Skip to main content

Keittiöremontti

Painajainenhan siitä sitten lopulta tuli.

IKEA oli luvannut toimittaa keittiökalusteet torstaina 7.11. kello seitsemän ja kymmenen välillä. Olimme tuolloin Puolison kanssa Brysselissä, mutta olimme järjestäneet kelpo vastaanottokomitean paikalle. Kun emme kuulleet tuona torstaina komiteasta mitään, oletimme kaiken sujuneen mallikkaasti. Vaan kuinka ollakaan perjantaina hotelliaamiaiselta palattuamme soi puhelin. IKEAsta ei ollut kuulunut halaistua sanaa koko torstain aikana. Puoliso sai lähes hermoromahduksen, minä pysyin (vielä tuolloin) viilipyttynä. Alkoi soittelu IKEAan.

Vaan mitäpä ne olisivat osanneet IKEAlla vastata. Puhelinpalvelu, johon ensin jonotetaan kolme varttia, koittaa rauhoitellen kertoa, etteivät he tiedä, missä kalusteet ovat, mutta ne voidaan toimittaa meille seuraavan viikon lopulla. Meillehän se ei oikein sopinut, kun työmiehet oli varattu tulevaksi viikonlopuksi. Ei auttanut itku, ei hammastenkiristys. Saimme lopulta sovittua, että tavarat tuodaan seuraavana tiistaina jälleen heti aamusta.

Palasimme kotiin perjantai-iltana. Purkutyön ja uuden lattian piti olla siihen mennessä valmiina sekä kaikkien entisten kalusteiden vietynä ulos. Purskahdin lohduttomaan itkuun, kun näin keittiömme. Kaapit oli otettu alas ja kaakelit irrotettu, mutta kaikki roju oli edelleen keittiössä ja lavuaari roikkui pitkin seinää jostakin vesijohdosta kiinni. Kaikki, mukaan lukien työmiehet lohduttivat minua sanoen, että vielä illan kuluessa rojut saadaan ulos ja seuraavana päivänä lattia asennettua. Muusta ei sitten ollutkaan tietoa.

Kun tavarat sitten seuraavana tiistaina – ei tietenkään aamulla – vaan vasta iltapäivällä, niitä pinottiin sinne ja tänne. Yksi keittiö koottuna laatikoihin on aika monta pakettia. Puoliso äkkäsi kesken touhun kysymään kuljetusmiehiltä, sattuisivatkohan he olemaan innostuneita keittiön kasaamisesta. Minä tietenkin häpesin silmät päästäni. Eihän sitä nyt voi keneltä vain kysyä mitä vain. Yllätyksekseni toinen miehistä vähän innostui ja lupasi ottaa heti miten yhteyttä asiaa selvitettyään. Kokoamisen nimittäin tulisi tapahtua keskiviikon ja torstain aikana, sillä perjantaina olimme lähdössä kahdeksi viikoksi Suomeen.

Soitto tuli ja hommat saatiin hintaa myöden sovittua. Seuraavana aamuna piti kaverin tulla. No täällä on niin kovin tavanomaista se, että sovitaan eksakti aika, mutta tullaan sitten vaikka viisi tuntia myöhemmin tai niin ainakin tässä tapauksessa. Kaveri oli kyllä tekijämiehiä. Kaappien rungot muotoutuivat ihan huimaa vauhtia, mutta seinään kiinnittämistä ei tietenkään voinut enää illalla ajatellakaan.

Tässä tilanteessa lähdimme Suomeen. Väliaikainen työpöytä oli tynkä, eikä kukaan ollut kertonut, että siihen ei saa liitettyä vesipistettä.

Seuraava päivä alkoi taas muutamaa tuntia myöhemmin kuin oli sovittu, mutta eteni kuitenkin. Kun emme voineet keittiötä käyttää, piti ruokailukin ajatella toisin. Tilasimme meille aiemmin tuntemattomasta paikasta hampurilaiset, joista söimme puolet. Maku oli kai ihan hyvä, mutta koko oli turhan suuri. Puoliso sanoi jo alkuillasta, että olo on huono ja on pakko mennä sänkyyn. Lupasin pitää häntä työn edistymisen suhteen ajan tasalle.

Kuulin pitkin iltaa porauksen ääntä. Meteliähän remontista väistämättä syntyy, ja iltakahdeksalta naapuri tulikin jo valittamaan siitä. Poraukset olivat onneksi niin loppusuoralla, että niitä ei tarvinnut enää tuon valituksen jälkeen jatkaa kuin hetken. Kävin kuitenkin katsomassa työn etenemistä vähän väliä. Aloin tuntea itseni todella uupuneeksi ja kävin kyselemässä aikataulua. ”Ei tässä kauan enää mene”, oli vastaus joka kerta, kun puolen tunnin välein kyselin.

Puolen yön aikaan sovimme, että nyt lopetetaan. Kaikenlaista pientä oli vielä kesken, mutta kaveri lupasi meidän poissa olomme aikana käydä fiiksaamassa hommat, kun varsinaiset työtasotkin olisivat tulleet. Tuossa kohden en enää pystynyt sanomaan, kuin selvä homma ja toivomaan, että mies poistuisi paikalta pikaisesti. Kaaduin samantien vuoteeseen.

Meni ehkä kymmenen minuuttia, kun aloin oksentaa. Makasin vessan lattialla ja yökkäilin. Puoliso oli sängyssä pyyhkeensä kanssa ja puolestaan yökkäili siihen. Aamukuudelta soitimme lääkärin. Ei ollut toivoakaan, että olisimme kyenneet matkustamaan.

Niin me sitten vietimme viikonlopun muun muassa ilman keittiön vesipistettä. Väliaikaiseen työtasoon ei ollut laitettu minkäänlaista aukkoa vesihanalle, joten sitä ei saatu paikoilleen. Kun vihdoin pääsimme ylös, jouduimme pesemään astiat, joita ei onneksi taudista johtuen juurikaan kertynyt, kylpyhuoneessa.

Maanantaina vihdoin pääsimme liikkeelle ja lähtemään Suomeen. Keittiö-saaga ei kuitenkaan ollut päättynyt, eikä se ole vieläkään päättynyt, vaikka Suomesta paluusta on jo neljä päivää.

Puolessa vuodessa omaksi kodiksi

Kun tulin Pariisiin, muutin valmiiksi kalustettuun huoneistoon. Puoliso oli etukäteen kysellyt useaan otteeseen, mitä haluaisin muuttaa sisustuksessa, jotta tuntisin asunnon myös omaksi kodikseni. En osannut sanoa mitään. En löytänyt päästäni edes ajatuksen poikasta.

Nyt kun olen ollut täällä reilut puoli vuotta, huomaan, kuinka pikku hiljaa ne ajatukset ovat löytyneet ja asunto alkaa näyttää myös minulta.

Televisiosta olin ehtinyt puhua jo alkajaisiksi. Puolison vanha telkkari oli minusta postimerkin kokoinen. En nähnyt siitä tarpeelliseksi kokemiani tekstityksiä. Ranskassahan kaikki ohjelmat ovat dubattuja, mikäli eivät ole ranskalaisia. Siksi käytän tekstitystä, sillä kaikesta puheesta en saa selvää. Ranskankielen tekstitys yhdessä puheen kanssa helpottaa merkittävästi ymmärtämistä.

TV oli siis ensimmäinen hankintani. Seuraavaksi tuli vuodesohva. Tarvitsemme aina välillä lisävuodetta, sillä meillä käy myös yövieraita. Jotta sohva olisi hyvä, siinä pitää voida istua mukavasti mutta myös sängyn täytyy olla erinomainen. Tutkimme tarkoin helpoimman vaihtoehdon, IKEAn tarjonnan. Suomessa käydessäni olinkin jo tutustunut valikoimiin, mutten löytänyt mieleistä. En täälläkään. Jouduimme turvautumaan muihin liikkeisiin. Kävimme toki ensin läpi eri kauppojen tarjoaman internetissä, mutta koska vaatimukseni olivat tiukat, ei sohvaa voinut ostaa pelkän ulkonäön perusteella.

Lopulta päädyimme Marais’n alueella sijaitsevaan BHV:n (Bazar de l’Hôtel de Ville!) myymälään, jonka sohvavalikoimaa ei kyllä voi erityisesti kehua. Löysimme kuitenkin juuri sen mieluisan. Standardikankaan sijaan valitsimme paremmin kotiin sopivan kankaankin. Vielä kotiin tultua vaihdoimme sohvan leveyden 160 senttiin, sillä siinä koossa vuodesohvan rakenne oli kokonaan metallinen, ja kolme ihmistä mahtuisi istumaan siinä mainiosti rinnan.

Odotusaikaa kertyi sohvan toimitukseen kahdeksan viikkoa. Sen ajan elimme kuin tulisilla hiilillä. Vanhan rotiskon olimme jo pistäneet kiertoon, eikä ilman sohvaa ollut kiva olla. Odotus kuitenkin palkittiin, sillä sohva vastasi niihin täydellisesti. Vuodeosiota pääsimme itsekin kokeilemaan, kun makuuhuoneessa tehtiin pienen vesivahingon vuoksi remonttia ja jouduimme evakkoon. Yöunet olivat mainiot, ja olimme varmoja oikeasti valinnasta.

Olimme pitkään miettineet IKEAan lähtemistä, sillä tarpeita tuntui riittävän. Merkitsin aina mieleen tullessa omaan pikku listaani, mitä kaikkea pitäisi ostaa. Lista koostui niinkin pienistä asioista kuin keittiön kaappien vetimistä ja verhojen kiinnitysrenkaista, mutta myös isompaa, kuten nojatuolit, aioimme hankkia.

Eräänä päivänä sitten vihdoin saimme aikaiseksi lähteä. Matkaa tehtiin IKEAn omalla bussilla, joka lähtee Gare de l’Estiltä muutaman kilometrin päästä. Vaikka bussi kulkee ihan ohitsemme, se ei pysähdy matkan varrella, mikä tietysti on harmi. Varsinkin tulomatkalla, jolloin luultavasti kaikki ovat jo IKEA-kierroksesta väsähtäneitä ja kassitavaraakin alkaa olla yllin kyllin.

Kiersimme osastoja ja teimme ostoksia niin ahkeraan, että loppumetrit menivät puolijuoksuksi. Kun sitten Puoliso vielä etuili kassajonossa, aika alkoi olla kortilla bussin takaisin lähtöön nähden. Kassalla saimme nimittäin pienen skandaalin aikaiseksi, kun etuilemamme ihmiset alkoivat – aivan oikeutetusti – kovaäänisesti moittia meitä ja vaatia siirtymistämme jonossa taaemmaksi. Paikalle riensi jo henkilökunnankin edustaja, joka sormi ojossa neuvoi, kuinka IKEAssa kaikki tehdään hyvässä yhteishengessä ja hymyillen. Minä äidyin kiukuttelemaan ja sanoin, ettei minua ollut koskaan aiemmin nöyryytetty niin kuin jonottajat olivat tehneet. Eikös paikalle rientänyt edellistä vähän suurempi tirehtööri, joka kutsui meidät sivummalle ja lupasi asiamme hoituvan. Niin sitten pääsimme yhdelle itsepalvelukassalle ihan suoraan, vaikka tavaroita oli yli sallitun 15:n. Bussiinkin vielä ehdimme!

Suurille tavaroille olimme valinneet kotiinkuljetuksen. Ne tulivat juuri sovittuna aikana ja täydellisesti tilausta vastaten. Kokoajatkin olivat paikalla jo etukäteen. Täytyy jälleen kerran arvostaa nuoria ystäviämme. Me Puolison kanssa emme olisi saaneet tavaroita kasaan varmaan kahdessakaan päivässä, mutta avustajat hoitivat asian kahdessa ja puolessa tunnissa.

Kyllä ruoka maistui urakan jälkeen. Tarjolla oli Burgundin pataa, jonka suomalainen ystävämme oli tehnyt Puolison tiukan valvonnan ja opastuksen avulla. Kun aterian kanssa oli tarjolla vielä erinomaista punaviiniä, en voi pitää päivää kuin täydellisesti onnistuneena. Kotikin kun alkaa todella olla koti.