Skip to main content

Kuluu se talvi näinkin

Vuoden vaihteen olimme päättäneet viettää matalalla profiililla, olimmehan juuri vast’ikään vapautuneet vieraistamme. Meille juuri sopivalta tuntui kutsu alakerran kerhohuoneen varttuneiden iltaan. Odotuksia meillä ei ollut, vaan ajattelimme poistuvamme heti, kun alkaa olla liian tylsää. Tunsimme oikeastaan kuuluvamme joukkoon, vaikka reilun kolmen kymmenen hengen seurueen keski-ikä taisi liikkua yli 75 vuodessa. Kuinka ollakaan, meillä oli ihan hauskaa. Rupattelimme tuttujen naapureidemme kanssa (minäkin pystyn osallistumaan nykyisin keskusteluihin ihan täysivaltaisena jäsenenä) ja nautimme tarjolla olevasta ruoasta ja viinistä. Kotiin pääsimme vasta kahden maissa.

Kuusen saimme riisuttua jo heti kohta loppiaisen jälkeen. Siirsimme se rappukäytävään odottelemaan sitä hetkeä, kun jaksamme kantaa sen ulos asti. Vaikka puu oli jo viikkoja vanha, siitä ei irronnut neulastakaan. Ei edes silloin, kun vihdoin sen raahasimme pihan perälle. Mitähän liimaa mahtavat ranskalaiset neulasiin käyttääkään. Tarvitsisin sitä ehdottomasti.

Vuosi on jo sen verran pitkällä, että päivän pitenemisen huomaa pikku hiljaa. Täällä aurinko laskee vasta vähän ennen kuutta, ja päivän aikana se nousee korkeammalle kuin Suomessa. Ihan samasta syvästä pimeydestä en ole joutunut kärsimään kuin aiemmin. Tosin aurinkoisia päiviä on sattunut tämän talven aikana melko harvoin.

Ilmat ovat olleet hyvin tuuliset ja usein sateisetkin Ulos ei välillä ole uskaltanut lähteä, kun tuuli on puuskittain puhaltanut 45 m/s. Aina on vaarana saada puun karahka tai lentävä liikennemerkki päähänsä. Olemme pysytelleetkin melko lailla kotona. Pompidou-keskuksen André Derain -näyttelyä sentään pääsimme katsomaan. Kannattikin kyllä poistua neljän seinän sisältä, sillä niin hieno näyttely oli. Töistä näki, keiden kaikkien taiteilijoiden kanssa Derain (1880-1954) oli työskennellyt, sillä vaikutteet olivat ilmiselviä. Ei kuitenkaan kopioita kenenkään maalauksista, vaan Derainin oma persoonallinen kädenjälki näkyi.

Muutoin päivät ovat kuluneet pääasiassa lukien ja telkkaria katsellen. Paino jälkimmäisellä sanalla. Parhaillaan luvussa on Markus Leikolan tiiliskivi Uuden maailman katu. Oikeastaan se on ollut kesken jo pitkään, ja olen välillä lukenut muutaman muun kirjan, kuten esimerkiksi Rosa Liksomin erinomaisen Everstinnan. Leikolan teos on kyllä mielenkiintoinen ja sujuva sanaisesti kirjoitettu, mutta niin polveileva, että välillä se vain on laskettava käsistään. Sitä paitsi se painaa jumalattomasti. Seuraavaksi aion tarttua jälleen Elena Ferranten loistavaan Napoli-sarjaan, jonka neljännen osan ranskannos on juuri ilmestynyt . Katsotaan, vieläkö Ferrante koukuttaa.

Olen ollut Netflixin tilaaja useamman vuoden ajan. Huonosti olen kuukausimaksuani hyödyntänyt. Siihen on vihdoin tullut muutos, sillä olemme tainneet jo nähdä kaikki vanhat Maigret’t, Columbot ja Hercule Poirot’t vähintään kahdesti. Siksi olemme Puolison kanssa ryhtyneet pitämään Netflix-maratoneja. Ensin katsoimme Crown-sarjan toisen tuotantokauden, ja siitä innostuneena ryhdyimme katsomaan loistavaa The Windsors -parodiaa . Näiden jälkeen kahlasimme vielä läpi kuusiosaisen sarjan The Royal House of Windsor. Nyt tuntuu siltä, että tiedämme kaiken tietämisen arvoisen Britannian satavuotisesta hallitsijasuvusta.

Näin on alkuvuosi mennyt. Pian on aika taas lähteä Suomeen. Tällä kertaa tarkoituksena on mennä parin hyvän ystävän kanssa Lappiin, Inariin. Olemme varanneet sieltä hotellihuoneet ja tilanneet lumikelkkasafarit. Puoliso on kelkkailusta jo nyt kauhuissaan ja minä tietysti umpi innoissani. Pääasiallinen syy Lapin matkaan ovat kuitenkin revontulet. En ole niitä vielä koskaan nähnyt. Jos ne eivät suostu minulle nytkään näyttäytymään, uskon, että niin on sitten tarkoituskin. Toista matkaa en Lappiin enää tee.