Skip to main content

Pariisin Suomi-instituutti

Suomi -instituutteja lienee maassa kuin maassa. Minä tunnen vain tämän Pariisissa sijaitsevan. Olen käsittänyt, että instituuttien tarkoitus on levittää suomalaista kulttuuria muihin maihin. Sellaisena paikkana olen ainakin oppinut tuntemaan Helsingin Ranska-instituutin. Jo pelkästään vierailu näiden kahden instituutin verkkosivuilla kertoo paljon.

Tällä hetkellä Suomen instituutissa on 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi KOTI-niminen näyttely. Se koostuu kuudesta mäntylautamökistä, joissa ihmiset voivat halutessaan yöpyä. Mökkien inspiraation lähteenä ovat toimineet suomalaiset aitat. Eivät ne tosin minusta aittoja vastaa. Mökkien rakenne on ”ilmava” ja lautojen välissä on suuret raot. Vuoteissa on pellavaiset lakanat ja sisustus on lähinnä askeettinen.

Minulle aitta on usein hirsistä tehty, eräänlainen varastotila, jonka ylisillä on makuupaikat. Tavaraa on joka tapauksessa paljon ja se on vanhaa. Ei varmasti ainakaan designia. Minulle KOTI-näyttely jäi perin etäiseksi. Yhtään en tiedä, onko mökeissä todellisuudessa yöpynyt muita kuin lehdistön edustajia. Ruuhkaa ei liene ainakaan ollut.

Itse pääsin tutustumaan näyttelyyn, kun instituutissa oli Aino Vennan konsertti . Konserttia varten varattu tila oli kovin pieni, sillä mökit veivät salista ison osan. Meitä oli paikalla kuitenkin nelisen kymmentä innokasta kuulijaa. Venna veti kappaleiden väliset spiikkinsä sujuvasti englanniksi, ranskaksi ja osin suomeksikin, mikä minusta oli omiaan osoittamaan suomalaista kansainvälisyyttä. Olisinkin toivonut konsertille hiukan isompaa tilaa, jotta loppuunmyytyyn esitykseen olisi mahtunut suurempi yleisö.

Aino Venna asuu tällä hetkellä Pariisissa ja valmistelee ranskankielistä levyään, josta saimme konsertissa jo hiukan maistiaisia. Vaikka olen kuullut Ainoa isommillakin estradeilla, kyllä tämä pieni tila oli myös omiaan tummaääniselle laulajalle. Ja mitä instituuttiin tulee, toivoisin juuri saman tyyppisiä tilaisuuksia järjestettävän useamminkin.

Jotenkin kyllä olisin odottanut instituutista enemmän. Edellisen kerran vierailin siellä vajaa vuosi sitten kesällä. Näin muutamia myyntiartikkeleita ja pari esitettä, mutta suomalaisuuden ytimeen ei tiloissa oikein pääse. Voihan se johtua taloudellisten resurssien puutteestakin, että vierailu jättää kovin etäisen vaikutelman. Pelkkä nurkassa toimiva kahvilan tapainen ei innosta pitkittämään vierailua.

Itse asiassa eri tavarataloissa esillä olevat Iittala-osastot tekijäesittelyineen ovat luoneet minulle paremman ja miellyttävämmän vaikutelman Suomesta kuin instituutti konsanaan. Instituutti toimii Opetus- ja kulttuuriministeriön tukemana, mutta kai silti on mahdollista etsiä kaupallisia kumppaneita, joiden avulla paikasta voitaisiin luoda vetävämpi. Nyt en oikein näe mitään syytä, miksi pariisilaiset innostuisivat instituutin kautta suomalaisuudesta.

Taas Suomessa, mutta juhlien aikaan!

Ennen eläkkeelle jäämistäni vannoin, etten tule enää koskaan viettämään yhtä ainoaa talvea Suomessa. Vaan kuinkas tässä näyttää käyvän! Piipahdin juuri Helsingissä. Tällä kertaa mukana oli onneksi Puoliso, mikä helpotti visiittiä oleellisesti.

Pimeää riitti niin kuin jokainen hyvin tietää. Aurinko laski puoli neljän maissa, kun Pariisissa se laskee puoli kuusi. Pakko sanoa, että tuo kaksi tuntia tuntuu todella oleelliselta, vaikka kärsin kyllä täälläkin päivän lyhyydestä. En vain ole talvi-ihminen, en sitten millään. Lasken vain viikkoja ja päiviä talvipäivänseisaukseen, sillä siitähän se taas lähtee, se kevät.

Reissulle osui huomattava määrä juhlia. Äiti täytti 85, Puoliso 65 ja Muru 9. Ja kaikkia juhlittiin. Äitini syntymäpäivät vietettiin Iho- ja allergiasairaalan televisiohuoneessa. Tuotiin mukanamme kakut ja skumpat, joita sitten pienellä porukalla nautimme. Ihan juhlavalta tuntui, vaikka Äiti oli sairaala-asussa. Ei se häntä itseäänkään näyttänyt enemmälti häiritsevän, vaikka muutoin onkin kauhean tarkka pukeutumisestaan. Prosecco maistui potilaalle ja minulle mainiosti.

Puolison kanssa juhlimme syntymäpäivää Aino Vennan Joulu -levynjulkistuskonsertissa. Olipa ihana! Aino on säveltänyt muutamia tuttuja joululauluja ihan uusiksi, mutta levyltä löytyy myös vanhoilla perinteisillä sävelillä laulettuja kappaleita. Rakastan joululauluja, joten levy tuli ostettua heti.

Ennen konserttia nautimme Kulttuuritalon aulaan pystytetyssä baarissa hiukan viiniä. Toista lasillista ostaessani lasiin hulahti juomaa niin, että eivät meinanneet reunat riittää. Konserttikin oli jo alkamassa, enkä halunnut kaataa kaikkea viiniä suoraan kurkkuuni, saati jättää juomatta. Niinpä minä salakuljetin lasini salin puolelle. Ai että olin tyytyväinen itseeni, kun olin niin kauhean kapinallinen! Oli sitä viiniä joka tapauksessa kiva lipitellä Puolison kanssa siinä konsertin aikana. Jatkoille mentiin tietysti ravintolaan.

Mummin Murun synttäreitä vietettiin Leikkiluolassa Hakaniemessä. Lapsia oli kaikkiaan 12, mutta eihän heitä juuri ehtinyt nähdä, koska kiire oli kaikilla kova ehtiä erilaisiin härveleihin. Vasta kakkukynttilöiden puhaltaminen kokosi lapset yhteen, kun herkkuja oli tietysti kaikille. Syömisen jälkeen oli sitten sankarin paras hetki, lahjojen avaaminen. Lapset asettuivat rinkiin oman lahjansa kanssa ja sankari sijoittui ympyrän keskiöön pyörittämään pulloa, jonka avulla arvottiin lahjanantaja kerrallaan ojentamaan tuomisensa. Voi sitä krääsän määrää! Oma lahjani oli DNA salapoliisi -pakkaus. Mieluisimpia olivat kuitenkin kaikki Pokémoniin liittyvät lahjat.

Suomi-reissulla ehdittiin käydä kylässä ja tavata muutoinkin ystäviä. Kyläreissulla hyvän ystäväpariskunnan luona meitä kestittiin niin, että vesi tulee kielelle vain pelkästä ajattelemisesta. Alkupalana oli blinejä, mätiä ja sienisalaattia sekä cheddarilla täytettyjä pepperoni-chilejä. Yritin muka olla varovainen ja olla syömättä itseäni ähkyyn, kun tiesin odottaa loistavaa pääruokaakin. No en sitten onnistunut. Onneksi pidettiin hiukan taukoa ennen seuraavaan lajiin siirtymistä. Pääruokana oli suussa sulavia karitsan kyljyksiä kypsyysasteeltaan juuri minun suuhuni sopivia. Ruokaviininä joimme tummaa ja täyteläistä Raiz de Guzmán Crianza 2011 -viiniä. Kun vielä jälkiruokakin oli satumaista, tuntui, että olimme taivaassa.

Parilla viimeisellä matkallani Suomessa en puolestani ole ehtinyt kutsua luokseni kotiin ketään. Olen ollut siitä vähän harmissani, mutta aika on vaan tahtonut mennä Äidin kanssa. Ja voimatkin. Tällä kertaa oli nimittäin lisäksi Äidin muutto väliaikaiskodiksi muodostuneesta asunnosta entiseen. Onneksi Äiti oli tuon ajan sairaalassa ja poissa jaloista.

Onneksi ystävät ovat kuitenkin ymmärtäväisiä ja tulivat tapaamaan meitä myös kantakuppilaan. Oli kyllä todella lystiä! En tiedä, johtuuko siitä, että tapaa niin harvoin, mutta kyllä ystävät tuntuvat ihan erityisiltä. Seuraavaan tapaamisen ei kylläkään ehdi kulua kuin muutama viikko, sillä olosuhteet vievät minut jouluksi Suomeen. Kaiken lisäksi yksin!