Skip to main content

Kaikki hyvin! Kai?

Olen aina yrittänyt pitää asenteeni positiivisena, mutta onnistuminen ei liene ollut erityisen hyvä. Tänä kesänä varsinkin olen mennyt matalalentoa, enkä voi kuvitella, että kenenkään mielestä olisin ollut kovin positiivinen saatika iloinen. Silti kesääni on mahtunut hurjasti yksittäisiä ilon hetkiä ja sydäntä lämmittäviä tapahtumia.

Äiti odotti aikaa sydänoperaatioon. Pitkin kesäkuuta soittelin Meilahden sairaalan kardiologian osaston leikkausjonohoitajalle. Vaikka jossain vaiheessa oli puhuttu, että Äidin aorttaläppäoperaatio saattaisi olla jo ennen juhannusta, ei mitään aikaa oltu kuitenkaan vielä vahvistettu. Itse istuin läppärin ääressä kaiken aikaa valmiina ostamaan lentoliput Suomeen.  Kun sitten minulle vihdoin sanottiin, ettei leikkausaikaa saa ennen juhannusta ja että jonoleikkaukset jäävät tauolle ainakin elokuun alkuun, jollei puoleen väliinkin, päätin että lähdemme Puolison kanssa samantien. Minä olin valmis jäämään aiotun paluupäivän jälkeenkin, jos leikkausaika sattuisi olemaan heti elokuun alussa.

Puolison vielä Suomessa ollessa lähdimme heti sukuloimaan Varsinais-Suomeen. Pari rentouttavaa päivää meni kuin siivillä aina yhtä ihanien ihmisten kanssa ja kauniissa ympäristössä. Helsingissä ehdimme tavata myös ystäviä, mikä on aina minulle aivan erityisen tärkeää. Se on ikään kuin henkireikä ikuiseen ahdistukseeni ja paineisiin. Puolison palattua Pariisiin aikani meni huomattavasti tarkemmin Äidin kanssa, vaikka varasin itselleni myös Äiti-vapaita päiviä.

Helle helli Helsinkiä, mistä tietysti nautin. Helsingissä helle on vain hellettä, eikä sitä karmeaa paahtavaa 40 asteen pätsiä saasteineen, mitä kesä Pariisissa oli ollut. Pääsin näinä harvoina vapainani retkeilemään muun muassa Kaunissaareen, grillailemaan Leninpuistoon ja pihapartyihin Vallilan siirtolapuutarhaan, missä en koskaan ollut käynyt, vaikka vieressä on Helsingin kotini. Nautin kyllä sydämestäni noista päivistä ja ystävien kohtaamisesta, vaikka ahdistus pyrkikin rintaan aika ajoin.

Sitten eräänä päivänä tapahtui ihme. Meilahdesta soitettiin, että leikkausaika on vahvistettu elokuun toiseksi päiväksi. Se tiesi sitä, etten päässyt paluulennolle aiottuna päivänä. Vaikka olin iloinen siitä, että aika oli vihdoin saatu, alkoi minulla olla kyllä jo kova koti-ikäväkin. Koitin kuitenkin Äidille esittää reipasta ja viedä häntä usein ulos syömään, etteivät ajatukset olisi liikaa pyörineet tulevassa operaatiossa.

Operaatio sujui hyvin ja Äiti kotiutui sairaalasta normaalitahdissa. Äiti toipui todella nopeasti, minkä saatoin todeta siitä, että hän oli jo kotiin tullessaan oma määräilevä itsensä. Viikon verran seurailin vielä toipumisesta ennen paluulipun ostoa. Kaiken kaikkiaan olin lopulta matkassa kuutisen viikkoa. On se vaan pitkä aika.

Arki Pariisissa on entisensä. Paitsi, että minuun iski jokin kummallinen Hengityksen vinkunatauti, joka haittasi erityisesti yöuntani. Kun olemme lähdössä ensi viikolla Kreetalla, ajattelin, että on viisainta käydä hakemassa lääkäriltä tropit, jotta uskallan lentää. Ja kun lääkäri vahvisti, että minulla on astmaattinen keuhkoputkentulehdus ja etten ole juuri kuolemassa keuhkoahtaumaan tai muuhun vastaavan, huomasin mieleni piristyneen oikein tavattomasti. Jokohan ahdistus olisi vihdoin ohi?

Pääsekö vanhus leikkaukseen?

Voisin kirjoittaa Kreetan reissustamme vaikka romaanin. Tyydyn kuitenkin toteamaan, että matka oli aivan mahtava. Lomailimme kylliksemme, ja meitä pidettiin hyvänä. Heti Pariisiin palattuani minulla oli kuitenkin edessäni matka Suomeen. Äidillä on hiukan sydänvaivoja ja niitä nyt tutkitaan.

Äidillä on ollut aorttaläpän ahtauma jo vuosia. Tilannetta on aika ajoin järjestelmän puolesta tutkittu, eikä siihen ole sen kummemmin tarvinnut kiinnittää huomiota. Tällainen automaattitarkistus oli helmikuussa Kivelän sairaalassa, ja koska mielelläni seuraan Äidin terveydentilaa ja hänkin toivoo minun olevan paikalla, ajoitin matkani lääkärikäyntiin.

Vaikka vanhusten kotihoito on mielestäni retuperällä ainakin Helsingissä, olen pitänyt yleistä julkista terveydenhoitoa kohtuullisen mallikkaana. Ainakin itse olen aikanaan saanut vakavaan sairauteen ihan ensi luokkaisen avun. Kyllähän minä kuulen jatkuvasti vaihtuvista terveysasemien lääkäreistä, eikä kohtelukaan ole ehkä aina ollut arvostavaa, pieniä virheitäkin on sattunut. Päällisin puolin olen kuitenkin pitänyt järjestelmää hyvänä.

Tällä kertaa erikoislääkärin vastaanotto oli Kivelän sairaalassa. Pääsimme sisään ajallaan. Lääkäri tervehti meitä hiljaisella äänellä ja salli minun läsnäoloni, kun kuuli, että olen tytär. Hiljainen ääni oli heti alusta ongelma ja sanoinkin, ettei Äiti kuule oikein hyvin. Tähän lääkäri ei reagoinut, vaan jatkoi mumisten. Minä toistelin hänen lauseitaan Äidille sen, minkä itse puheesta sain selvää. Muutaman kysymyksen jälkeen kävi käsky tutkimuspöydälle. Lääkäri ei tietenkään kertonut, että nyt tehdään ultraäänitutkimus. Itse me sen päättelimme geelin levityksestä.

Tutkimus kesti tavattoman kauan, reilusti yli puoli tuntia. Tohtori ei selostanut tekemisiään tai kertonut, mitä näkee. Ainoat hänen lausumansa sanat liittyivät Äidin asentoihin. Tuskallisen pitkän tutkimuksen jälkeen tuli kehotus nousta ja pukeutua. Minä toistin taas Äidille komennot. Istuimme nyt odottamaan hiukan tarkempaa selvitystä siitä, mitä ultra oli näyttänyt.

Lääkäri totesi, että jo aiemmin vaivana ollut aorttaläpän ahtauma oli edennyt ja on nyt keskivaikea. Hetken mietittyään hän muutti sanavalintaansa ja päätti ahtauman olevan vaikea-asteinen. Hoitokeinona hän kertoi olevan leikkaus, jossa avataan rintakehä ja läppä vaihdetaan. Se tietysti kuulosti karmealta eikä lainkaan vaihtoehdolta. Tuollaista leikkausta ei muuten tehdä yli 65-vuotiaille, mikä sittemmin selvisi internetistä. Kun ilman muuta vastasimme, ettei tuollaiseen leikkaukseen voi 87-vuotiasta laittaa, lääkäri vaisusti totesi, että on myös toinen tapa, joka tehdään reiden kautta. Emme oikein hyvin saaneet selvää tästä leikkaustavasta, ja kun minulla sattui olemaan migreeni, en pystynyt edes kyselemään.

Olimme joka tapauksessa kauhuissamme, mutta vielä enemmän kauhistuimme, kun lääkäri tylysti kysyi, katsooko Äiti, että hänellä on vielä kaksi elinkelpoista vuotta jäljellä. Mitään muita elimellisiä vaivoja Äidillä ei ole, minkä lääkäri oletettavasti tiesi, mikäli oli papereihin etukäteen tutustunut. Vaikka kuinka säästettäisiin, niin täytyyhän kokeneen potilastyössä olevan lääkärin löytää toisenkin laisia tapoja ilmaista, ettei hän aio laittaa Äitiä mihinkään leikkaukseen. Käynti päättyi siihen, että lääkäri ilmoitti Äidin saavan puolen vuoden kuluttua uuden kutsun, jolloin tilanne arvioidaan uudelleen.

Nettiä selailtuani totesimme, ettemme tyydy tähän, vaan hakeuduimme kuulemaan toisen mielipiteen. Nyt Äidille on tehty uusi ultra, minkä lisäksi tehtiin tietokonetomografia ja magneettikuvaus. Voihan se olla, että tämä on tuhlausta, mutta ainakin nyt Äiti odottaa rauhallisesti kiireelliseksi määrättyä leikkaustaan. Vaikuttaa siltä, että jos olisimme tyytyneet ensimmäiseen mielipiteeseen, mitään leikattavaa ei puolen vuoden kuluttua olisi enää ollut.