Skip to main content

Kuluu se talvi näinkin

Vuoden vaihteen olimme päättäneet viettää matalalla profiililla, olimmehan juuri vast’ikään vapautuneet vieraistamme. Meille juuri sopivalta tuntui kutsu alakerran kerhohuoneen varttuneiden iltaan. Odotuksia meillä ei ollut, vaan ajattelimme poistuvamme heti, kun alkaa olla liian tylsää. Tunsimme oikeastaan kuuluvamme joukkoon, vaikka reilun kolmen kymmenen hengen seurueen keski-ikä taisi liikkua yli 75 vuodessa. Kuinka ollakaan, meillä oli ihan hauskaa. Rupattelimme tuttujen naapureidemme kanssa (minäkin pystyn osallistumaan nykyisin keskusteluihin ihan täysivaltaisena jäsenenä) ja nautimme tarjolla olevasta ruoasta ja viinistä. Kotiin pääsimme vasta kahden maissa.

Kuusen saimme riisuttua jo heti kohta loppiaisen jälkeen. Siirsimme se rappukäytävään odottelemaan sitä hetkeä, kun jaksamme kantaa sen ulos asti. Vaikka puu oli jo viikkoja vanha, siitä ei irronnut neulastakaan. Ei edes silloin, kun vihdoin sen raahasimme pihan perälle. Mitähän liimaa mahtavat ranskalaiset neulasiin käyttääkään. Tarvitsisin sitä ehdottomasti.

Vuosi on jo sen verran pitkällä, että päivän pitenemisen huomaa pikku hiljaa. Täällä aurinko laskee vasta vähän ennen kuutta, ja päivän aikana se nousee korkeammalle kuin Suomessa. Ihan samasta syvästä pimeydestä en ole joutunut kärsimään kuin aiemmin. Tosin aurinkoisia päiviä on sattunut tämän talven aikana melko harvoin.

Ilmat ovat olleet hyvin tuuliset ja usein sateisetkin Ulos ei välillä ole uskaltanut lähteä, kun tuuli on puuskittain puhaltanut 45 m/s. Aina on vaarana saada puun karahka tai lentävä liikennemerkki päähänsä. Olemme pysytelleetkin melko lailla kotona. Pompidou-keskuksen André Derain -näyttelyä sentään pääsimme katsomaan. Kannattikin kyllä poistua neljän seinän sisältä, sillä niin hieno näyttely oli. Töistä näki, keiden kaikkien taiteilijoiden kanssa Derain (1880-1954) oli työskennellyt, sillä vaikutteet olivat ilmiselviä. Ei kuitenkaan kopioita kenenkään maalauksista, vaan Derainin oma persoonallinen kädenjälki näkyi.

Muutoin päivät ovat kuluneet pääasiassa lukien ja telkkaria katsellen. Paino jälkimmäisellä sanalla. Parhaillaan luvussa on Markus Leikolan tiiliskivi Uuden maailman katu. Oikeastaan se on ollut kesken jo pitkään, ja olen välillä lukenut muutaman muun kirjan, kuten esimerkiksi Rosa Liksomin erinomaisen Everstinnan. Leikolan teos on kyllä mielenkiintoinen ja sujuva sanaisesti kirjoitettu, mutta niin polveileva, että välillä se vain on laskettava käsistään. Sitä paitsi se painaa jumalattomasti. Seuraavaksi aion tarttua jälleen Elena Ferranten loistavaan Napoli-sarjaan, jonka neljännen osan ranskannos on juuri ilmestynyt . Katsotaan, vieläkö Ferrante koukuttaa.

Olen ollut Netflixin tilaaja useamman vuoden ajan. Huonosti olen kuukausimaksuani hyödyntänyt. Siihen on vihdoin tullut muutos, sillä olemme tainneet jo nähdä kaikki vanhat Maigret’t, Columbot ja Hercule Poirot’t vähintään kahdesti. Siksi olemme Puolison kanssa ryhtyneet pitämään Netflix-maratoneja. Ensin katsoimme Crown-sarjan toisen tuotantokauden, ja siitä innostuneena ryhdyimme katsomaan loistavaa The Windsors -parodiaa . Näiden jälkeen kahlasimme vielä läpi kuusiosaisen sarjan The Royal House of Windsor. Nyt tuntuu siltä, että tiedämme kaiken tietämisen arvoisen Britannian satavuotisesta hallitsijasuvusta.

Näin on alkuvuosi mennyt. Pian on aika taas lähteä Suomeen. Tällä kertaa tarkoituksena on mennä parin hyvän ystävän kanssa Lappiin, Inariin. Olemme varanneet sieltä hotellihuoneet ja tilanneet lumikelkkasafarit. Puoliso on kelkkailusta jo nyt kauhuissaan ja minä tietysti umpi innoissani. Pääasiallinen syy Lapin matkaan ovat kuitenkin revontulet. En ole niitä vielä koskaan nähnyt. Jos ne eivät suostu minulle nytkään näyttäytymään, uskon, että niin on sitten tarkoituskin. Toista matkaa en Lappiin enää tee.

Elena Ferrantea ranskaksi

En tiedä, luenko paljon vai vähän, mutta aina minulla on kirja tai kaksi meneillään. Ranskaan toin jo alun perin hyllystäni kirjoja, joihin ei syystä taikka toisesta ollut ollut aikaa ryhtyä, mutta olivat kuitenkin lukulistalla. Suomi-visiiteillä olen ostanut ajankohtaisia kirjoja ja tuonut muassani myös aiemmin hankkimiani. Eläkkeellä on vihdoin aikaa.

En usko olevani lukijana kovin nopea. Saatan silti uppoutua kirjaan tunneiksi, ja muu maailma katoaa ympäriltä. Erityisesti painetut kirjat miellyttävät. Pelkkä kirjakaupan tuoksu saa veden kielelle. Sähkökirjojakin on lukenut melkoisen joukon, mutta sellaista tunnelmaa, johon paperiversion ääressä pääsen, ei e-kirja minulle tarjoa. Näen nimittäin lukiessani tekstin kuvina ihan pieniäkin yksityiskohtia myöten. Olen ikään kuin elokuvassa lukiessani. Näin ei käy sähköisten versioiden äärellä.

Luen pääasiassa suomeksi. Olen aina ollut sitä mieltä, että hyvä käännös on parempi kuin kohtuullisen hyvin ymmärretty alkuperäisteksti. Muistan jo vuosikymmenten takaa, kuinka Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys Matti Rossin kääntämänä tuntui siltä, kuin olisin lukenut espanjaa. Tiesin heti lukevani loistavaa käännöstä. Näin ajattelen edelleen. Nostan todella hattua monelle muullekin suomalaiskääntäjälle, jotka ovat tulkinneet minulle erikielisiä romaaneita äidinkielelleni suomeksi.

Dekkareita sen sijaan olen aina lukenut jonkin verran englanniksi. Pidän kai niitä vähemmän arvokkaina kuin muita kirja-genrejä (anteeksi!). Olen ajatellut niiden olevan minun kielitaidolleni sopivia, ja toisaalta en ole ollut niin tarkka ihan jokaisen sanan ymmärtämisen kanssa. Pääasia on ollut pitää englannin taitoani jollakin tavoin yllä.

Nyt olen poikennut aiemmista tavoistani ja vielä ennen kuulumattomalla tavalla. Sain joululahjaksi kaksi Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäistä kirjaa ranskaksi käännettyinä (L’amie prodigieuse ja Le nouveau nom). Olen kuullut Ferrantea kehuttavan kovasti, ja lahjan antajakin oli niin innoissaan, että päätin tarttua kirjoihin melkein samantien. Sitä paitsi nimimerkin suojissa kirjoittavaa Ferrantea on itseään epäilty kääntäjä Anita Rajaksi , joten saanen anteeksi, etten lue teoksia äidinkielelläni.

Onhan minulla aikaa kulunut noiden kahden kirjan parissa. Aloitin joulun jälkeen ja nyt olen toisen osan loppupuolella. En voi mitenkään väittää, että ymmärtäisin jokaisen sanan tai jokaisen ilmauksen sävyn, mutta erinomaisesti huomaan ymmärtäväni. Se tuntuu hyvältä. Ferranten teksti on ehkä juuri omiaan tällaiselle puolikieliselle. Se on kovin kuvailevaa ja usein vielä kerrataan vähän toisin sanoin edellä sanottu. Jos en siis heti ymmärtänyt, saan kiinni seuraavassa lauseessa ja opin samalla uusia sanoja. Kunpa vielä oppimisin siirtämään kaiken osaamani aktiiviseen käyttöön!

Kaiken kaikkiaan olen pitänyt lukemastani. Ferrante on erinomainen kirjoittaja ja luulen käännöksenkin olevan hyvä. Nyt pitää enää päättää, millä kielellä luen kolmannen osan. Sitä voisi vaikka kokeilla suomeksi ja vertailla, vaihtuisivatko saamani mielikuvat ja päässäni pyörivä elokuva toisenlaiseksi, kun ymmärränkin kaiken lukemani.

Sukulaisvierailulla Lyonissa

Neljä päivää Lyonissa tuntui ennen lähtöä pitkältä ajalta, mutta niin minusta aina tuntuu, kun joudun yöpymään toisten nurkissa. Tiedän kuitenkin entuudestaan, että perille päästyäni kaikki sujuu mainiosti ja oikeastaan aika tuntuu ihan lyhyeltä. Niin kävi tälläkin kertaa.

Junaliput olimme hankkineet kello yhden junaan. Emme Puolison kanssa ole todellakaan aamuihmisiä. Nyt saimme valmistautua rauhassa. Asemalle toki lähdimme paremmissa kuin hyvissä ajoin, sillä meistä toinen haluaa olla aina paikalla mieluummin paljon etukäteen kuin myöhästyä. Asiasta vallitsee myös vastakkainen näkemys. Itse olen paremminkin viime tipan ihminen.

Emme olleet valmistautuneet kahden tunnin ja 400 kilometrin junamatkaan eväin, sillä tapaamme yleensä käydä ravintolavaunussa juomassa kahvit ja haukkaamassa pikku purtavaa. Nyt rautatieasemalla kuulutettiin, että henkilöstö oli lakossa, eikä tarjoilua ollut. Kuulutus ei tietenkään herättänyt suuria tunteita, sillä Ranskassa on aina jokin lakko meneillään. Matkalla tyydyimme hengen ravintoon, sillä kirjat olimme toki ottaneet mukaan.

Emme olleet suunnitelleet Lyoniin muuta ohjelmaa kuin sukulaisvierailuja. Puoliso ei ollut tavannut sisartaan lähes vuoteen, ja minunkin edellisestä kerrasta oli kulunut jo vuosi. Yhteyttä tietysti pidetään väliaikoinakin.

Kotiuduttuamme aloimme odotella illallista. Se tarjotaan Ranskassa aina kahdeksalta. Hiukan ennen sitä otetaan esiin aperitiivina tarjottavat suolapalat ja juomaa. Tällä kertaa pöytään tuotiin pieniä hanhenmaksavoileipiä ja niiden kanssa hyvin istuvaa, makeahkoa valkoviiniä. Luoja, että oli hyvää. Siskon taloudessa saa aina hyvää viiniä, sillä isäntä on viiniharrastaja ja poikansa kouluttautunut sommelieriksi.

Vaikka varsinaisia suunnitelmia ei ollutkaan, lähdimme seuraavana päivänä kaksistaan hiukan liikkeelle. Kävimme ensin syömässä Bistrot Canaillessa , joka ei varsinaisesti vaikuttanut ensi silmäyksellä ruokaravintolalta. Paikka oli täynnä erilaisia sarjakuva- ja elokuvahahmoja, minkä lisäksi ravintolaa koristivat komeat muoviset ”kristallikruunut”. Rakastan kitschiä ja muutakin krääsää, ja sitä riitti. Myös ruoka oli erinomaista. Söin yhden parhaista ellen parhaan pavé de rumsteakeistani. Puolison annoskin oli hyvä, vaikken enää saa mieleeni mitä se oli, kun olin niin innostunut omasta ruoastani.

Kaupoista oli tarkoitus etsiä Tyttärelle joululahjaa, mutta en löytänyt hänelle mitään. Itselleni kylläkin. Vähän ostohalujani rajoitti kuitenkin ajatus tavaroiden Pariisiin rahtaamisesta. Tuomiltamme joululahjoilta matkalaukkuihin oli kuitenkin tullut hyvin tilaa, joten jotain pientä sain ostettua mukaan.

Illaksi olimme sopineet, että Siskon tytär perheineen tulee illastamaan kanssamme ja että toisillemme tarkoitetut joululahjat annetaan ja avataan jo silloin. Alustava joulu oli etenkin perheen kolme ja puolivuotiaalle pojan naskalille täyttymys, sillä joulupukin odottaminen oli ottanut koville. Olimme ostaneet pojalle kauniin kylpytakin, ja hän sattui vahingoksekseen avaamaan juuri meidän pakettimme ensimmäisenä. Voi sitä itkua ja hammastenkiristystä, mikä avaamisesta seurasi. Poika itki sydäntä särkevästi ja kirkui, ettei hän ollut halunnut mitään pyyhettä vaan leluja. Minua tuppasi naurattamaan, mutta sain itseni pysymään kurissa. Ja tulihan niitä lelujakin lopulta.

Itseäni pukki suosi. Sain aivan ihanan Vespa-repun. Se on juuri sen mallinen, jollaisen olin ajatellut hankkivani, mutta sen lisäksi se on vielä Vespa. Olin niin onnellinen, että kyyneleet kihosivat silmiini. Lahjan antaja saattoi todellakin nähdä onnistuneensa valinnassaan. Sain myös kaksi Elena Ferranten kirjaa ranskaksi. Ilokseni havaitsin, että ranskani sujuu sen verran hyvin, että lukunautinto säilyy.

Viimeisen yön vietimme Siskon tyttären perheessä. Illallisella oli pari muutakin nuorison edustajaa, joten jatkoimme vielä ruokailun jälkeen tovin. Vaikka kovin myöhään emme valvoneetkaan, tuntui pikku miehen kahdeksalta toteuttama aamuherätys hiukan varhaiselta. Sellaista se lapsiperheen elämä kuitenkin on, joten siihen sopeuduimme.

Kotimatkalle lähdimme illansuussa. Nyt sentään ravintolavaunun henkilöstö oli palannut asemapaikalleen ja tarjoilu pelasi. Tyytyväisinä palasimme kotiin, sillä matka oli erittäin onnistunut. Sovimme tapaavamme tästä lähtien hiukan useammin, eikä siitä ole vaikea pitää kiinni. Niin tervetulleiksi me itsemme aina Lyonissa tunnemme.