtikeikkaa ei voi olla.

Vaikka vierailu oli mieluisa ja toivottu, laskimme silti kaiken aikaa jäljellä olevia öitä. Puoliso oli kaiken lisäksi ymmärtänyt jotakin väärin ja vieraat lähtivät vuorokautta myöhemmin kuin olimme kuvitelleet. En saanut paniikkikohtausta, mitä pidän omassa tapauksessani erinomaisena suorituksena. Oppisinkohan jo vähitellen?

Kun vieraat olivat sitten lähteneet, laskeutui meille hiljaisuus. Yhtäkkiä tuntuikin ihan oudolta. Rakastamme Siskontyttöä ja hänen perhettään. Erityisesti Pikkumies on niin valloittava, ettei häneen voi olla ihastumatta. Mutta kuitenkin, nyt meillä oli vihdoin aikaa alkaa oman haaveen toteuttaminen. Ostimme matkan Firenzeen ja valitsimme hiukan tavanomaista paremman hotellin. Meillä on nimittäin aihetta juhlaan!

Perheen parissa Suomessa

Lähdin Suomeen suoraan hautajaisista. Olin juoksennellut koko päivän keväisessä 15 asteen lämmössä talvitakki päällä, sillä perillä odotti saman verran miinusasteita enkä olisi ehtinyt missään vaiheessa vaihtaa vaatteita. Pää oli pyörällä, mutta niin se oli koko kaksi ja puoliviikkoisenkin Suomessa.

Heti kärkeen jouduin asuntokauppoihin, jotka kylläkin sujuivat todella hienosti. Koko prosessi kesti ensimmäisestä kontaktista rahojen tilille siirtymiseen reilusti alle kolmessa viikossa. Jännitysmomentteja ei ollut.

Samana päivänä, kun saavuin, Äiti pääsi sairaalasta. Se tiesi minulle tietenkin hommia. Toivomuslista oli pitkä. Toisaalta seurasimme jännityksellä, kuinka ihonsiirre tarttuisi sääreen. Alku oli lupaava, mutta muutaman päivän jälkeen usko vaihtui epätoivoon. Jouduimme ilmeisen infernaalisen säryn vuoksi menemään takaisin sairaalaan, jossa todettiin siirre menetetyksi. Uutta leikkausaikaa ryhdyttiin samantien katsomaan. Juuri nyt tätä kirjoittaessani Äiti on leikkaussalissa, joten odotusaika ei ollut pitkä.

Kaiken touhun keskellä sain sentään Tyttären ja Murun kylään. Pikkuinen jäi oikein yöksi, mikä on minulle aivan suunnaton ilo. Ehdimme lukea kesken jääneen Harry Potterin loppuun ja käydä elokuvissa. Itse asiassa katsoimme kaksi leffaa.

Onneli ja Annneli oli sellainen kevytelokuva, jonka jaksoin juuri ja juuri pysyä hereillä. Lego Batman sen sijaan piti minut valitettavan hereillä. Tuntui kuin olisi ollut osana videopeliä. Räminää ja räiskettä oli enemmän kuin sielu sieti. Erityisesti räiske ja kaiken aikaa vilkkuvat ja välkkyvät kuvat tekivät suorastaan pahaa. Kohderyhmä oli kuitenkin tyytyväinen, ja erityisesti Batman miellytti. Karkkia tuli jälleen kerran yliannostus, joten ruoka ei vaan mennyt alas. Ikinä en opi rajoittamaan.

Kun sitten oli aika haudata Isä, Puoliso tuli tueksi. Itse tilaisuus kappelissa ei ollut ihan perinteinen. Veli perheineen ja me kaksi vietimme hienon ja herkän hetken arkun äärellä. Veli oli hoitanut tilaisuuden järjestelyt ja hankkinut paikalle hanuristin. Soittaja oli erinomainen. Ensiksi kuulimme Isän usein siteeraaman ’Orpopojan valssin’, minkä jälkeen laskimme kukin yhden ruusun Isän arkulle, ja toisena kappaleena ’Rööperiin mä kaipaan niin’. Olihan Isä Stadin kundi ja Rööperistä kotoisin. Muistotilaisuutta vietimme Lehtovaarassa aivan loistavan ruoan äärellä.

Uurnan laskun aikaan Puoliso oli jo palannut Pariisiin. Uurna laskettiin sukuhautaan Hietaniemen hautausmaalle. Veli oli varannut meille kaikille kynttilät ja minä sain olla virallinen seppeleen vartija. Seppeleen laskimme kuitenkin yhdessä. Tämäkin hetki oli minulle arvokas ja kaunis, vaikka kylmä viima kangisteli jäseniä. Ekberg oli ilmeinen valinta kahvipaikaksi. Minulle paikka on läheinen, sillä siellä tapasin lapsena Isää usein.

Vaikka olin Suomessa melko pitkään, ajatukseni ja voimani menivät pääasiassa Äidin asioita ja useampia lääkärireissuja hoidellessa ja tietysti hautajaisissa. En ottanut oikeastaan kehenkään yhteyksiä ja tapasinkin vain lähimmät ystävät. Mieli olisi tehnyt tavata paljon, paljon muitakin. Tunnen huonoa omaatuntoa, kun sanon jo mielessäni niin monelle kohtaamiselle ei. Mutta toisaalta ajattelen, että sitten kesällä…

Puolessa vuodessa omaksi kodiksi

Kun tulin Pariisiin, muutin valmiiksi kalustettuun huoneistoon. Puoliso oli etukäteen kysellyt useaan otteeseen, mitä haluaisin muuttaa sisustuksessa, jotta tuntisin asunnon myös omaksi kodikseni. En osannut sanoa mitään. En löytänyt päästäni edes ajatuksen poikasta.

Nyt kun olen ollut täällä reilut puoli vuotta, huomaan, kuinka pikku hiljaa ne ajatukset ovat löytyneet ja asunto alkaa näyttää myös minulta.

Televisiosta olin ehtinyt puhua jo alkajaisiksi. Puolison vanha telkkari oli minusta postimerkin kokoinen. En nähnyt siitä tarpeelliseksi kokemiani tekstityksiä. Ranskassahan kaikki ohjelmat ovat dubattuja, mikäli eivät ole ranskalaisia. Siksi käytän tekstitystä, sillä kaikesta puheesta en saa selvää. Ranskankielen tekstitys yhdessä puheen kanssa helpottaa merkittävästi ymmärtämistä.

TV oli siis ensimmäinen hankintani. Seuraavaksi tuli vuodesohva. Tarvitsemme aina välillä lisävuodetta, sillä meillä käy myös yövieraita. Jotta sohva olisi hyvä, siinä pitää voida istua mukavasti mutta myös sängyn täytyy olla erinomainen. Tutkimme tarkoin helpoimman vaihtoehdon, IKEAn tarjonnan. Suomessa käydessäni olinkin jo tutustunut valikoimiin, mutten löytänyt mieleistä. En täälläkään. Jouduimme turvautumaan muihin liikkeisiin. Kävimme toki ensin läpi eri kauppojen tarjoaman internetissä, mutta koska vaatimukseni olivat tiukat, ei sohvaa voinut ostaa pelkän ulkonäön perusteella.

Lopulta päädyimme Marais’n alueella sijaitsevaan BHV:n (Bazar de l’Hôtel de Ville!) myymälään, jonka sohvavalikoimaa ei kyllä voi erityisesti kehua. Löysimme kuitenkin juuri sen mieluisan. Standardikankaan sijaan valitsimme paremmin kotiin sopivan kankaankin. Vielä kotiin tultua vaihdoimme sohvan leveyden 160 senttiin, sillä siinä koossa vuodesohvan rakenne oli kokonaan metallinen, ja kolme ihmistä mahtuisi istumaan siinä mainiosti rinnan.

Odotusaikaa kertyi sohvan toimitukseen kahdeksan viikkoa. Sen ajan elimme kuin tulisilla hiilillä. Vanhan rotiskon olimme jo pistäneet kiertoon, eikä ilman sohvaa ollut kiva olla. Odotus kuitenkin palkittiin, sillä sohva vastasi niihin täydellisesti. Vuodeosiota pääsimme itsekin kokeilemaan, kun makuuhuoneessa tehtiin pienen vesivahingon vuoksi remonttia ja jouduimme evakkoon. Yöunet olivat mainiot, ja olimme varmoja oikeasti valinnasta.

Olimme pitkään miettineet IKEAan lähtemistä, sillä tarpeita tuntui riittävän. Merkitsin aina mieleen tullessa omaan pikku listaani, mitä kaikkea pitäisi ostaa. Lista koostui niinkin pienistä asioista kuin keittiön kaappien vetimistä ja verhojen kiinnitysrenkaista, mutta myös isompaa, kuten nojatuolit, aioimme hankkia.

Eräänä päivänä sitten vihdoin saimme aikaiseksi lähteä. Matkaa tehtiin IKEAn omalla bussilla, joka lähtee Gare de l’Estiltä muutaman kilometrin päästä. Vaikka bussi kulkee ihan ohitsemme, se ei pysähdy matkan varrella, mikä tietysti on harmi. Varsinkin tulomatkalla, jolloin luultavasti kaikki ovat jo IKEA-kierroksesta väsähtäneitä ja kassitavaraakin alkaa olla yllin kyllin.

Kiersimme osastoja ja teimme ostoksia niin ahkeraan, että loppumetrit menivät puolijuoksuksi. Kun sitten Puoliso vielä etuili kassajonossa, aika alkoi olla kortilla bussin takaisin lähtöön nähden. Kassalla saimme nimittäin pienen skandaalin aikaiseksi, kun etuilemamme ihmiset alkoivat – aivan oikeutetusti – kovaäänisesti moittia meitä ja vaatia siirtymistämme jonossa taaemmaksi. Paikalle riensi jo henkilökunnankin edustaja, joka sormi ojossa neuvoi, kuinka IKEAssa kaikki tehdään hyvässä yhteishengessä ja hymyillen. Minä äidyin kiukuttelemaan ja sanoin, ettei minua ollut koskaan aiemmin nöyryytetty niin kuin jonottajat olivat tehneet. Eikös paikalle rientänyt edellistä vähän suurempi tirehtööri, joka kutsui meidät sivummalle ja lupasi asiamme hoituvan. Niin sitten pääsimme yhdelle itsepalvelukassalle ihan suoraan, vaikka tavaroita oli yli sallitun 15:n. Bussiinkin vielä ehdimme!

Suurille tavaroille olimme valinneet kotiinkuljetuksen. Ne tulivat juuri sovittuna aikana ja täydellisesti tilausta vastaten. Kokoajatkin olivat paikalla jo etukäteen. Täytyy jälleen kerran arvostaa nuoria ystäviämme. Me Puolison kanssa emme olisi saaneet tavaroita kasaan varmaan kahdessakaan päivässä, mutta avustajat hoitivat asian kahdessa ja puolessa tunnissa.

Kyllä ruoka maistui urakan jälkeen. Tarjolla oli Burgundin pataa, jonka suomalainen ystävämme oli tehnyt Puolison tiukan valvonnan ja opastuksen avulla. Kun aterian kanssa oli tarjolla vielä erinomaista punaviiniä, en voi pitää päivää kuin täydellisesti onnistuneena. Kotikin kun alkaa todella olla koti.

Jälleen matkalla Suomeen

Olen jälleen valmistautumassa Suomen matkaan. Jos aiemmat reissut ovat olleet raskaita, tulee tästä vielä monin verroin raskaampi.

Olemme eläneet surun täyttämiä aikoja. Hyvä ystävämme taisteli kovasti influenssavirusta vastaan. Hän eli viimeiset kolme viikkoaan hengityskoneessa nukutettuna. Virustauti oli niin rankka, että hän ehti saada sydäninfarktin, joka tainnutti hänet vegetatiiviseen tilaan, eikä toivoa enää ollut. Elvytys sai kuitenkin sydämen jatkamaan toimintaansa vielä melkein kaksi viikkoa kohtauksen. Onneksi tuo turha taistelu päättyi, eikä kärsimystä enää ole.

Reilu viikko sitten sain vielä karumman kuolinuutisen. 90-vuotias isäni kuoli yllättäen. Vanhan ihmisen kohdalla on tietysti luonnollista, että kuolema on aina kulman takana. Surua se ei kuitenkaan vähennä. Suhteeni isääni on ollut vuosikymmeniä melko ambivalentti, mutta viimeisen vuoden aikana olimme lähentyneet merkittävästi. Voisin kutsua suhdettamme jopa helläksi.

Nyt siis edessä on kahdet hautajaiset. Ensin hautaamme ranskalaisen ystävämme, sillä Ranskassa hautaus tapahtuu muutaman päivän kuluessa kuolemasta. Suomessa byrokratia tai siunauspaikkojen rajallisuus pidentävät aikaa. Isäni kohdalla viivästys johtuu ruumiinavauksesta, joka tehdään yksin kuolleille.

Isäni oli valmistautunut lähtöönsä. Hän puhui usein siitä, kuinka haluaa tulla haudatuksi. Ei seremonioita, ei puheita, ei lauluja. Vain lapset, puolisot ja lastenlapset läsnä. Itsekin ajattelen näin. Toivoisin vain tuhkauksen ja uurnan laskun lähimpien kesken. Sen jälkeen kyllä jälkeenjäävät saisivat minun puolestani viettää mukavan yhdessäolohetken muistokseni. ”Miksi surra sitä, minkä on menettänyt, kun voi iloita siitä, mitä on ollut:” Minusta se on kaunis ajatus, vaikka sekään ei kyllä vähennä minun surun tunnettani.

Kun nyt näin tarkkaan ryhdyin avautumaan, kerron sitten muustakin. Äiti pääsee vihdoin puolentoista vuoden säärihaavahoidon seurauksena ihonsiirtoleikkaukseen. Olen siitä tavattoman onnellinen. Kolme kertaa viikossa tapahtunut haavahoito on nakertanut Äidin hermoa ja vienyt elämäniloakin. Ihonsiirto voi taas tuoda hänet sille tasolle, jolla hän henkisesti ja fyysisestikin oikeasti on.

Äidin sairaala-aika kestänee viitisen vuorokautta. Minä olen ajatellut rantautua heti sairaalajakson päätteeksi Suomeen. Sillä tavoin minusta on hänelle maksimaalinen ilo ja hyöty. Muu turvaverkko kyllä käy häntä sairaalassa tervehtimässä. Ja siellähän hän pärjää kyllä hyvin itsekseenkin.

Jotta aika ei kävisi Suomessa ollessani pitkäksi, olen vielä järjestänyt yhden keskittymistä vaativan toimen muun oheen. Äidin hylkäämä asunto on myynnissä tai oikeastaan sen myynnistä on jo sovittu. Myynnistä päätettiin vain viikko sitten. Ensin mietin välitystehtävän antoa kiinteistövälittäjälle, mutta sitten sain vinkin Hitaskoti-sivustosta . Sinne voivat niin asunnon myyjät kuin hakijat laittaa oman ilmoituksensa.

Olin ehtinyt laittaa viestin vasta yhdelle ilmoittajalle ja toista olin tekemässä, kun puhelin soi. Ostajakandidaatti oli todella kiinnostunut. Saimme järjestettyä näytön heti seuraavaksi päiväksi, ja asia oli selvä. Nyt vain säädämme enää kauppakirjaa ja – kun kyseessä on hitas-asunto – odotamme enimmäishintalaskelmaa. Muut paperit ovat jo kunnossa. Olen valmis kaupoille heti Suomeen päästyäni. Jos tämä menee käsikirjoituksen mukaan, kauppa on selvä ensi viikolla. Näin helpossa asuntokaupassa en ole koskaan ollut mukana.

Suomen reissusta näyttää tulevan ohjelmallisesti varsin tiivis. Matkan raskautta kuitenkin lievittää se, että ainakin osaksi aikaa Puoliso tulee tuekseni.

Rakkaudella isälle!

Elena Ferrantea ranskaksi

En tiedä, luenko paljon vai vähän, mutta aina minulla on kirja tai kaksi meneillään. Ranskaan toin jo alun perin hyllystäni kirjoja, joihin ei syystä taikka toisesta ollut ollut aikaa ryhtyä, mutta olivat kuitenkin lukulistalla. Suomi-visiiteillä olen ostanut ajankohtaisia kirjoja ja tuonut muassani myös aiemmin hankkimiani. Eläkkeellä on vihdoin aikaa.

En usko olevani lukijana kovin nopea. Saatan silti uppoutua kirjaan tunneiksi, ja muu maailma katoaa ympäriltä. Erityisesti painetut kirjat miellyttävät. Pelkkä kirjakaupan tuoksu saa veden kielelle. Sähkökirjojakin on lukenut melkoisen joukon, mutta sellaista tunnelmaa, johon paperiversion ääressä pääsen, ei e-kirja minulle tarjoa. Näen nimittäin lukiessani tekstin kuvina ihan pieniäkin yksityiskohtia myöten. Olen ikään kuin elokuvassa lukiessani. Näin ei käy sähköisten versioiden äärellä.

Luen pääasiassa suomeksi. Olen aina ollut sitä mieltä, että hyvä käännös on parempi kuin kohtuullisen hyvin ymmärretty alkuperäisteksti. Muistan jo vuosikymmenten takaa, kuinka Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys Matti Rossin kääntämänä tuntui siltä, kuin olisin lukenut espanjaa. Tiesin heti lukevani loistavaa käännöstä. Näin ajattelen edelleen. Nostan todella hattua monelle muullekin suomalaiskääntäjälle, jotka ovat tulkinneet minulle erikielisiä romaaneita äidinkielelleni suomeksi.

Dekkareita sen sijaan olen aina lukenut jonkin verran englanniksi. Pidän kai niitä vähemmän arvokkaina kuin muita kirja-genrejä (anteeksi!). Olen ajatellut niiden olevan minun kielitaidolleni sopivia, ja toisaalta en ole ollut niin tarkka ihan jokaisen sanan ymmärtämisen kanssa. Pääasia on ollut pitää englannin taitoani jollakin tavoin yllä.

Nyt olen poikennut aiemmista tavoistani ja vielä ennen kuulumattomalla tavalla. Sain joululahjaksi kaksi Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäistä kirjaa ranskaksi käännettyinä (L’amie prodigieuse ja Le nouveau nom). Olen kuullut Ferrantea kehuttavan kovasti, ja lahjan antajakin oli niin innoissaan, että päätin tarttua kirjoihin melkein samantien. Sitä paitsi nimimerkin suojissa kirjoittavaa Ferrantea on itseään epäilty kääntäjä Anita Rajaksi , joten saanen anteeksi, etten lue teoksia äidinkielelläni.

Onhan minulla aikaa kulunut noiden kahden kirjan parissa. Aloitin joulun jälkeen ja nyt olen toisen osan loppupuolella. En voi mitenkään väittää, että ymmärtäisin jokaisen sanan tai jokaisen ilmauksen sävyn, mutta erinomaisesti huomaan ymmärtäväni. Se tuntuu hyvältä. Ferranten teksti on ehkä juuri omiaan tällaiselle puolikieliselle. Se on kovin kuvailevaa ja usein vielä kerrataan vähän toisin sanoin edellä sanottu. Jos en siis heti ymmärtänyt, saan kiinni seuraavassa lauseessa ja opin samalla uusia sanoja. Kunpa vielä oppimisin siirtämään kaiken osaamani aktiiviseen käyttöön!

Kaiken kaikkiaan olen pitänyt lukemastani. Ferrante on erinomainen kirjoittaja ja luulen käännöksenkin olevan hyvä. Nyt pitää enää päättää, millä kielellä luen kolmannen osan. Sitä voisi vaikka kokeilla suomeksi ja vertailla, vaihtuisivatko saamani mielikuvat ja päässäni pyörivä elokuva toisenlaiseksi, kun ymmärränkin kaiken lukemani.

Mummokärryn kanssa kauppaan

Ostin viime syksynä uuden kauppakärryn. Siis sellaisen perässä vedettävän, pyörillä kulkevan. En ole kuunaan voinut kuvitella, että käyttäisin sellaista mummokärryä missään. Vaan kuinka ollakaan, otan kärryn todella mielelläni mukaan kauppaan lähtiessäni.

Täällä Pariisissa – varmaan kaikkialla muuallakin Ranskassa – kaikilla on kauppakärry, niin miehillä kuin naisilla, niin nuorilla kuin vanhoilla. Se on yksinkertaisesti niin kätevä. En enää ymmärrä, miksi haluaisin kantaa useassa muovikassissa painavia tavaroita kaupasta kotiin. Ne, jotka kulkevat kauppakassit käsissään, ovat varmasti työmatkallaan kaupassa käyviä. Eihän kukaan tietenkään kärryä töihinsä rahtaa.

Oli meillä tietysti vanhakin kärry. Se oli kuitenkin hiukan pieni kahden hengen suurtalouteemme ja vähän nuhjuinenkin. Sitä paitsi väri ei miellyttänyt silmääni. Siksi päätin hankkia uuden. Arvoin kaupassa pitkään, minkälaisen ottaisin. Kärryt maksoivat kolmesta kympistä ylöspäin, ja hienoimmissa malleissa oli pyöriä niin, että kärryn vetäminen onnistuu portaissakin. Päädyin lopulta keskihintaiseen, käytännöllisen mustaan ja varsin tilavaan, vankkaan malliin. Olemme molemmat olleet hankintaa tyytyväisiä.

Käymme tietysti lähikaupasta hakemassa joskus jotain pientä, mihin ei kärryä tarvita, mutta usein käymme pienen matkan päässä olevassa marketissa ja torilla. Ruuan lisäksi ostamme usein pullovettä. Tuntuu todella mukavalta tunkea kuuden, litran vetoisen pullon pakkaus kärryn pohjalle ilman, että niitä pitäisi selkä vääränä rahdata pitkin katuja. Jaksaa laittaa mukaan vielä vaikka yhden hyvän valkoviininkin.

Määräänsä enempää kärryyn ei kuitenkaan mahdu. Siksi menemme välillä kauppaan sillä ajatuksella, että tilaamme tavaroille kotiin kuljetuksen. On ihan merkillistä, että jo kuuden kympin ostokset tuodaan kotiin maksutta. Tosin minä vaikka maksaisin sellaisesta palvelusta. Helsingissä, ehkä muuallakin Suomessa, on mahdollista tietysti tilata netistä ja saada kuljetus, mutta silloin et pääse itse valitsemaan tuotteita.

On ihanan vapauttavaa kulkea kaupassa ilman pelkoa tavaroiden painosta ja siitä, kuinka paljon jaksaa kantaa. Tulee valittua huomattavasti helpommin ja monipuolisemmin niin hedelmiä kuin vihanneksiakin. Nytkin meillä on käynnissä keittotalkoot. Ostimme kiloittain perunoita, parsakaalia, purjoa, sipuleita ja muitakin juureksia, joista valmistamme soppia valmiiksi pakasteeseen. Kaupassakaan ei tarvitse käydä ihan niin usein.

Kärry on niin oleellinen osa pariisilaisuutta, että myös busseissa on luontevaa kulkea sellaisen kanssa. Täysien kärryjen asetteleminen bussin käytävällä on välillä haasteellista, kun kärryjä on samassa kulkuvälineessä useita. Limittäin ja lomittain ne sitten täyttävät kulkuväylät. Kauppoihin harvat menevät sisään kärryn kanssa. Ne jätetään sisääntuloaulaan, jossa ne sitten seisovat kauniisti rivissä ja odottavat kassalle tulevaa omistajaansa.

Vaikka täällä kauppakärryn käytöstä on tullut minulla luonteva osa luontoani, ihan varma en vieläkään ole, saisinko Suomessa tehtyä saman. Olen kyllä niin vakavasti jo harkinnut kärryn hankkimista, että kirjoittanen sen ostoslistaani seuraavaa Suomi-vierailua varten ja ryhdyn häpeilemättä mummokärryilijäksi.

Joulun ihme, hajuton hyasintti!

Olen jo vuosikymmeniä sitten oppinut, etten työnnä nenääni lähellekään hyasinttia. Niiden voimakas tuoksu saa pääni pyörälle ja aiheuttaa kauhean päänsäryn. Samoin tekevät liljat, joista nykyään on onneksi myös tuoksuttomia versioita.

Palasin Suomesta alkuperäisen ajatuksen mukaan niin, että voimme Puolison kanssa viettää edes uutta vuotta yhdessä. Puolison siskon poika tyttöystävineen oli kutsuttu luoksemme juhlimaan vuoden vaihtumista. Poika on koulutukseltaan sommelier, joten hänen tehtäväkseen oli annettu viinien valinta. Ruokakin oli tarkoin mietitty etukäteen.

Haimme edellisenä päivänä torilta hienon villisian rullan, jonka valmistus aloitettiin marinoimalla liha punaviinikastikkeessa. Marinadissa lihan tuli olla 24 tuntia. Alkupaloina tarjottaisiin suomalaista siian mätiä ja lohta sekä kuningaskotiloita kera itse tehdyn majoneesin. Jälkiruoan ostimme valmiina pakasteisiin erikoistuneesta Picard’ista.

Vieraat tulivat hyvissä ajoin aattoiltana. Joululahjoja emme nuorten kanssa olleet vielä vaihtaneet, joten niiden vuoro oli ensimmäisenä. Silmäni levähtivät pelästyksestä selälleen, kun avasin ensimmäisen paketin. Sieltä paljastui vielä ihan nupullaan oleva hyasintti. Saatoin siis toistaiseksi olla rauhassa. Mietin kuitenkin jo kasvin pois heittämistä heti, kun vieraat olisivat poistuneet. Minä ja hyasintti emme vain kerta kaikkisesti sovi samaan talouteen.

Ilta sujui aivan mahtavasti. Niin ruoka kuin juomatkin olivat erinomaisia. Iloisin olen kuitenkin siitä, että uskalsin jälleen kerran puhua ranskaa lähes pelotta. En enää suunnittele sanomaani etukäteen, vaan aloitan reippaasti lauseen ja odotan jatkon tulevan itsestään. Ja jos ei tule, haen toisia ilmaisumuotoja, ja toisaalta muut auttavat. Kynnys on minulla kyllä ollut kova. Vieraille puhuminen on ollut helppoa, mutta tuttujen kesken on paniikki joskus vienyt kaikki sanat päästäni.

Palaan kuitenkin nyt tuohon hyasinttiin. En heittänytkään sitä heti pois, oikeastaan unohdin sen kokonaan. Nyt siitä tuli jostain syystä puhe. Puoliso väitti, ettei hyasinteissa ole tuoksua. Paikalla ollut vieraammekin vakuutti, että ranskalaiset hyasintit ovat hajuttomia. Melkein kiihdyin, sillä minä jos kuka tiedän, että niissä on todella melkein hengityksen salpaava haju. Kerroin, että Suomessa joulukukkana paljon käytetty hyasintti on monelle muullekin kauhistus juuri sen tuoksun vuoksi. Itse varon aina valitsemasta asetelmaa, jossa on niitä mukana, jos en tiedä vastaanottajan mahdollisesta hajuherkkyydestä.

Olin sijoittanut kukan hiukan syrjemmällä, ja totta on, etten ollut koko kasvia edes tuon aattoillan jälkeen muistanut. Nyt kävin sen hakemassa, ja se oli jo hiukan auennut. Tuoksun olisi pitänyt tuntua ja oikeastaan täyttää koko huoneisto. Laitoin nenäni ihan kiinni kasviin ja nuuhkaisin voimakkaasti. Hyasintti ei tuoksunut miltään. Ei siis miltään. Tai ehkä hiukan kasvilta. Eikö se jos mikä ole joulun ihme!