Skip to main content

Äiti jaksaa heilua

Syksy on ehtinyt jo pitkälle, mutta helteiset säät vain jatkuvat. Koko tämän viikon on lämpötila ollut 30 asteen tietämissä. Se on paljon, ja uskon senkin kertovan vain ilmastonmuutoksesta. Siksi en voi olla ihan niin onnellinen lämpimistä ilmoista kuin muuten olisin.

Ilmastonmuutoksesta en nyt kuitenkaan aio kirjoittaa, vaikka se mieltäni kaiken aikaa kaihertaakin juuri julkaistun ilmastoraportin vuoksi. Pysyn, kuten tavallisestikin, ihan näissä omissa normikuvioissani.

Kreetan jälkeen iski aivan kauhea kaipuu sinne takaisin. Emme jaksaneet odottaa sen haipumista, vaan tilasimme ensi kevääksi samantien kahden viikon matkan samaan paikkaan. Näin en muista aiempien matkojeni jälkeen tapahtuneen, vaikka moneen kohteeseen kernaasti menisinkin heti uudestaan. Katsotaan, mahdetaanko Helsingin ja Lyoniin ohella päästä ennen Kreetaa mihinkään muualle. Halu on kyllä kova, mutta Puolison ja minun halut eivät ihan vielä kohtaa.

Äiti oli Pariisissa reilun viikon. Ennen matkaansa hän oli kovasti huolissaan, mahdanko kyllästyä häneen ihan kokonaan, kun olin juuri ollut Helsingissä ja pian taas lähden sinne. Mitä voi 87-vuotiaalle sanoa? Oikeastikaan en tietysti kyllästy, mutta raskasta toki voi aika ajoin hänen kanssaan olla. Tällä kertaa hänellä oli kuitenkin mukanaan Henkilökohtainen Avustaja, sillä tarkoituksena oli käväistä junalla myös Amsterdamissa. Minä en matkaan suostunut.

Heti tulopäivän jälkeen istutin Äidin ja Avustajan taksiin kohti Atelier des Lumières’iä, jossa edelleen on esillä mahtava Klimt-valonäyttely. Näyttää siltä, että näyttelyaikaa on jopa jatkettu ensi vuoden puolelle. Meillä oli Puolison kanssa samana päivänä ooppera. Kävimme katsomassa Tristanin ja Isolden. Ooppera oli niin upea viisituntinen, että ehdin totaalisesti unohtaa vierailijat. Olivat kuulemma pärjänneet hyvin ja kaupastakin oli löytynyt syötävää, muun muassa halal-makkaraa ja vegaanista levitettä.

Koska naisella ei ole kenkiä koskaan liikaa, tarvitsi Äitikin vielä kokoelmiinsa yhdet aivan tietyn väriset. Niitä sitten lähtivät kumppanukset toisena päivänä hakemaan Lafayettesta. Kun etsintä oli tuottanut tulosta hiukan oletettua nopeammin, jouduimme mekin Puolison kanssa liikkeelle tarkoitettua aiemmin. Olimme illalla kaikki menossa syömään suosikkiravintolaani Au Petit Riche’iin. Vaikka ruoka ei ollut aivan edellisen kerran veroista, oli se kuitenkin todella hyvää. Pidän siis vielä kiinni ravintolan suosikkiasemasta.

Amsterdam tuli ja meni. Saimme olla Puolison kanssa kolme päivää keskenämme, emmekä tehneet mitään. Äiti ja Avustaja sen sijaan kiersivät uudistetun Rijksmuseumin erityisesti kahden japanilaissotilaan patsaan vuoksi. Nähdyksi oli tullut myös Van Gogh -museo.

Egon Schiele, Omakuva
Egon Schiele, Omakuva
Jean-Michel Basquiat, Heads
Jean-Michel Basquiat, Heads

Pariisissa riitti niin ikään museoita ja näyttelyitä. Aikaa oli enää rajallisesti, joten rajattava oli. Itse halusin näyttää Äidille Fondation Louis Vuitton -museon hienon rakennuksen ja kun siellä vielä sattui juuri alkamaan meitä molempia kiinnostavat näyttelyt, menimme sinne. Jälleen tietysti taksilla, sillä muutoin ei Äiti pystyisi matkoilla kulkemaan. Vastaanotto Vuittonissa oli upea, kun porhalsimme pyörätuolin kera ovelle. Meidät ohjattiin sisään ohi kaikkien jonojen niin ulkona kuin sisällä. Tammikuun puoleen väliin jatkuvat Egon Schiele ja Jean-Michel Basquiat -näyttelyt olivat vaivan arvoisia. Minä tulen menneeksi niihin vielä toistamiseen, kun Puoliso ei kovan selkäkivun vuoksi päässyt tällä kertaa mukaan.

Vauhtia melkein yhdeksän kymppisellä Äidillä riitti. Ihmettelin, että hän jaksoi niin lyhyessä ajassa tuon kaiken. Ilmeisen sitkeä sissi, joka ajatteli levätä sitten kotona tai vasta myöhemmin haudassa. Toivottavasti hänen hyvät geeninsä ovat periytyneet minulle. Niistä toisista en niin piittaisi.

Jasper Johnsin perässä Lontooseen

Luin joitain aikoja sitten Hesarista arvostelun amerikkalaisen Jasper Johnsin Lontoon näyttelystä. Arvostelu oli siinä määrin ylistävä, että minun muka-kulttuuri-ihmisenä teki heti mieli lähteä katsomaan sitä. Kun sain Puolisonkin innostumaan, niin me sitten lähdimme.

Minä tapani mukaan olin katsonut viikonloppulentoja, mutta Puoliso onneksi muistutti, että olemme eläkkeellä ja voimme mennä arkenakin. Silloin näyttelyssäkään ei varmasti ole kauheaa ruuhkaa. Liput sinne ostimme kuitenkin varmuuden vuoksi etukäteen. Jonottaminen on niin tylsää. Etukäteisostossa on vain se harmillinen seikka, etten pääse hyödyntämään pressikorttini maksutonta sisäänpääsyä näyttelyihin, mutta päätin senkin kestää.

Lähtömme Lontooseen oli meille melko aikainen. Matka Pariisin Charles de Gaullen kentälle ei muutoinkaan sujunut ihan toivotulla tavalla. Lähdimme kotoa hiukan knaftisti ja pidimme aika moista kiirettä bussipysäkille. Olin aivan punainen ja hiestä märkä heti kättelyssä. Kun sitten olimme tulossa lähtöterminaalille, bussikuski ilmoittikin, ettei hän pääse sinne kovan ruuhkan vuoksi, vaan vie meidät aivan toiseen terminaaliin. Tässä vaiheessa olin jo aivan varma, ettei matkasta tulisi mitään.

Terminaalilta toiselle kulkee navetteja, pikku busseja, jollaisella mekin kuvittelimme siirtyvämme omaamme. Mielessäni toki ihmettelin, miten sellainen pääsisi perille. Vaan ei, tällä kertaa navette tarkoittikin junaa, joka kulkee terminaalien välejä. Kello alkoi lähestyä koneeseen nousun aikaa, kun löysimme vihdoin junan. Pakkauduimme sisään niin, että vedin Puolisoa irti kiinni menevien junan ovien välistä. Olimme kuitenkin sisällä! Juna ei suinkaan vienyt meitä aivan terminaaliimme asti, joten taas alkoi juoksu kelloa vastaan juuri, kun edellinen hiki oli kuivunut ja normaali värikin palannut kasvoilleni. Koneeseen nousu oli käynnissä, kun olimme lopulta perillä.

Koska olimme jo suorittaneet päivän liikuntatehtävän, päätimme Heathrow’ssa ottaa taksin. Matka keskustaan oli pitkä ja mittari raksutti. Näin kallista taksimatkaa en muista juuri tehneeni. Useissa käymissämme kaupungeissa on takseilla lentokenttäkuljetuksissa ollut jokin kiinteä taksa mutta ei Lontoossa. Reilun yhdeksän kympin hinta jäi kuitenkin selvästi alle lentolipun hinnan.

Näyttelyyn mennessämme olimme jo ehtineet tutustua Lontoon metrojen hintoihin ja todenneet nekin kalliiksi. Kahdelta hengeltä paikkaan kuin paikkaan maksoi noin 12 euroa. Totesimme nopeasti, että Überillä matka taittuu edullisemmin. Niinpä käytimme palvelua melkein kaiken aikaa. Vain kun aikaa ei ollut tuhlattavaksi turvauduimme metroon. Hyvä hotellimme sijaitsi kyllä erittäin hyvien kulkuyhteyksien päässä.

Mitä sitten sitten sanoisin Jasper Johnsista? Näyttely oli todella laaja restrospektiivi nyt 87-vuotiaan taiteilijan eri vuosikymmenten töistä. Koko näyttely oli loistava! Eräät työt melkein salpasivat hengen. Oli aivan selvää, että Johnsin takia matka kannatti tehdä. Hänen töitään on viimeksi Euroopassa ollut näin laajasti esillä vuonna 1997. Huomasin tosin Pariisiin palattuamme, että pääsemme näkemään joitain hänen kuviaan myös täällä, sillä Fondation Louis Vuitton pääsee ensimmäistä kertaa esittelemään laajan MoMa-näyttelyn tiloissaan. Sinne sitten seuraavaksi.