Skip to main content

Pariksi viikoksi Suomeen

Olen lähdössä Suomessa käymään. Kolme kuukautta on mennyt niin nopeasti, ettei varsinainen ikäväkään ole ehtinyt tulemaan. Lähden silti mielelläni.

Tarkoitukseni on viipyä pari viikkoa, mutta en ole aivan varma, pääsenkö palaamaan aiottuna päivänä. Lähes 85-vuotias äitini on hiukan sairastellut, ja minusta tuntuu, että minua tarvitaan. En millään muotoa lähde ikävästä velvollisuudesta, vaan ihan päinvastoin. Äidilläni on kyllä ympärillään vankka joukko apuavoimia, mutta minustakin on varmasti iloa ja mielelläni tapaan häntä. Pääosan ajastani viettänenkin hänen seurassaan.

Äitini muutti vuosi sitten uuteen asuntoon. Muutos tuntui tuolloin tarpeelliselta, sillä hän jäi muutama vuosi sitten leskeksi, ja vanhassa asunnossa kaikki muistutti yhteisistä vuosikymmenistä. Muutto varttuneella iällä ei ehkä ole ihan helpoimmasta päästä, mutta senkin yli päästiin. Paljosta luovuttiin, mutta paljon hankittiiin myös uutta. Koti on kaunis. Jotenkin minusta on silti tuntunut, ettei äitini ole kuitenkaan täysin kotiutunut.

Edellinen asunto oli vuoden verran vuokralla, ja nyt on ollut tarkoitus aloittaa sen myynti. Äitini palasi asuntoon muuttotarkastusta ja avainten luovutusta varten. Ja kuinka ollakaan, hän oli tuntenut palaavansa kotiin, eivätkä kuulemma vanhatkaan asiat enää ahdistaneet. Tunne oli niin voimakas ja selkeä, että myyntiä oli harkittava uudelleen. Ja niin nyt vain taitaa käydä, että äiti muuttaa kera uusien huonekalujensa entiseen kotiinsa.

Kyse ei taaskaan ole pienestä asiasta, ja se tietysti stressaa. Pitäisi pakata ja järjestää varsinainen muutto. Uuteen asuntoon on nyt ainakin ensi hätään etsittävä vuokralaiset. Puuhaa riittää, joten onneksi olen saanut alle vähän laiskotella.

Ymmärrän hyvin, että ajatus edestakaisesta muutosta saattaa toisista kuulostaa vanhan ihmisen yhtäkkiseltä päähänpistolta, mutta minä kyllä kuulen sen varmuuden ja helpotuksenkin, joka äitiäni tähän ajaa. En siis kauhistellut tilannetta, vaan ryhdyin heti miettimään, kuinka asiat hoidetaan. Ammattilaiset saanevat hoitaa niin pakkaamisen kuin kuljetuksen. Tavarat löytänevät kuitenkin omat paikkansa helpommin kuin vuosi sitten.

Suruakin reissulleni mahtuu. Saatan rakkaan ihmisen hänen viimeiselle matkallaan. Kyse on henkilöstä, joka ehti tuntea minut syntymästäni saakka. Vuosien varrella meidän suhteemme muuttui ystävyydeksi, jota pidimme yllä vielä hänen sairastuttuaan vakavasti. En ajattele kuitenkaan hautajaisia pelkkänä surujuhlana. Minulle hautajaiset on se viimeinen kiitos, jonka voin vainajalle esittää siitä, että hän on ollut elämässäni. Tärkeä tilaisuus kaiken kaikkiaan.

Tekemistä piisaisi vaikka pidemmäksikin aikaa, mutta aion minä ystäviänikin tavata. Nykyaikana yhteydet eivät tietenkään katkea siihen, että ollaan eri paikkakunnilla tai maissa, mutta eivät sähköiset välineet sentään pysty korvaamaan kasvokkain tapaamista.

Kaupassa käyminen on ihanaa!

Käyn mielelläni kaupoissa. Erityisesti ruokakaupat herättävät minussa intohimoja. Enkä todellakaan tarkoita mitään markethelvettiä, jossa kaikki tavara on muovikelmutettua tai muuten pakattua.

Muistan hyvin lapsuudestani, kun erikseen mentiin maito-, sekatavara- ja lihakauppaan. Se oli sentään jotain. Saan helposti mieleeni jauhetun kahvin tuoksun ajalta, jolloin itse määriteltiin jauhatuksen hienous. No löytyyhän niitä laitteita nykyäänkin joistain paremmin varustelluista marketeista kera vasta paistetun croissantin tuoksun. Tunnelma vain puuttuu, mutta hyvin on ymmärretty tuoksujen vaikutus kauppakokemukseen.

Suomesta ei kuitenkaan tahdo löytyä elämyksellisiä ruokakauppoja kuin halleista. Niissä voit vielä valita pihvilihasi niin, että näet, onko liha riittävän riippunutta, kun kauppiaan sormen painalluksen jälki jää pitkäksi toviksi viipymään lihan pintaan. Sellaista pihviä ei tarvitse kuin näyttää kuumalle valurautapannulle ja se on valmis nautittavaksi.

Ranskassa on kaikki toisin. Halleja ja toreja on paljon, samoin kuin erillisiä leipä-, liha- tai juustokauppoja. Hallissa vielä niinkin, että asioit erikseen hevosenlihakauppiaan tai lintu- ja riistakauppiaan tiskeillä. Voit aina olla varma, että saat haluamastasi lihasta juuri sitä osaa, jota kulloinkin tarvitset. Leipää ei täällä tulisi mieleenkään ostaa valmiiksi pakattuna, vaikka leipäkauppiaistakin on tiedettävä, valmistavatko leivän itse vai vain paistavat. Olen Suomessa vannoutunut ruisleivän syöjä, täältä sitä harvoin löytää. Harmikseni onkin todettava, että myös valkoinen leipä maistuu minulle paremmin kuin hyvin.

On tilanne Suomessa tai ehkä paremminkin Helsingissä vuosien varrella muuttunut. Pieniä ihania herkkupuoteja löytyy keskustan alueelta kyllä, mutta ei niin tiuhaan kuin toivoisi. Meillä Pariisissa on omassa korttelissa boulangerie, joka siis on oikeastaan leipomo eikä pelkkä leipäkauppa. Herkkuja erilaisista suolaisista piirakoista makeisiin leivonnaisiin ja kakkuihin on vaikka minkä verran. Ihmettelen aina, kuinka kaikki ylipäätään saadaan myytyä. Leipä on tietenkin aina tuoretta, sillä sitä paistetaan useamman kerran päivässä.

Halliin on hiukan pidempi matka, mutta ei sekään kaukana ole, ihan kävelyetäisyydellä. Vaikka juustoja tulee välillä ostettua marketistakin, kyllä hallin juustokauppiaan tarjonta on ylivertainen. Aina saat hyvät neuvot ja tietysti myös maistiaiset, kun olet valitsemassa itsellesi tuntematonta juustoa. Yksikään hinta ei ylitä Valion juustovalikoiman kilohintoja. No ehkä joku sentään. Leikkelekauppiaalta löytyy erilaisten kinkkujen ja monen moisten makkaroiden ohella pateita kuoren kera ja ilman, terriinejä, quicheja, paneroituja ja paneroimattomia porsaan koipia, jänistä marinoituna ja sinällään, kaikkea ei voi edes luetella. Näiden herkkujen äärellä ei pääse laihtumaan.

Usein asioimme myös isossa kiinalaisessa Paris Storessa. Tuorevihannekset ja yrtit löytyvät sieltä helpoimmin valmiista maustesekoituksista puhumattakaan. Olemme ostaneet sieltä jopa kanaa, vaikka hienoisesti ennakkoluuloinen olenkin. Uuteen lempiruokaani Chimichurriin saan kaikki ainekset yhdestä paikasta.

Aina ei kuitenkaan jaksa muutaman korttelin päähän asioimaan, joten läheinen Franprix saa luvan tyydyttää tarpeemme silloin tällöin. Olen kaupassa edelleen hiukan hukassa, sillä tavaroiden paikkoja vaihdettiin vastikään oikein radikaalisti. Niinpä eräänä päivänä jonkin hyllyn ääressä ollessani katsahdin, että tuossahan on meetwurstia, nappaan siitä paketin. Ihmettelin kyllä, kun valikoimaan kuului vain kahta tyyppiä. Kotiin tullessa Puoliso sitten sanoi ’Ai kas, oletkin ostanut härästä valmistettua makkaraa’. En vieläkään jäänyt asiaa pohtimaan. Ensimmäistä kertaa sitä sitten syödessäni sitäkin enemmän. Maku oli vieras ja ymmärsin, miksi Puoliso ihmetteli. Eihän meetwurstia härästä valmisteta vaan porsaasta. Olin onnistunut ottamaan halal-makkaraa! Se jäi minulta sitten syömättä, kiitos ennakkoluuloisuuteni, luulen.

Tuuletuspäivä Montmartrella

Yhtenä päivänä päätin lähteä tuulettumaan kotikulmilta. Tavallinen kävelylenkkini kulkee pitkin vilkkaasti liikennöityjä reittejä, joten päätin valita kohteekseni melkein autottoman Montmartren. Sen laelle nimittäin kulkee varsin viehättävä pikku bussi.

Montmartrobus on mitä mainioin kulkuväline myös turistille. Sen toinen päätepysäkki on Place Pigallella ja toinen 18:nnen kaupunginosan kaupungintalolla Jules Joffrin -aukiolla. Tuon välin bussi mutkittelee söpöjä pikku katuja ensin ylös aina Place du Tertrelle ja Sacré Coeurin kupeseen ja sieltä taas alas toiseen suuntaan. Matkan varrellakin toki voi jäädä pois ja jatkaa myöhemmin ylös tai alas. Liikennöintiväli on mukava, 10-15 minuuttia, bussi kulkee aikaisesti aamusta yömyöhään ja kuljettaa ihan tavallisella lipulla. Suosittelen bussia lämpimästi sellaisillekin, jotka vierailevat Pariisissa ensi kertaa.

Tällä kertaa minäkin valitsin kulkuneuvokseni Monmartrobusin, kun en jaksanut kovassa helteessä lähteä kapuamaan kapeita katuja ja monia portaita kukkulan laelle. Jäin pois Place du Tertrellä. Aukio on ruuhkainen, täynnä ravintoloita ja tietysti taulukauppiaita. Maalarit eivät enää juurikaan tee muita kuin muotokuvia turisteja varten, mutta tyylejä löytyy kyllä joka makuun. Kiersin aukion ja kävin parissa galleriassa. Silmiini sattui muutama oikein mukava pikku veistos, mutta harmikseni en laittanut taiteilijoiden nimeä muistiin.

patsas_1   kissapatsas

Vaikka kukkula on turistien kansoittama, se jollakin tavoin sykähdyttää aina mieltäni. Sacré Coeurissa en sentään enää vieraile, mutta näkymä kirkon edestä Pariisin kattojen ylle on mahtava. Sitä jaksan kerrasta toiseen ihailla ja etsiä kaupungilta minulle tuttuja kiintopisteitä. Yleensä kirkon lähistöllä on erilaisia esiintyviä taiteilijoita, yksi soittaa haitaria, toinen on jähmettynyt enkeliksi ja kolmas jonglööraa. Tällä kertaa minä jäin seuraamaan klovninenäistä kaveria, joka taiteili lasi(?)pallon kanssa. Pallon ja miehen liikkeet olivat niin sulavia, etten ole yhtään varma pallon materiaalista!


Koska kuitenkin olin tuulettumisen lisäksi lähtenyt lenkille, päätin myös kierrellä rinteitä ylös ja alas. En oikeastaan yhtään tiennyt, missä päin kuljin, mutta aika ajoin silmiini sattui tuttu kohta tai katu, joten pystyin itseni paikallistamaan. Tosin varsinaista pelkoa eksymisestä ei ole, kunhan vain pitää sihdin aina alas- tai ylöspäin. Korkeisiin portaisiin törmää melkein joka kadun varressa, joten kovin heikkojalkaisille rinteet saattavat olla haasteelliset. Minä kuitenkin reippailin helteestä huolimatta portaita niin ylös kuin alaskin. Päädyin lopulta kirjakaupan kautta Place des Abbesses’ille, jonne tunnun aina Montmartren reissuillani päätyvän.

Sanoin ’päädyin’, sillä minulla alkoi jo olla ihan huikea jano, ja mikä onkaan parempi kuin kylmä olut helteisenä päivänä. Niinpä istahdin terassille nauttimaan lasillisesta ja lukemaan juuri ostamaani, Pariisin 18:nnen kaupunginosan historiasta kertovaa kirjaa. Tai paremminkin katsomaan kirjan hienoja valokuvia, sillä pääni oli kyllä helteestä aika tukkoinen, enkä oikein jaksanut lukea kuin kuvatekstit.

Koska helle tosiaan vei voimat ja tarmon toimia, soitin vielä kotiin ja ehdotin, että käyn matkalla syömässä, niin ei minun takiani ainakaan tarvitse ryhtyä ruokaa valmistamaan. Se sopi Puolisolle mainiosti ja hän suosittelikin minulle pientä Le Progrès -nimistä brasseriaa. Pariisissahan ei kello kolmen ja seitsemän välillä ole mahdollista saada mistään ruokaa, joten olin varautunut pahimpaan. Minua kuitenkin lykästi, vaikka lämmintä ruokaa ei vielä ollutkaan tarjolla. Sain hienon juusto-, leikkelelautasen, jonka hinnalla tosin olisin vähemmän turisteja houkuttelevassa ympäristössä syönyt koko menun.

ruoka

Lasi hyvää viiniä aveciksi täydensi hyvin tuuletustarpeeni ja jaksoin kepein askelin kotia kohti!

Pariisi lapsen kanssa

Tyttäreni oli tyttärineen luonamme Pariisissa. Täti, joka on siis myös mummi, oli erityisen onnellinen molempien saamisesta luokseen. Minusta kyllä tuntui, ettei Tytär ollut kauhean innostunut matkasta, mutta koska Mummin Muru niin kovasti sitä toivoi, niin olihan se lähdettävä.

Jotenkin ihan ilman keskustelua päädyimme kuin yhdessä tuumin suunnittelemaan menemisemme lapsen ehdoilla. Pian yhdeksän vuotias Muru on innostunut lähinnä huvipuistoista, mutta muutakin keksimme. Tytär toivoikin nimenomaan, että huvitusten ohella tekisimme myös jotain ”järkevää”.

Porte de la Villettessa, helppojen kulkuyhteyksien päässä (metro, bussi, raitiovaunu) sijaitsee Tieteiden ja teollisuuden kaupunki (Cité des sciences et de l’industrie). Se voisi olla vaikkapa  laajennettu versio Heurekasta. Alueella on valtava määrä erilaisia aktiviteetteja ja näyttelyitä ja – mikä parasta – eri ikäisille lapsille (Cité des Enfants) omat kokonaisuutensa. Me menimme 5-12-vuotiaille suunnatulle alueelle, joka innosti valtavasti myös aikuista.

Alueella oli kuusi eri teemakokonaisuutta: Ihmisvartalo, Kommunikaatio, TV-studio, Vesileikit, Piha/puutarha ja Tehdas. Kaikki esillä oleva oli interaktiivista ja samalla opettavaista. Erityisesti vesileikit tuntuivat olevan Murun mieleen, sillä niiden parissa vietimme aikaa pisimpään. Tilassa oli useita vesialtaita, ja niissä pääsi kokeilemaan esimerkiksi veden paineen ja virtausnopeuden vaikutusta pallomeripallon ohjailussa ja ylhäällä pitämisessä. Ja ainahan on kiva, kun vesi ruiskuaa!

Jopa Tehdas-alue oli suunniteltu kiinnostavasti. Erilaisin rattain sai ohjata koneita tekemään jonkin pienen työtehtävän, oman kehon avulla tuotettiin energiaa, jolla sai television käyntiin ja tuulivoimaloita pyöritettiin puhaltimen avulla. Hauskinta tällä osastolla näytti kuitenkin olevan robotti, jonka avulla sai rakentaa eri muotoisista palikoista taloja tai linnoja. Kaiken kaikkiaan mahtava kokemus koko Lasten kaupunki, suosittelen!

lavenin_kanssa_4

Kesäisin Pariisin keskustaan, Tuileries’n puistoon rakennetaan huvipuisto. Se oli tietysti must-kohde. Ilma oli helteinen ja väkeä oli todella paljon. Se ei menoa haitannut. Laitteisiin piti hiukan jonottaa, mutta laitteita riitti. Oli maailmanpyörää, vekkulaa ja kummitusjunaa, mutta parasta oli pyöriä altaassa ison, ilmalla täytetyn pallon sisällä. Mitään rannekesysteemiä ei käytössä ollut ,vaan kuhunkin aktiviteettiin maksettiin 4-5 euron pääsymaksu erikseen.

Pariisin Disneylandiin olin luvannut käynnin jo kauan sitten. Sinne lähdimme Murun kanssa kaksistaan. Puistohan on kaupungin ulkopuolella ja sinne kuljettaa RER-juna ihan perille. Päivä oli jälleen helteistäkin helteisempi ja taisimme olla juomapulloinemme jo saapuessamme hieman uuvahtaneita. Piti vain jaksaa. Pääsymaksu oli aikuiselta 75 ja lapselta 67 euroa. Aika tyyristä vai mitä! Laitteisiin ei sentään erikseen tarvinnut maksaa.

Puisto oli ainakin minulle aivan valtava pettymys. Alue on iso ja koostuu erilaisista rakennuksista, milloin ollaan villissä lännessä, milloin prinsessa Ruususen linnassa. Pääasiassa rakennuksissa oli kauppoja, joista sai osta Disney-krääsää. Kiertelimme ympäri aluetta etsien huvipuistolaitteita. Emme löytäneet kuin muutaman. Yksi rakettirata oli liian pelottava, muihin oli niin valtavat jonot, että lapsen voimat eivät riittäneet jonottamiseen. Kahvikuppeihin sentään pääsimme pyörimään. Mitään erityistä emme ostaneet, vain yhden Mikki Hiiri -ilmapallon, joka sekin pääsi karkuun. Menimme kuitenkin seuraavaan myyntipisteeseen, jossa esitimme ostokuitin ja jäljelle jääneen narun ja saimme uuden pallon tilalle. Ja jälleen oltiin yhtä hymyä!

lavenin_kanssa_3

Illansuussa olimme sitten jo palaamassa junalle, kun huomasimme ihmisten kerääntyvän Disneylandin katujen varsille. Kysäisin joltain, mitä tuleman piti ja kuulin, että paraati olisi niillä hetkin alkamassa. Niinpä asetuimme mekin odottamaan. Paraati oli todella iso. Disney-hahmoja oli laidasta laitaan, niin elo- kuin sarjakuvista. Musiikki ja laulu soi. Minustakin paraati oli mukava ja näyttävä, mutta lapsen päivän se suorastaan pelasti! Hän oli niin onnellinen videoidessaan ohimarssia ja sitä esitellessään vielä kotonakin.

Koska pääasia ei siis saanut olla pelkkä leikki, päätimme käydä Luonnonhistorian museossa, joka sijaitsee valtavan kasvitieteellisen puutarhan alueella (Jardin des Plantes). Siellä on muuten myös Pariisin toinen eläintarha. No eläimiä oli valtava määrä. Suuri osa oli täytettyjä, mutta mahtui joukkoon myös kokonaan rakennettujakin. Tämä museo yhdessä Lasten kaupungin eläinvauvoja esittelevän näyttelyn sekä Parc de la Villetten Géode-elokuvateatterin kolmiulotteisen mammuttielokuvan kanssa muodostivat loistavan kokonaisuuden, joka hyvin tyydytti myös Murua.

Teimme ja näimme muutaman päivän aikana todella paljon. Olin oikeastaan yllättynyt, miten paljon kaikkea löytyikin. Seuraavaksikin kerraksi jäi vielä jotakin.

Ikävä tuli, kun Tytär ja Muru lähtivät. Onneksi puhelimet ja internet on keksitty! Muru soitteleekin Viberilla aina silloin tällöin äitinsä kehotuksesta. Nyt kun ilmassa on jo syksyn tuntua, korvissani soi hänen kysymyksensä: ”Mummi, kuinka sä jaksat asua siellä Ranskassa, kun siellä on aina niin kuuma?”

Huono asiakaspalvelu, ranskalainen myytti?

Olen kuullut usein sanottavan, että ranskalaiset ovat epäystävällisiä turisteille tai asiakaspalvelu on huonoa, jos asiakas ei puhu ranskaa. Totta toinen puoli, osa asiakaspalvelijoista tosiaan on kuin entisessä Neuvostoliitossa. Se ei kuitenkaan johdu sen paremmin asiakkaan kuin asiakaspalvelijankaan kielitaidottumuudesta.

Olen parin kymmenen viime vuoden aikana matkustanut taajaan Ranskassa ja erityisesti Pariisissa. Usein tulee kaupungilla kulkiessa pistäydyttyä kahville ja monesti palvelu on ollut töykeää, myönnettävähän se on. Olen aina pyrkinyt asioimaan ranskaksi ja saanut itseni ymmärretyksi, mutta ei se vaan ole tilannetta parantanut. Koska Puoliso on ranskalainen ja puhuu siis äidinkielenään ranskaa, olen hänen kanssaan saanut kokea myös alkuperäisväestön keskinäistä käyttäytymistä. Palvelun taso ei siitä ole kummoisemmaksi muuttunut. Kysymys ei siis olekaan kielestä vaan asenteesta. Osa ihmisistä ei vain syystä taikka toisesta suhtaudu työhönsä oikealla tavalla.

Kummallisin kokemus minulle sattui takavuosina, kun asioin Fnacissa, entisessä levy-, nykyisessä levy-, kirja-, elektroniikka- yms. kaupassa. Siellä oli ruuhkaa, kuten tavallisestikin. Valitsin levyni ja menin kassoille. Kaikilla kassoilla oli pitkät jonot, joten valitsin sattuman varaisesti niistä yhden. Hämmästykseni oli valtaisa maksupistettä lähestyessäni. Kassahenkilö, nuori mies, istui tuolin selkään rennosti nojaten jalat pöydällä kassakoneen vieressä. Siinä hän sitten viivakoodilukijallaan lisäili tuotteita koneelle.

Kun oma kassatapahtumani oli maksuineen päivineen ohi, huomasin, että laskuni oli ajattelemaani suurempi ja tarkistin asiaa kuitista. Minulta oli yhdestä puoleen hintaan myytävästä levystä veloitettu täysi hinta. Sanoin asiasta kassahenkilölle. Hän otti minulta mitään sanomatta kuitin ja levyn, teki koneella jotakin ja palautti ylimääräisen veloituksen. Yhtään sanaa hän ei suustaan päästänyt. Niine hyvineni minä sitten lähdin.

Suomessahan tuollainen käytös ei olisi ollut hetkeäkään mahdollista, mutta uskoisin, että nuoren miehen päivät myös Fnacissa olivat nopeasti luetut.

Kun nyt olen haukkunut pataluhaksi ranskalaisen asiakaspalvelun, on syytä valottaa myös toista puolta. Suurin osa asiakaspalvelutilanteista sujuu mallikkaasti ja huomattavan miellyttävästi. Tutut asiakkaat otetaan tervehdyksin vastaan ja kysellään kuulumiset, vielä tutumpi saa päälle poskisuudelmatkin. Erityisesti tämä tietysti tulee esiin pienissä yksityisissä kaupoissa ja omistajavetoisissa ravitsemusliikkeissä. Kyllä moni suomalainen asiakastyössä oleva voisi käydä täällä oppia ottamassa.

Byrokratian kehto

Ranska on byrokratian synnyinmaa. Itse sana tuli käyttöön jo ennen Ranskan 1789 tapahtunutta vallankumousta, kertoo Wikipedia. Vaikka byrokratia on jo reilusti yli kaksi sataa vuotias, se voi täällä erinomaisen hyvin.

Byrokratiaan törmää joka puolella. Digitalisaatio ja paperiton aika ovat vielä valovuosien päässä. Ikävintä on, jos et ole muistanut ottaa kaikkia papereita mukaasi, asiasi jää käsittelemättä, eikä suinkaan odottamaan puuttuva asiakirjaa. Puhelimessa asioiden hoitaminen on hankalaa, kun asiakaspalvelija saattaa kesken puhelun sulkea luurin, jos ei osaa antaa vastausta.

Jos haluat ostaa luotolla vaikkapa huonekaluja, sinun pitää ensinnäkin osoittaa, että sinulla on osoite Ranskassa. Sitä ei suinkaan tarkisteta mistään tietokannoista, vaan sinulla pitää olla mukanasi esimerkiksi kotiosoitteeseesi sinulle osoitettu vuokrakuitti ja sähkö- tai puhelinlasku. Henkilötodistus on toki välttämätön, mutta sen lisäksi sinun pitää antaa pankkiyhteytesi kaikki tiedot. Jostain rekisteristä kai luottokelpoisuus sentään todetaan.

Erikoisuutena pidän myös shekkien käyttöä kuluttajakaupassa. Suomessa vielä 1980-luvulla yleinen shekillä maksaminen taisi loppua, kun siirryttiin pankkikortteihin. Täällä sen sijaan on aivan normaalia, että vaikkapa yleishyödyllisen vuokra-asunnon vuokra maksetaan shekillä. Se viedään kirjekuoressa talonmiehelle(!), joka sitten toimittaa sen vuokranantajayhteisölle. Shekkien käyttö on muutenkin aivan tavallista.

Ranska siirtyy ensi vuonna pidättämään verot suoraan palkasta tai eläkkeestä. Tähän asti verot on maksettu jälkikäteen itse verotuspäätöksen mukaisesti. On sekin varmasti vaatinut oman organisaationsa perimään haluttomien veronmaksajien myöhässä olevia maksuja. Niin ja verot on tietenkin tyypillisesti maksettu shekillä!

Jos suomalainen haluaa siirtää verotuksensa tapahtumaan Ranskassa, vaatii se omat pitkähköt kommervenkkinsa. Ranskaa varten tarvitaan lukuisten muiden papereiden lisäksi ranskankielinen virkatodistus, jossa naispuolisen henkilön kyseessä ollen pitää olla myös äidin tyttönimi. Kaikkia papereita on tulostettava useita kappaleita, neuvotaan Rivieran Suomi-sivustolla. Ranskan suurlähetystö muuten ohjaa lukemaan verotusesittelyn juuri tuolta sivulta!

No ei byrokratia Suomessakaan liene kovin vinhaan vähenemässä. Veroasiat voi kyllä nykyään hoitaa helposti verkossa, ja puhelinpalvelukin toimii erinomaisesti. Sen sijaan Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran rekrytoinnissa eletään varmaan kiireistä aikaa, kun streetfood-elintarvikkeisiin pitää lisätä alkuperämaamerkinnät ja kaikkiin pakkattuihin vielä ravintoarvot. On siinä valvottavaa kerrakseen. Tältä osin Ranskassa ollaan vielä kaukana, kaukana.

Aurinkoa riittää ja talveen on vielä matkaa!

Helle on jatkunut jo useita päiviä. Lämpötila kipuaa päivittäin 36 asteeseen. Suurkaupungissa se on paljon. Minä haluan kuitenkin nauttia auringosta juuri niin kauan, kun se paistaa täydeltä taivaalta. Talvella sitä on jo ikävä.

Myöhäinen aamukahvi parvekkeella on ylellisyyttä. Aurinko on vielä talon takana, mutta ilma on jo lämmin. Leuto tuuli saattaa pyyhkäistä kevyesti ihoa. Se on autuutta. Kahden aikaan aurinko porottaa jo suoraan kohti. Silloin ei ole enää mitään asiaa parvekkeelle. Luukut – ne, jotka täällä aina lasketaan yöksi ikkunoiden eteen – ovat visusti alhaalla ja valoa läpäisemättömät verhot tiiviisti edessä. Silti lämmön nousua huoneistossa on vaikea estää.

Auringonlaskun aikaan paluu parvekkeelle tuntuu jälleen mahtavalta. Lasi valkoviiniä ja upeat maisemat saavat minut viihtymään näkymää ihailemassa pidempäänkin. Kissatkin alkavat heräillä, sillä huomaan kuumuuden vaikuttavan niihinkin. Päivän aikana ne eivät tee juuri muuta kuin nukkuvat.

Ranskalaiset parvekkeet ovat ihmetyttäneet minua aina. Vanhoissa taloissa on tietenkin vanhat, takorautaiset kaiteet. Vielä en ole tavannut noin silmämääräisesti yksiäkään samanlaisia! Joskus ajattelinkin, että olisi kiinnostavaa tehdä tutkielma kaiteiden erilaisuudesta, mutta siihen ei intoni ole toistaiseksi riittänyt.

Me asumme sen verran uudessa rakennuksessa, että parveke on ulkonäöltään ruman betoninen. Siinä toistuu kuitenkin täkäläisten parvekkeiden merkillisyys. Niiden syvyys tuskin riittää parveketuoleille, pöydästä puhumattakaan. Ihan kuin niitä ei olisi lainkaan tarkoitettu oleskeluun. Suomessahan parvekkeita lasituksineen pidetään nykyään eräänlaisina lisähuoneina. Oma parvekkeeni Suomessa on minusta ihan valtava. Siinä on tietysti lasitus, minkä lisäksi olen hankkinut lämpölampun pidentämään parvekekautta. Täällä ei parvekkeita lasiteta, vaikka ainakin meillä se tulisi ihan tarpeeseen.

Vaikka nyt tuntuu, että kesä jatkuu ikuisesti, totuus on toinen. Sääennusteet lupailevat vielä muutamiksi päiviksi samanlaisia ilmoja, mutta kuka tietää, syysmyrsky voi hyvin yllättää jo viikon kuluttua. Silloinkaan ei parvekkeelle ole asiaa. Myrskytuuli voimistuu helposti pariin kymmeneen metriin sekunnissa, eikä parvekkeella ole turvassa silloin mikään. Kasvit tuodaan sisään, samoin kuin kaikki muu irtotavara. Viime syksynä myrskyssä hajosi naapurin ja meidän parvekkeen välinen panssarilasi. Se kertonee jotakin tuulen voimasta.

Sitä paitsi tuuli ei tule yksin!. Pariisissa tuntuu satavan melkein aina, ainakin syksyllä, talvella ja keväällä. Muistan erään toukokuun lopun erityisen hyvin. Vietin silloin täällä 60-vuotispäiviäni. Suomestakin oli tullut vieraita, monet ensimmäistä kertaa Pariisiin. Olisin niin mielelläni esitellyt kesäisessä auringossa kylpevän Pariisin, mutta ei. Kaiken aikaa satoi kaatamalla ja ilma oli kylmä, tuskin kymmenenasteinen. No sellaista sattuu! Nyt nautin kuitenkin auringosta ja helteestä täysin rinnoin.

Täti ajaa vesiskootteria

Olen auringonpalvoja olematta rantaihminen. Tänä kesänä lomailin kuitenkin viikon Atlantin rannalla La Baulessa. Hellettä riitti siinä määrin, että jopa minä tunsin oloni välillä tukalaksi. Niinpä rannalla tuli vietettyä aikaa enemmän kuin pelkän uinnin verran. Jo tulopäivän iltana riensimme kiireesti rantaan. Hienolta näytti ja väkeä riitti, vaikka auringonlaskuun ei ollut enää kuin hetki.

Kun kerran lomalla olimme, nukuimme pitkään ja sovimme, että rantaan lähdetään puolen päivän tuntumassa. Hämmästykseni oli suuri rantaan saapuessamme. Se oli tyhjä, mutta kyllä oli vesikin kaukana. Olin autuaasti unohtanut vuoroveden, mikä tietysti selitti rannan autiuden sekä edellisillan ihmismäärän.

Rannalla oli rivissä eräänlaisia telttakatoksia, jotka nekin olivat vapaina. Valitsimme yhden, kahdella aurinkotuolilla varustetun. Vähän odottelimme rahastajaa, mutta kun sellaista ei näkynyt, tyydyimme osaamme. Luimme ja nautimme varmasti tunnin verran olostamme, kunnes pari pikku tyttöä alkoi pyöriä telttakatoksemme liepeille. Heitä nauratti ja näytti myös ujostuttavan kovasti.

Tovin kuluttua syykin selvisi, kun heidän äitinsä tuli luoksemme ja kertoi katoksen olevan heidän. Puoliso päätti syystä taikka toisesta esiintyä ulkomaisena turistina (ranskankielinen Venäjän historiaa käsittelevä kirja sylissään!) ja puhuimme rouvan kanssa englantia. Hyvässä yhteisymmärryksessä luovuimme paikastamme ja valitsimme läheltä toisen vapaan katoksen. Koko aikana meille ei selvinnyt, mistä katoksia olisi voinut vuokrata. Niinpä menimme koko lomaviikon muiden, maksaneiden asiakkaiden siivellä .

Brière, luonnonsuojelualue

Kiertelimme vuokra-autollamme myös lähiseutuja. Nähtävyyksiähän Ranskassa piisaa joka kylässä ja niiden välilläkin. Mieleenpainuvin oli ehkä Brièren kansallispuistossa sijaitseva, Ranskan toiseksi suurin suoalue. Se on erityisen kuulu linnuistaan ja kasvistostaan. Turisteja kuljetetaan alueella eräänlaisilla proomuilla, tasapohjaisilla veneillä, jota opas vie eteenpäin osin isolla melalla vauhtia tyrkkien ja välillä moottorin voimin. Matkan aikana saimme perusteellisen ja monipuolisen opastuksen suoalueen ominaispiirteistä. Rohkeimmat muuten matkasivat ympäri suota soutuveneillä. Ikinä en itse moiseen viidakkoon olisi uskaltautunut omin avuin, sillä eksymisen vaara oli ilmeinen.

Le Pouligen

La Baulen naapurikylä Le Pouliguen jatkuu suoraan siitä, mihin La Baule päättyy. Kylä on pieni ja kadut kapeita, minkä lisäksi ne ovat pääosin yksisuuntaisia. Kahden täysin suuntavaistottoman ihmisen  kulku siellä oli lähes toivotonta. Etsimme pikkuruisen kylän hienoa satama-aluetta varmasti tunnin verran. Kävellen olisimme siinä onnistuneet hetkessä, mutta emme uskaltaneet jättää autoa oikein mihinkään, sillä pelkäsimme, ettemme enää ikinä löytäisi sitä.

Parasta Le Pouliguenissa oli kuitenkin vesiskootteri- yms. -laitteiden vuokrauspiste. Olin jo parikymmentä vuotta haaveillut toistavani ensimmäisen vesiskootteriajeluni ja nyt se oli vihdoinkin mahdollista! Menin vuokrauspisteeseen vähän arkaillen, kun mietin, kuinka tällaiseen yli kuusikymppiseen, ylipainoiseen Tätiin siellä suhtauduttaisiin. Vaan ei hätäpäivää. Jos jotenkin suhtautuivat, se ei tullut missään esiin.

Taas jouduttiin vähän odottelemaan laskuvettä ennen kuin muutaman hengen skootteriryhmä koottiin kasaan lyhyelle oppitunnille. Ja sitten vaan matkaan. Ajelimme oppaan johdolla ryhmässä, mutta saimme riittävästi aikaa ihan omallekin hurjastelulle. Hurjaa se myös oli. Sää oli melko tuulinen, joten aallokko oli sen mukainen. Jopa suoraan ajaminen vaatii jonkin verran lihasvoimaa. Kaartaessa välillä tuntui, että koko laite kaatuu, mutta eihän se vain kaatunut. Voi sitä riemua ja adrenaliinipiikkiä! Elän tällä muistolla vielä pitkään!

Kissat ovat kotiutuneet parvekkeelle

Helle jatkuu ja parvekkeen ovea on pakko pitää auki. Se tarkoittaa tietysti sitä, että kissatkin haluavat nauttia auringosta. Asumme 12. kerroksessa, josta on upeat, esteettömät näkymät Montmartren kukkulalle. Kissat ensin hiukan kummeksuivat avaraa maailmaa, mutta valitettavan hyvin ovat sittemmin sopeutuneet. Mustalla on vielä ylikiloja sen verran, ettei pääse tai uskalla hypätä parvekkeen reunalle, mutta Raitapoika tekee sen jo tottuneesti. Käy välillä naapurinkin puolella kurkkaamassa, josko sieltä saisi jotakin herkkua.

Sydän kylmänä seuraamme Raitaa, mutta vielä emme ole keksineet, kuinka sen saisi estettyä kiipeilemästä. Toivotaan, että kyse on uutuuden viehätyksestä! Joka tapauksessa koitamme olla kiinnittämättä asiaan kovasti huomiota.

kissa
Kasvit ovat toinen ongelma. Itse luovuin jo vuosia sitten viherkasveista, sillä Musta rakasti erityisesti traakkipuutani. Se yritti jatkuvasti kavuta sen latvaan ja syödä puun lehdet. Ei saanut multakaan olla rauhassa. Aina töistä tullessa matot olivat mustanaan ruukuista ylös kaivetusta mullasta. Lopulta laitoin ruukkuihin pieniä koristekiviä estämään kaivuutöitä, mutta siitä seuraisi vain se, että seuraavana päivänä lattialla oli mullan lisäksi järjetön määrä kiviä. Niin lopulta myönsin, että kissat voittivat ja laitoin kasvit pois.

Nyt siis on uusi yritys. Meillä on parvekkeella isoksi kasvanut traakkipuu. Sen lehtiin eivät kissat yletä kiipeämättä. Kaikki mahdolliset kiipeilyä edistävät kalusteet on toki siirretty kauas pois kasvin lähettyviltä, mutta sekään ei ole tehonnut. Raita nimittäin keksi, että parvekkeelle pääsee myös ikkunoista ja makuuhuoneen ikkunasta hiukan kurottamalla ylettyy puun lehtiin. Jos kasvia työntää lähemmäksi parvekkeen ulkoseinää, siihen puolestaan ylettää mainiosti kaiteelta. Sekään ei siis ole vaihtoehto. Luulen, että pian on edessä luovuttaminen. Ainakin osa kasveista joutunee kiertoon.

Itse nautin parvekkeesta tavattomasti. Jaksan istua auringon paahteessa tunteja ja lukea. Erityisen upeita ovat kuitenkin auringonlaskut. Niitä olen kuvaillut ilta toisensa jälkeen ja luulenkin, että Facebook-kaverini alkavat jo kyllästyä jatkuviin kuvapäivityksiini.

Mitä täti duunaa?

Täti on nyt ollut eläkkeellä tasan kuukauden ja poissa töistä kaksi ja puoli kuukautta. Tuon ajan voisi vielä ajatella olleensa lomalla. Huomaan kuitenkin olleeni vapailla riittävästi, sillä jo pari kertaa mieleeni on hiipinyt ajatus, että minulla on tylsää. En sentään ehkä ole ihan pitkästynyt, mutta  jotain pitäisi pikku hiljaa keksiä. Toimettomana en jaksa olla!

Ennen eläkkeelle jäämistä mietin aika ajoin, mitä alkaisin tehdä, enkä keksinyt mitään. Lukeakaan ei aina jaksa. Useampi opus on jo nyt mennytkin, ja rivissä riittää lukemattomia kirjoja vielä vaikka kuinka pitkään. Pari vuotta sitten aloitin kuntosalin ja keppikävelyn, mutta nekin jäivät viime syksyn pikku sairastelun jälkeen. Nyt yritän hakea uutta iskua. Tänäänkö? No ei vielä. Mutta ehkä jo huomenna…

Puolisoni on ranskalainen ja asuu Pariisissa. Oli kai aika luontevaa, että siirryn eläkkeellä Pariisiin. Niin teinkin. Ihan helppoa lähteminen ei ollut. Minulla on lähes 85-vuotias äiti ja tyttären perhe lapsenlapsineen Helsingissä. Heistä eroaminen pitkäksi aikaa korvensi kyllä rintaani. Toisaalta kaksi kanssani asunutta kymmenvuotiasta kissaakaan ei helpottanut lähtemistä. Kissojen jättäminen ei käynyt päinsä.

Kissat ovat olleet koko elämänsä kotikissoina, joten alkurokotusten jälkeen en niitä juuri ole eläinlääkärillä käyttänyt. Kissat tarvitsevat EU-alueella matkustaessaan oman passin, ja muun muassa rabies-rokotuksen tulee olla kunnossa. Ranskaan tullessa rokotuksen saannista piti olla kulunut vähintään 30 vuorokautta. Musta kissa on aikanaan tullut Pariisista, joten sen passiasiat olivat kunnossa. Raitapoika tarvitsi myös passin. Kun hommat oli hoidettu, alkoi lentojen selvittely.

Päätimme Puolison kanssa, että matkustamme yhdessä, sillä yksin en kahta kissaa uskaltaisi kuljettaa. Kyselimme ensin Norwegianilta, kun ajattelimme sen olevan Finnairia edullisempi. Norwegian sallii kotieläimet kabiinissa kuitenkin vain kotimaan lennoillaan. Ruumaan emme halunneet poikia pistää. Finnair puolestaan hyväksyi kaksikin kissaa kabiiniin, kunhan eivät painaisi yli kahdeksaa kiloa. Näin vakuutin olevan. Myös uljetuskassille oli tarkat rajat. Liput hankittiin.

Musta kissa on vuosien ajan ollut ylipainoinen. Pari viime vuotta on meillä molemmilla mennyt enemmän tai vähemmän laihduttaessa mutta ilman kovin radikaaleja tuloksia. Musta painoi edellisessä punnituksessa 8,4 kiloa, joten matkaa tavoitepainoon oli vielä hiukan. Raidan kohdalla vastaavaa ongelmaa ei ollut, tosin laihdutusruokaa sekin joutui syömään.

Vähän sydän pamppaillen menimme Finnairin tiskille. Raita painoi kasseineen päivineen alle kuusi kiloa, mutta Mustan kanssa vaa’an neula pysähtyi 9,4 kiloon. Arvasin, että virkailija tarttuu asiaan, ja vakuutinkin heti, että minulle oli puhuttu nimenomaan kissan painosta ja koppa painaa puolitoista kiloa. Virkailija halusi kuitenkin punnita kissan. No, ei sellaista voi tehdä! Kissahan lähtee välittömästi viilettämään ympäri terminaalin. Ehdotinkin pelkän kantokassin punnitsemista. Sain kissan pidettyä sylissäni, eikä se siitä karannut. Kassi punnittiin, ja lukema oli ilmoittamani! Niin pääsimme matkaan.

Kahden ja puolen tunnin lento sujui kohtalaisesti. Kissat matkustivat jalkatilassa, toinen tyytyväisenä, toinen ei. Erityisesti nousu ja lasku tuntuivat piinaavan Mustaa. Sydäntä raastoi kissan itku, mutta itään ei ollut tehtävissä. Onneksi lento oli sentään lyhyt, vaikka päivästä kantokopassa tulikin pitkä!

Kotona kassit ensimmäisenä auki ja pojat vapaiksi! Hämmennys oli tietysti valtava, mutta ruokakuppi sai kummatkin innostumaan. Koskaan en ole nähnyt kissojen syövän niin nopeasti ja niin paljon. Kun vessojenkin paikat oli esitelty, alkoi tutustuminen uuteen kotiin ja 12. kerroksessa sijaitsevaan parvekkeeseen.