Skip to main content

Täti ajaa vesiskootteria

Olen auringonpalvoja olematta rantaihminen. Tänä kesänä lomailin kuitenkin viikon Atlantin rannalla La Baulessa. Hellettä riitti siinä määrin, että jopa minä tunsin oloni välillä tukalaksi. Niinpä rannalla tuli vietettyä aikaa enemmän kuin pelkän uinnin verran. Jo tulopäivän iltana riensimme kiireesti rantaan. Hienolta näytti ja väkeä riitti, vaikka auringonlaskuun ei ollut enää kuin hetki.

Kun kerran lomalla olimme, nukuimme pitkään ja sovimme, että rantaan lähdetään puolen päivän tuntumassa. Hämmästykseni oli suuri rantaan saapuessamme. Se oli tyhjä, mutta kyllä oli vesikin kaukana. Olin autuaasti unohtanut vuoroveden, mikä tietysti selitti rannan autiuden sekä edellisillan ihmismäärän.

Rannalla oli rivissä eräänlaisia telttakatoksia, jotka nekin olivat vapaina. Valitsimme yhden, kahdella aurinkotuolilla varustetun. Vähän odottelimme rahastajaa, mutta kun sellaista ei näkynyt, tyydyimme osaamme. Luimme ja nautimme varmasti tunnin verran olostamme, kunnes pari pikku tyttöä alkoi pyöriä telttakatoksemme liepeille. Heitä nauratti ja näytti myös ujostuttavan kovasti.

Tovin kuluttua syykin selvisi, kun heidän äitinsä tuli luoksemme ja kertoi katoksen olevan heidän. Puoliso päätti syystä taikka toisesta esiintyä ulkomaisena turistina (ranskankielinen Venäjän historiaa käsittelevä kirja sylissään!) ja puhuimme rouvan kanssa englantia. Hyvässä yhteisymmärryksessä luovuimme paikastamme ja valitsimme läheltä toisen vapaan katoksen. Koko aikana meille ei selvinnyt, mistä katoksia olisi voinut vuokrata. Niinpä menimme koko lomaviikon muiden, maksaneiden asiakkaiden siivellä .

Brière, luonnonsuojelualue

Kiertelimme vuokra-autollamme myös lähiseutuja. Nähtävyyksiähän Ranskassa piisaa joka kylässä ja niiden välilläkin. Mieleenpainuvin oli ehkä Brièren kansallispuistossa sijaitseva, Ranskan toiseksi suurin suoalue. Se on erityisen kuulu linnuistaan ja kasvistostaan. Turisteja kuljetetaan alueella eräänlaisilla proomuilla, tasapohjaisilla veneillä, jota opas vie eteenpäin osin isolla melalla vauhtia tyrkkien ja välillä moottorin voimin. Matkan aikana saimme perusteellisen ja monipuolisen opastuksen suoalueen ominaispiirteistä. Rohkeimmat muuten matkasivat ympäri suota soutuveneillä. Ikinä en itse moiseen viidakkoon olisi uskaltautunut omin avuin, sillä eksymisen vaara oli ilmeinen.

Le Pouligen

La Baulen naapurikylä Le Pouliguen jatkuu suoraan siitä, mihin La Baule päättyy. Kylä on pieni ja kadut kapeita, minkä lisäksi ne ovat pääosin yksisuuntaisia. Kahden täysin suuntavaistottoman ihmisen  kulku siellä oli lähes toivotonta. Etsimme pikkuruisen kylän hienoa satama-aluetta varmasti tunnin verran. Kävellen olisimme siinä onnistuneet hetkessä, mutta emme uskaltaneet jättää autoa oikein mihinkään, sillä pelkäsimme, ettemme enää ikinä löytäisi sitä.

Parasta Le Pouliguenissa oli kuitenkin vesiskootteri- yms. -laitteiden vuokrauspiste. Olin jo parikymmentä vuotta haaveillut toistavani ensimmäisen vesiskootteriajeluni ja nyt se oli vihdoinkin mahdollista! Menin vuokrauspisteeseen vähän arkaillen, kun mietin, kuinka tällaiseen yli kuusikymppiseen, ylipainoiseen Tätiin siellä suhtauduttaisiin. Vaan ei hätäpäivää. Jos jotenkin suhtautuivat, se ei tullut missään esiin.

Taas jouduttiin vähän odottelemaan laskuvettä ennen kuin muutaman hengen skootteriryhmä koottiin kasaan lyhyelle oppitunnille. Ja sitten vaan matkaan. Ajelimme oppaan johdolla ryhmässä, mutta saimme riittävästi aikaa ihan omallekin hurjastelulle. Hurjaa se myös oli. Sää oli melko tuulinen, joten aallokko oli sen mukainen. Jopa suoraan ajaminen vaatii jonkin verran lihasvoimaa. Kaartaessa välillä tuntui, että koko laite kaatuu, mutta eihän se vain kaatunut. Voi sitä riemua ja adrenaliinipiikkiä! Elän tällä muistolla vielä pitkään!