Skip to main content

Kaikki hyvin! Kai?

Olen aina yrittänyt pitää asenteeni positiivisena, mutta onnistuminen ei liene ollut erityisen hyvä. Tänä kesänä varsinkin olen mennyt matalalentoa, enkä voi kuvitella, että kenenkään mielestä olisin ollut kovin positiivinen saatika iloinen. Silti kesääni on mahtunut hurjasti yksittäisiä ilon hetkiä ja sydäntä lämmittäviä tapahtumia.

Äiti odotti aikaa sydänoperaatioon. Pitkin kesäkuuta soittelin Meilahden sairaalan kardiologian osaston leikkausjonohoitajalle. Vaikka jossain vaiheessa oli puhuttu, että Äidin aorttaläppäoperaatio saattaisi olla jo ennen juhannusta, ei mitään aikaa oltu kuitenkaan vielä vahvistettu. Itse istuin läppärin ääressä kaiken aikaa valmiina ostamaan lentoliput Suomeen.  Kun sitten minulle vihdoin sanottiin, ettei leikkausaikaa saa ennen juhannusta ja että jonoleikkaukset jäävät tauolle ainakin elokuun alkuun, jollei puoleen väliinkin, päätin että lähdemme Puolison kanssa samantien. Minä olin valmis jäämään aiotun paluupäivän jälkeenkin, jos leikkausaika sattuisi olemaan heti elokuun alussa.

Puolison vielä Suomessa ollessa lähdimme heti sukuloimaan Varsinais-Suomeen. Pari rentouttavaa päivää meni kuin siivillä aina yhtä ihanien ihmisten kanssa ja kauniissa ympäristössä. Helsingissä ehdimme tavata myös ystäviä, mikä on aina minulle aivan erityisen tärkeää. Se on ikään kuin henkireikä ikuiseen ahdistukseeni ja paineisiin. Puolison palattua Pariisiin aikani meni huomattavasti tarkemmin Äidin kanssa, vaikka varasin itselleni myös Äiti-vapaita päiviä.

Helle helli Helsinkiä, mistä tietysti nautin. Helsingissä helle on vain hellettä, eikä sitä karmeaa paahtavaa 40 asteen pätsiä saasteineen, mitä kesä Pariisissa oli ollut. Pääsin näinä harvoina vapainani retkeilemään muun muassa Kaunissaareen, grillailemaan Leninpuistoon ja pihapartyihin Vallilan siirtolapuutarhaan, missä en koskaan ollut käynyt, vaikka vieressä on Helsingin kotini. Nautin kyllä sydämestäni noista päivistä ja ystävien kohtaamisesta, vaikka ahdistus pyrkikin rintaan aika ajoin.

Sitten eräänä päivänä tapahtui ihme. Meilahdesta soitettiin, että leikkausaika on vahvistettu elokuun toiseksi päiväksi. Se tiesi sitä, etten päässyt paluulennolle aiottuna päivänä. Vaikka olin iloinen siitä, että aika oli vihdoin saatu, alkoi minulla olla kyllä jo kova koti-ikäväkin. Koitin kuitenkin Äidille esittää reipasta ja viedä häntä usein ulos syömään, etteivät ajatukset olisi liikaa pyörineet tulevassa operaatiossa.

Operaatio sujui hyvin ja Äiti kotiutui sairaalasta normaalitahdissa. Äiti toipui todella nopeasti, minkä saatoin todeta siitä, että hän oli jo kotiin tullessaan oma määräilevä itsensä. Viikon verran seurailin vielä toipumisesta ennen paluulipun ostoa. Kaiken kaikkiaan olin lopulta matkassa kuutisen viikkoa. On se vaan pitkä aika.

Arki Pariisissa on entisensä. Paitsi, että minuun iski jokin kummallinen Hengityksen vinkunatauti, joka haittasi erityisesti yöuntani. Kun olemme lähdössä ensi viikolla Kreetalla, ajattelin, että on viisainta käydä hakemassa lääkäriltä tropit, jotta uskallan lentää. Ja kun lääkäri vahvisti, että minulla on astmaattinen keuhkoputkentulehdus ja etten ole juuri kuolemassa keuhkoahtaumaan tai muuhun vastaavan, huomasin mieleni piristyneen oikein tavattomasti. Jokohan ahdistus olisi vihdoin ohi?

Erittäin pitkä ja todellakin kuuma kesä

Uutinenhan ei kenellekään liene, että hellettä on piisannut. Minulle sen sijaan on täysin uutta se, etten enää entisellä tavalla kestä hellettä. Tänä kesänä olen hakeutunut mahdollisimman usein varjopaikkoihin, kun aiemmin suorastaan nautin suorasta auringon paahteesta.

Vaan sattuipa kesään viileäkin jakso. Viime kesän viiden viikon Suomessa palelemisen jälkeen olin päättänyt, etten toistamiseen halua sitä kokea. Niinpä Suomi-lomalle varattiin aikaa vain kolme viikkoa. Lähdimme yhdessä Puolison kanssa jo kesäkuun puolessa välissä. Siskonpoika tyttöystävineen nimittäin halusi myös tulla Helsinkiin ja heidän viikon lomansa ajoittui heinäkuun alkupuoliskolla. Neljä henkeä kaksiossani on vähän liikaa ainakin paria päivää pidemmäksi ajaksi.

Niin kului tämäkin kesälomani viileässä ja melko sateisessakin säässä. Harmittihan se minua, mutta säille ei kerta kaikkisesti vaan voi mitään.

Kaiken kaikkiaan loma kuitenkin sujui kohtuullisesti. Minä koitin parhaani mukaan elää pienessä ristipaineessa Äidin ja Puolison välissä. Heidän tarpeensa tuntuvat kyllä eroavan toisistaan. En voi silti väittää, etteikö meillä olisi ollut erittäin mukaviakin hetkiä yhdessä. Olimme vuokranneet auton, joten kulkeminen ei tuottanut ongelmia. Kävimme muutaman kerran ulkona syömässä, mikä ilahduttaa Äitiä aina tavattomasti, eikä se sen paremmin ole vastenmielistä minulle kuin Puolisollekaan.

Turkuunkin pääsimme sukuloimaan pariksi päiväksi. Tai oikeastaan olimme Naantalissa, Maskussa ja Kaarinassa, mutta eikös ne kaikki ole niin kuin melkein Turkua. Minulle on aina suuri ilo tavata näitä Puolison sukulaisia, vaikka olen käsittänyt, etteivät sukulaisvierailut koskaan olisi erityisen hauskoja. Vaan näidenpä luona on! Meitä ajelutetaan ympäriinsä, syömme hyvin, nauramme paljon ja melkein kaikki juommekin vähän. Rakastan tätä kesän traditiota.

Helteet alkoivat, kun Siskonpoika tuli. Pari päivää ehdimme nauttia lämmöstä. Hyvältä se vielä silloin tuntui.

Pariisiin saavuimme hiukan epävakaiseen iltaan ja tietysti pelkäsin, etten taas(kaan) saa koko kesänä oikeaa kesää. (Toukokuu on ihan eri asia!) Pelkoni osoittautui turhaksi. Säät lämpenivät päivä päivältä ja ei aikaakaan, kun mittarin lukemat alkoivat lähennellä neljää kymmentä. Vielä alkuun se tuntui ihan siedettävältä, melkein mukavalta. Meille kuitenkin paistaa sisään iltapäivästä lähtien, joten sisälämpötila nousi nopeasti lähelle ulkolämpötilan asteita. Siinä eivät paljon tuulettimetkaan auttaneet. Pian emme juuri voineet lähteä edes ulos kuin pakollisille kauppakäynneille. Päivät kuluivat hellettä puhkuessa.

Tyttärelle olin ostanut syntymäpäivälahjaksi matkan Pariisiin ja Lyoniin. Olimme suunnitelleet pikku ohjelmia, mutta eihän niistäkään mitään tullut. Meistä ei kukaan ollut halukas lähtemään ulos. Yhdeksi illaksi olimme sopineet menevämme katsomaan ulkoilmanäytökseen yhtä Aki Kaurismäen elokuvaa. Leffa alkoi iltakymmeneltä, mutta kun lämpötila oli edelleen yhdeksän aikaan 39 astetta, totesimme lähdön mahdottomaksi.

Onneksi juna Lyoniin lähti jo aamupäivällä, jolloin kuumuus ei ole vielä korkeimmillaan. Silti asteita oli silloin jo 33. Siinä lämpötilassa oli kuitenkin mahdollista lähteä matkalle. Lyonin päässä asemalta oli otettava taksi, sillä bussilla emme olisi kyenneet. Vähänpä me pystyimme muutakaan tekemään. Välillä raahauduimme kauppaan ja silloin meidät yllätti mahtava sadekuuro. Juuri tuoksi hetkeksi ilma viilene, mutta sateen loputtua helle jatkui entisellään.

Siskon syöpähoidot ovat vielä kesken, joten pyrimme auttamaan kotona kaikessa mahdollisessa. Tai ainakin Puoliso yritti. Minusta lähinnä tuntui, että aivoni olivat sulaneet. Vaatteetkin oli pakko joka päivä pukea päälle, eikä sekään tahtonut millään sujua, kun iho oli nihkeä, jollei märkä.

Pariisiin palattuamme Tytär lähti samantien, kun seuraava vieras astui ovesta. Ystävämme oli tullut Pariisin Gay gameseihin kannustamaan urheilevia kavereitaan. Minä lähdin joka päivä urheasti mukaan uima-altaan reunalle. Muuten en varmasti ikinä olisi kisoihin tullut menneeksi. Olin tyytyväinen, sillä minulle aiemmin tuntematon uimarikaveri sai kahmalokaupalla mitaleita, minkä lisäksi minä tulin tutustuneeksi kivoihin uusiin ihmisiin.

Nyt tuntuvat tukahduttavat helteet olevan ohi. Lämpötila on laskenut kolmen kymmenen asteen paikkeille ja on selvästi helpompi hengittää. Ehkä tästä kesästä opin jotain. Ainakin sen, etten enää ihan yhtä innokkaasti itke helteiden perään. Kyllä hiukan vähempikin riittää.

Aurinkoa riittää ja talveen on vielä matkaa!

Helle on jatkunut jo useita päiviä. Lämpötila kipuaa päivittäin 36 asteeseen. Suurkaupungissa se on paljon. Minä haluan kuitenkin nauttia auringosta juuri niin kauan, kun se paistaa täydeltä taivaalta. Talvella sitä on jo ikävä.

Myöhäinen aamukahvi parvekkeella on ylellisyyttä. Aurinko on vielä talon takana, mutta ilma on jo lämmin. Leuto tuuli saattaa pyyhkäistä kevyesti ihoa. Se on autuutta. Kahden aikaan aurinko porottaa jo suoraan kohti. Silloin ei ole enää mitään asiaa parvekkeelle. Luukut – ne, jotka täällä aina lasketaan yöksi ikkunoiden eteen – ovat visusti alhaalla ja valoa läpäisemättömät verhot tiiviisti edessä. Silti lämmön nousua huoneistossa on vaikea estää.

Auringonlaskun aikaan paluu parvekkeelle tuntuu jälleen mahtavalta. Lasi valkoviiniä ja upeat maisemat saavat minut viihtymään näkymää ihailemassa pidempäänkin. Kissatkin alkavat heräillä, sillä huomaan kuumuuden vaikuttavan niihinkin. Päivän aikana ne eivät tee juuri muuta kuin nukkuvat.

Ranskalaiset parvekkeet ovat ihmetyttäneet minua aina. Vanhoissa taloissa on tietenkin vanhat, takorautaiset kaiteet. Vielä en ole tavannut noin silmämääräisesti yksiäkään samanlaisia! Joskus ajattelinkin, että olisi kiinnostavaa tehdä tutkielma kaiteiden erilaisuudesta, mutta siihen ei intoni ole toistaiseksi riittänyt.

Me asumme sen verran uudessa rakennuksessa, että parveke on ulkonäöltään ruman betoninen. Siinä toistuu kuitenkin täkäläisten parvekkeiden merkillisyys. Niiden syvyys tuskin riittää parveketuoleille, pöydästä puhumattakaan. Ihan kuin niitä ei olisi lainkaan tarkoitettu oleskeluun. Suomessahan parvekkeita lasituksineen pidetään nykyään eräänlaisina lisähuoneina. Oma parvekkeeni Suomessa on minusta ihan valtava. Siinä on tietysti lasitus, minkä lisäksi olen hankkinut lämpölampun pidentämään parvekekautta. Täällä ei parvekkeita lasiteta, vaikka ainakin meillä se tulisi ihan tarpeeseen.

Vaikka nyt tuntuu, että kesä jatkuu ikuisesti, totuus on toinen. Sääennusteet lupailevat vielä muutamiksi päiviksi samanlaisia ilmoja, mutta kuka tietää, syysmyrsky voi hyvin yllättää jo viikon kuluttua. Silloinkaan ei parvekkeelle ole asiaa. Myrskytuuli voimistuu helposti pariin kymmeneen metriin sekunnissa, eikä parvekkeella ole turvassa silloin mikään. Kasvit tuodaan sisään, samoin kuin kaikki muu irtotavara. Viime syksynä myrskyssä hajosi naapurin ja meidän parvekkeen välinen panssarilasi. Se kertonee jotakin tuulen voimasta.

Sitä paitsi tuuli ei tule yksin!. Pariisissa tuntuu satavan melkein aina, ainakin syksyllä, talvella ja keväällä. Muistan erään toukokuun lopun erityisen hyvin. Vietin silloin täällä 60-vuotispäiviäni. Suomestakin oli tullut vieraita, monet ensimmäistä kertaa Pariisiin. Olisin niin mielelläni esitellyt kesäisessä auringossa kylpevän Pariisin, mutta ei. Kaiken aikaa satoi kaatamalla ja ilma oli kylmä, tuskin kymmenenasteinen. No sellaista sattuu! Nyt nautin kuitenkin auringosta ja helteestä täysin rinnoin.