Skip to main content

Kissat ovat kotiutuneet parvekkeelle

Helle jatkuu ja parvekkeen ovea on pakko pitää auki. Se tarkoittaa tietysti sitä, että kissatkin haluavat nauttia auringosta. Asumme 12. kerroksessa, josta on upeat, esteettömät näkymät Montmartren kukkulalle. Kissat ensin hiukan kummeksuivat avaraa maailmaa, mutta valitettavan hyvin ovat sittemmin sopeutuneet. Mustalla on vielä ylikiloja sen verran, ettei pääse tai uskalla hypätä parvekkeen reunalle, mutta Raitapoika tekee sen jo tottuneesti. Käy välillä naapurinkin puolella kurkkaamassa, josko sieltä saisi jotakin herkkua.

Sydän kylmänä seuraamme Raitaa, mutta vielä emme ole keksineet, kuinka sen saisi estettyä kiipeilemästä. Toivotaan, että kyse on uutuuden viehätyksestä! Joka tapauksessa koitamme olla kiinnittämättä asiaan kovasti huomiota.

kissa
Kasvit ovat toinen ongelma. Itse luovuin jo vuosia sitten viherkasveista, sillä Musta rakasti erityisesti traakkipuutani. Se yritti jatkuvasti kavuta sen latvaan ja syödä puun lehdet. Ei saanut multakaan olla rauhassa. Aina töistä tullessa matot olivat mustanaan ruukuista ylös kaivetusta mullasta. Lopulta laitoin ruukkuihin pieniä koristekiviä estämään kaivuutöitä, mutta siitä seuraisi vain se, että seuraavana päivänä lattialla oli mullan lisäksi järjetön määrä kiviä. Niin lopulta myönsin, että kissat voittivat ja laitoin kasvit pois.

Nyt siis on uusi yritys. Meillä on parvekkeella isoksi kasvanut traakkipuu. Sen lehtiin eivät kissat yletä kiipeämättä. Kaikki mahdolliset kiipeilyä edistävät kalusteet on toki siirretty kauas pois kasvin lähettyviltä, mutta sekään ei ole tehonnut. Raita nimittäin keksi, että parvekkeelle pääsee myös ikkunoista ja makuuhuoneen ikkunasta hiukan kurottamalla ylettyy puun lehtiin. Jos kasvia työntää lähemmäksi parvekkeen ulkoseinää, siihen puolestaan ylettää mainiosti kaiteelta. Sekään ei siis ole vaihtoehto. Luulen, että pian on edessä luovuttaminen. Ainakin osa kasveista joutunee kiertoon.

Itse nautin parvekkeesta tavattomasti. Jaksan istua auringon paahteessa tunteja ja lukea. Erityisen upeita ovat kuitenkin auringonlaskut. Niitä olen kuvaillut ilta toisensa jälkeen ja luulenkin, että Facebook-kaverini alkavat jo kyllästyä jatkuviin kuvapäivityksiini.

Mitä täti duunaa?

Täti on nyt ollut eläkkeellä tasan kuukauden ja poissa töistä kaksi ja puoli kuukautta. Tuon ajan voisi vielä ajatella olleensa lomalla. Huomaan kuitenkin olleeni vapailla riittävästi, sillä jo pari kertaa mieleeni on hiipinyt ajatus, että minulla on tylsää. En sentään ehkä ole ihan pitkästynyt, mutta  jotain pitäisi pikku hiljaa keksiä. Toimettomana en jaksa olla!

Ennen eläkkeelle jäämistä mietin aika ajoin, mitä alkaisin tehdä, enkä keksinyt mitään. Lukeakaan ei aina jaksa. Useampi opus on jo nyt mennytkin, ja rivissä riittää lukemattomia kirjoja vielä vaikka kuinka pitkään. Pari vuotta sitten aloitin kuntosalin ja keppikävelyn, mutta nekin jäivät viime syksyn pikku sairastelun jälkeen. Nyt yritän hakea uutta iskua. Tänäänkö? No ei vielä. Mutta ehkä jo huomenna…

Puolisoni on ranskalainen ja asuu Pariisissa. Oli kai aika luontevaa, että siirryn eläkkeellä Pariisiin. Niin teinkin. Ihan helppoa lähteminen ei ollut. Minulla on lähes 85-vuotias äiti ja tyttären perhe lapsenlapsineen Helsingissä. Heistä eroaminen pitkäksi aikaa korvensi kyllä rintaani. Toisaalta kaksi kanssani asunutta kymmenvuotiasta kissaakaan ei helpottanut lähtemistä. Kissojen jättäminen ei käynyt päinsä.

Kissat ovat olleet koko elämänsä kotikissoina, joten alkurokotusten jälkeen en niitä juuri ole eläinlääkärillä käyttänyt. Kissat tarvitsevat EU-alueella matkustaessaan oman passin, ja muun muassa rabies-rokotuksen tulee olla kunnossa. Ranskaan tullessa rokotuksen saannista piti olla kulunut vähintään 30 vuorokautta. Musta kissa on aikanaan tullut Pariisista, joten sen passiasiat olivat kunnossa. Raitapoika tarvitsi myös passin. Kun hommat oli hoidettu, alkoi lentojen selvittely.

Päätimme Puolison kanssa, että matkustamme yhdessä, sillä yksin en kahta kissaa uskaltaisi kuljettaa. Kyselimme ensin Norwegianilta, kun ajattelimme sen olevan Finnairia edullisempi. Norwegian sallii kotieläimet kabiinissa kuitenkin vain kotimaan lennoillaan. Ruumaan emme halunneet poikia pistää. Finnair puolestaan hyväksyi kaksikin kissaa kabiiniin, kunhan eivät painaisi yli kahdeksaa kiloa. Näin vakuutin olevan. Myös uljetuskassille oli tarkat rajat. Liput hankittiin.

Musta kissa on vuosien ajan ollut ylipainoinen. Pari viime vuotta on meillä molemmilla mennyt enemmän tai vähemmän laihduttaessa mutta ilman kovin radikaaleja tuloksia. Musta painoi edellisessä punnituksessa 8,4 kiloa, joten matkaa tavoitepainoon oli vielä hiukan. Raidan kohdalla vastaavaa ongelmaa ei ollut, tosin laihdutusruokaa sekin joutui syömään.

Vähän sydän pamppaillen menimme Finnairin tiskille. Raita painoi kasseineen päivineen alle kuusi kiloa, mutta Mustan kanssa vaa’an neula pysähtyi 9,4 kiloon. Arvasin, että virkailija tarttuu asiaan, ja vakuutinkin heti, että minulle oli puhuttu nimenomaan kissan painosta ja koppa painaa puolitoista kiloa. Virkailija halusi kuitenkin punnita kissan. No, ei sellaista voi tehdä! Kissahan lähtee välittömästi viilettämään ympäri terminaalin. Ehdotinkin pelkän kantokassin punnitsemista. Sain kissan pidettyä sylissäni, eikä se siitä karannut. Kassi punnittiin, ja lukema oli ilmoittamani! Niin pääsimme matkaan.

Kahden ja puolen tunnin lento sujui kohtalaisesti. Kissat matkustivat jalkatilassa, toinen tyytyväisenä, toinen ei. Erityisesti nousu ja lasku tuntuivat piinaavan Mustaa. Sydäntä raastoi kissan itku, mutta itään ei ollut tehtävissä. Onneksi lento oli sentään lyhyt, vaikka päivästä kantokopassa tulikin pitkä!

Kotona kassit ensimmäisenä auki ja pojat vapaiksi! Hämmennys oli tietysti valtava, mutta ruokakuppi sai kummatkin innostumaan. Koskaan en ole nähnyt kissojen syövän niin nopeasti ja niin paljon. Kun vessojenkin paikat oli esitelty, alkoi tutustuminen uuteen kotiin ja 12. kerroksessa sijaitsevaan parvekkeeseen.