Skip to main content

Valoa kohti

Talvi on ollut todella vaikea. En nyt ehkä ihan masentunut ole ollut mutta ehdottoman alavireinen. Mikään ei ole oikein huvittanut, enkä ole jaksanut ryhtyä juuri mihinkään. Nyt koitan ryhdistäytyä ja aloittaa tosissani kevään odotuksen.

Olin ihan lokakuun lopussa vaarattomassa leikkauksessa Helsingissä. Toipuminen sujui hyvin, oikeastaan ennakoitua paremmin. Koska halusin kuitenkin kaikki leikkauksen jälkeiset kontrollit tehtäviksi Suomessa, jouduin jäämään sinne kokonaiseksi marraskuuksi. Luulen, että alakulo alkoi joskus silloin. Puoliso seurasi toipumistani kaksi viikkoa, mutta kun kaikki sujui mainiosti, hän lähti kotiin huolehtimaan kissoista.

Minulla on kyllä työvuosina ollut taipumusta talvimasennukseen, mutta eläkkeelle ja Pariisiin päästyäni olen ajatellut sen hellittäneen. Näin ei ilmeisesti kuitenkaan ole. Marraskuun ankea harmaus täytti mieleni ja jaksoin todella huonosti edes tavata ketään. Silti tuntui, että olin kaiken aikaa menossa ja menemiseen väsynytkin. Äidin ja Mummin Murun syntymäpäivienkin juhlinta jäi väliin, sillä halusin ehtiä Puolison juhliin.

Ylen apaattisena palasin sitten kotiin. Pariisissakin oli kylmää ja ankeaa. Edes joulu-, tai niin kuin nykyään taidetaan sanoa, kausivalot eivät juurikaan tuottaneet iloa. Vaivoin sain raahauduttua kunto-ohjaajalle ja taisi joku kerta jäädä suorastaan väliin.

Jouluksi olimme sopineet menevämme jälleen Suomeen. Ehkä niin oli hyvä, sillä raskasta olisi ollut taas hyysätä Äitiä, Tytärtä ja Murua täällä kotonakaan. Äidin luona kun laittoi joulun, se oli oikeastaan siinä. Pois pääsi, kun halusi. Toki kaikki kaupassa käynnit piti hoitaa, sillä myös Äiti oli uupunut.

Aaton valmistelut hoidimme Puolison kanssa sovussa. Tehtävää kyllä riitti, sillä Äiti ei todellakaan ollut jaksanut sen paremmin ennakkoon kuin aattonakaan tehdä mitään. Siivooja oli sentään käynyt. Kaikki sujui mallikkaasti ja pääsimme lopulta odottelemaan Tytärtä ja Murua, joiden tulo jälleen kerran kesti. Syykin sittemmin selvisi. Murua oli ollut vaikea irrottaa tietokoneen näppikseltä. Sisääntulon jälkeen tunnelma oli jäätävä.

Siinä sitten lepyteltiin äitiä ja tytärtä puolin ja toisin. 11-vuotias ei vain meinannut antaa millään periksi. Hyvän tovin jälkeen istuimme lopulta rauhassa ruokapöytään. Tarjolla oli muun muassa lohta, mätiä, hanhenmaksaa, poroa, sianrullaa ja juustoja. Murukin alkaa olla jo sen verran iso, että joululahjojen odottaminen ei vie ruokahalua.

Kaikki saivat tietysti vähintään nimelliset lahjat, mutta Murulla oli käynyt todellinen tuuri. Lahjoja oli aivan valtavasti. Olivat vielä ilmeisen mieleisiä. Pari lahjaa jouduin antamaan ikään kuin lahjakortteina, kun posti ei ollut ehtinyt tuoda tavaroita perille asti. Ja olihan joukossa yksi immateriaalilahjakin.

Mummin Muru on aloittanut sähköbasson soiton. Syntymäpäivälahjaksi hän sai isältään basson ja minä ostin vahvistimen ja minusta välttämättömät kuulokkeet naapurisovun säilyttämiseksi. Kävimme vielä ennen joulua hakemassa bassolle kotelon, jotta lapsi pääsee vuoden alussa lahjaksi saamilleen soittotunneille.

Pariisiin palasimme jo tapanina.

——

Nyt, kun luin yllä olevan tekstini, tunsin sisälläni ihan saman ahdistuksen, joka minua vaivasi loppuvuonna. Samalla kuitenkin huomasin, että ahdistus tuli minuun ikään kuin ulkopuolelta menneitä ajatellessani. Ehkä ajatusten ulos kirjoittaminen myös helpotti, vaikka luettuna tekstini ei varmasti olekaan kovin mieltä ylentävää.

Omaksi ilokseni tämä saa minut uskomaan, että aallon pohja on todella saavutettu ja nyt mennään vauhdilla valoa kohti!

Joulu meni jo

Joulu. Vieläkö joku muistaa, että sellainen juuri vietettiin? Minulle se kyllä jäi mieleen ihan harvinaisen hyvin, sillä sen verran tapahtumarikasta elämä juhlapyhien aikaan oli.

Äiti, Tytär ja Mummin Muru tulivat jouluaaton aattona. Äiti käyttää matkoilla ollessaan pyörätuoliavustusta, joka on toiminut niin Norwegianilla kuin Finnairillakin aivan esimerkillisesti. Niin tälläkin kertaa. Puoliummikot ottivat keskenään kentältä taksin ja näyttivät osoitetta puhelimen ruudulta. Me olimme alhaalla kotiportilla vastassa matkalaisia.

Äiti oli matkasta sen verran väsynyt, että jäi lounaan jälkeen kotiin Puolison kanssa, kun minä puolestani lähdin lasten kanssa katsomaan Lafayetten joulua. Erityisesti tänä vuonna se on ollut näkemisen arvoinen. Ruuhka oli tietysti valtava, ja vaikka kuinka olimme pukeutuneet kevyehkösti, tavaratalossa tuli todella hiki. Jaksoimme kuitenkin raahautua kerroksiin, joista minun ilokseni löysimme shampanjan maistelupisteen. Piper-Heidsieck maistuikin sen verran hyvältä, että sitä tarttui pullo mukaankin.

Kaunis kuusemme oli jätetty koristelematta Murun tuloon asti. Nyt se sai ylleen ihanat uudet pallot ja koristenauhat. Oikeita kynttilöitä meillä ei sentään polteta, joten tyydyimme led-valosarjaan. Aattona kävimme lasten kanssa hakemassa torilta tuoreet merenantimet. Pöytä oli katettu parhain posliinein (hankimme jokin aika sitten eräästä antiikkiliikkeestä täyden astiaston). Viinilasit aiemmin rikkoutuneiden tilalle ostimme sentään Monoprix’stä. Olivat aivan kelvolliset.

Aaton ateria oli mahtava. Äiti, Tytär ja Puoliso söivät ostereita onnessaan. Minä en niitä maistanut, vaikka olivat kuulemma erinomaisia. Olin iloinen Tyttären puolesta, ettei hän ollut ennakkoluuloinen. Graavisiikaa ja -lohta oli Äiti tuonut Suomesta. Ne taas ovat Murun herkkua. Minä nautiskelin tuoreista katkaravuista ja erilaisista patee-alkupaloista. Pääruokana oli saksanhirveä ja uunissa haudutettuja vihanneksia.

Vaikka olimme istuneet ruoan ääressä tunteja ja koittaneet syödä maltillisesti, vatsat täyttyivät niin, ettemme aattoiltana päässeet herkkujuustojen ja jouluhalon ääreen lainkaan. Lahjat sentään jaksettiin jakaa ja avata. Niitä oli valtavasti. Muru toki sai eniten, mutta olin minäkin ollut ilmeisen kiltti. Äidin antama nahkatakki roikkui jo vaatekomerossa, mutta paketeista sain vielä kaksi niin kaunista sormusta, että liikutun edelleen niitä ajatellessani. Tytär oli jopa kaiverruttanut lahjaani mieltä lämmittävän kiitoksen.

No aattoilta meni siis hyvin. Paremmin kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Ei riitoja, ei huutoa, vain sulaa sopua. Joulupäiväkin meni vielä ruokia sulatellessa, mutta sitten iski tauti. Äiti oli huonovointinen, eikä jaksanut lähteä mihinkään. Alkuillasta alkoi oksentelu. Yöllä sairastui Puoliso. Juoksentelin huoneiden väliä tyhjentelemässä pesuvateja ja vaihtamassa pyyhkeitä. Lääkärikin kutsuttiin (lääkärin kotona käynti maksoi 55 euroa!). Eikä muuta kuin liikkeelle hakemaan auki olevaa apteekkia. Apteekkeja kyllä riittää, mutta pyhinä kaikki eivät ole auki, eivätkä varsinkaan yönselkään.

Lääkäri oli sitä mieltä, että syynä eivät olisi olleet osterit. Varmistin kuitenkin jo Suomeen lähteneeltä Tyttäreltä hänen vointinsa, ja kun siellä tilanne oli sama kuin meillä, oli selvää, että juuri osterit olivat syyllisiä. Ilmeisesti ei ole kovin tavatonta niistä sairastua, mutta ei se voi kauhean yleistäkään olla. Ostereiden kulutus Ranskassa on aivan käsittämättömän suurta. Puoliso ei ole myöskään koskaan aiemmin saanut niistä mitään oireita.

Äidin loppuvierailu kuluikin sitten enemmän tai vähemmän sängyn pohjalla. Yhtenä päivänä pääsimme sentään piipahtamaan Lafayettessa, mutta sekin käynti jäi hyvin lyhyeksi. Ruokaa olisi riittänyt vaikka pataljoonalle, mutta minä olin ainoa, jolle se maistui. Niin jäivät lohet ja siiat syömättä, niin kuin juustot ja jouluhalkokin. Ei päästy kauppakierroksille, eikä näyttelyihin.

Lähtöpäiväksi Äiti parahiksi tokeni. Saattokeikkakin meni hyvin, ja pyörätuoli haki Äidin ajallaan. Lähtiäisiksi totesimme kaiken sujuneen niin onnistuneesti, että käynti on mahdollista uusia myöhemmin paremmalla onnella. Ja ilman ostereita.

Joulumuistoja

Olen huomannut, etten ole varsinainen jouluihminen. En suhtaudu jouluun tunteikkaasti, muttei se varsinaisesti ole minulle vastenmielinenkään. Erityisesti nykyisin katukuvaan jo varsin aikaisin ilmestyvät kausivalot sen sijaan ihastuttavat minua tavattomasti.

Omaan jouluuni liittyy muistoja tietysti valtavasti. On lapsuuden joulut, jolloin aattopäivä meni hirveässä hässäkässä. Äiti oli hermostunut ja korotti välillä ääntäänkin. Mummi ja minä yritimme olla vain poissa jaloista. Kun sitten viimein istuimme valmiiseen pöytään, Äiti muuttui kuin salaman iskusta itse lempeydeksi. Siinä me sitten hetken Mummin kanssa nieleskelimme pahaa mieltämme ja koitimme saada joulumielen päästä kiinni. Noista jouluista on kaikesta huolimatta jäänyt lämmin muisto.

Myöhemmin jo kotoa pois muutettuani en välittänyt viettää jouluja lainkaan. Matkustin usein pyhien ajaksi muualle. Kohteina olivat niin Tallinna, Riika kuin Moskova. Olivat ne aikamoisia jouluja ne! Monesti myös vahvasti alkoholihuuruisia. Ei pahaa sanottavaa.

Pariuduttuani jouluista tulikin sitten varsinaisia perhejouluja. Tyttären myötä sävy muuttui entistä perinteisempään suuntaan. Halusin siirtää itse äidin maidossa imemäni perinteet Venäjältä tulleelle Tyttärelle. Oikeastaan nuo monen hengen joulut olivat mukavia. Jostain syystä jaksoin ja halusin panostaa niihin, vaikken ollutkaan niin innostunut.

Lapsenlapsen jälkeen joulu sai taas uuden merkityksen. Mikään ei ole ihanampaa kuin lapsen ilo lahjavuoren keskellä. Jos olisi sallittua ostaisin Murulle varmasti vaikka koko maailman. Murun vanhemmat ovat kuitenkin olleet sitä mieltä, että lahjoja annetaan maltillisesti. Siihen on tyytyminen.

Aina ei yhteisen joulun viettäminen ole valitettavasti ollut mahdollista. Viime vuodet olemme kuitenkin viettäneet aattoillan yhdessä neljän polven voimin ja olemme onnistuneet jopa kehittämään joitain omia pikku perinteitä.

Tästä vuodesta tulee erilainen. Äiti, Tytär ja Muru tulevat kaikki tänne Pariisiin. Ruokalista mullistuu totutusta, sillä ei täällä mitään kinkkuja ja laatikoita syödä. Äidin ja Puolisonkin toiveen mukaisesti pöydässä on ostereita ja muita meren eläviä. Kyllä minäkin ostereita maistan, vaikka ne eivät herkkuani olekaan. Tytär ja Muru varmasti vierastavat niitä. Niinpä tarjolla on myös saksanhirveä lisukkeineen. Puhumattakaan kaikista herkullisista juustoista ja leikkeleistä.

Kuusi on hankittu tai oikeammin varattu. Se haetaan vasta aatonaattona. Täällä joulukuuset ovat kauhean pieniä. Oikeastaan sellaisia pöytäkuusia. Ne on asetettu valmiiksi kiinni halon puolikkaaseen, joten kuusenjalan vuosittaisesta hakemisestakaan ei muodostu ongelmaa. Perinteen mukaan Muru koristelee kuusen.

Lahjojen hankinta on minusta ongelmallisinta. Ensinnäkin täytyy keksiä sellainen lahja, josta saajalle on iloa ja toisaalta minusta olisi kiva, jos itsekin tykkäisin lahjasta. Internet on hyvä apuväline, mutta kaikkea ei sieltä voi hankkia. Lahjaostoksille satuin päivänä, jolloin oli kaatosade. Pelkästään ihmisruuhka on minusta epämiellyttävää, mutta kun siihen lisää isoina pisaroina tippuvan sateen, kaupungilla kulkeminen on suorastaan epäinhimillistä. Vielä kerran on kuitenkin lahjaostoksille lähdettävä. Nyt onneksi on jo kolmatta päivää aurinkoista.

Vaikka mielessäni tuhisen jouluhössötystä vastaan, on minun sanottava, että tunnen lämpimän ailahduksen rinnassani, kun ajattelen aattoiltaa. Niin harvoin tulee kokoonnuttua koko perheen voimin hyvän ruoan ja juoman ääreen. Ehkä joulu on hyvä syy, ja minussa sittenkin asuu pieni jouluihminen.

Kyllä Lafayette sentään on Tavaratalo!

(EDIT: Löytyi tällainen 15.12. kirjoitettu pätkä luonnosten seasta. Jaanpa sen nyt :).

Jouluostosten aika tuli eteen nopeasti, kun lähdemme käväisemään Puolison Siskon perheen luo Lyoniin. Mikä voisikaan olla parempi paikka ostosten tekoon kuin ihana Lafayette-tavaratalo! Ruuhka on tietysti melkoinen, mutta kyllä tuo ostosparatiisi (-helvetti?) tarjoaa niin silmän kuin ruumiinkin ruoka yltäkylläisesti.

Kun astuu Lafayetten päärakennuksen aulaan ja siirtyy sen keskellä kupolin alle, ei voi muuta kuin huokailla. Niin upea on tavaraton katto lasimaalauksineen. Sen lisäksi keskustaa ympäröi usean kerroksen verran silmää hivelen kauniit parvekkeet upeine metallisine kaiteineen. Aula onkin aina ihan erityisen ruuhkainen, sillä turistivirrat tulevat kuvaamaan tätä upeaa näkymää. Onneksi on myös japanilasia turisteja, jotka yrittävät ostaa tavaratalon tyhjäksi mitä kalleimmista merkkituotteista. Talouden pyörät saavat vähän vauhtia.

Joululahjaostoksia ei voi tietenkään aloittaa muuta kuin ensin ostamalla itselleen jotakin. Menimme valtavalle kenkäosastolle, joka sekin näytti koostuvan shop-in-shop -merkkiliikkeistä. En suoranaisesti ollut ajatellut ostaa kenkiä, kun tilasin vastikään itselleni perus-Dr. Martensit. Vaan minkäs teet, jos silmiin pistää jotakin kauhean haluttavaa! Sellaiset olivat tällä kertaa Guessin yksinkertaiset, mutta minun silmiini tyylikkäät bootsit. Ne lähtivät mukaan. Pitkää olen ajatellut hankkia kunnon aamutossut, joten nekin sain samantien.

Koska Lafayette on usean rakennuksen laaja kompleksi, jouduimme seuraavaksi vaihtamaan taloa, sillä halusimme kodintavaraosastolle. Sinne siirtyäksemme piti ylittää katu, jonka varrella on meille tuttu kahvila. Päätimmekin tehtyjen hyvien ostosten kunniaksi käydä juomassa lasilliset. Se virittää aina oikeaan tunnelmaan, jos sellaista ei vielä ollut. Miten ihanaa onkaan istua joulukuun puolessa välissä terassilla lämpölamppujen alla ja katsella kaiken aikaa jatkuvaa ihmisvirtaa. Pitäydyimme vain yksissä lasillisissa, sillä muutoin ostovimma saattaisi yllättää.

Tavarataloon takaisin siirryttyämme löysimme nopeasti etsimämme lahjat, jotka kaiken lisäksi olivat varsin sopuhintaisia. Kodintuotteista oli suurimmassa osassa 30 prosentin alennus. Se lämmitti lahjanantajan mieltä.

Olimme saaneet pyörittyä tavaratalokompleksissa useita tunteja, vaikka mitään ihmeellisiä ostoksia emme tehneetkään. Jalatkin alkoivat lyödä setsuuria, joten päätimme palata kahvilaamme. Sama tarjoilija kuin aiemmallakin kerralla muisti meidät hyvin. Tilasimme Sancerre-viiniä, jonka olimme hyväksi havainneet. Tarjoilijakin yltyi kehumaan sitä ja tuli oikein pullon kanssa sitä laseihin kaatamaan. Sanoi vielä laittavansa hiukan ylimääräistäkin, kun niin osasimme arvostaa hänen suosittelemaansa viiniä. Jouduimme ottamaan toisetkin lasilliset.

Arvoimme siinä istuskellessamme, mihin menisimme syömään. Kotona ei ollut ruokaa, kun meillä oli lähtö Lyoniin. Meitä lähellä on erinomainen kiinalainen, josta jo pääsimmekin yhteisymmärrykseen, kunnes yhtäkkiä päätimmekin ajella taksilla suoraan kotiin ja tilata ruoan sinne. Vaikka taksilla matkustaminen on Pariisissa selvästi edullisempaa kuin Helsingissä, arvasimme, ettei matkasta tulisi ihan halvin, sillä ruuhka oli todella melkoinen. Parin viinilasin jälkeen se ei kuitenkaan haitannut.

Matkalla pysähdyimme vielä ostamaan minulle sähkötupakkaani nikotiininestettä, jota yleensä tilaan netin kautta. Nyt vain oli käynyt niin, että kaksi lähetystä ei ollut tullut perille. Nesteeni kiertänevät siellä täällä ympäri Pariisin postilaitoksen. Tämä lienee tuttua nyky-Suomessakin.

Ruokapalveluna käytämme yleensä Deliveroota. Sen toiminta on Pariisissa joustavampaa kuin Foodoran , jonka kuljetusmaksukin on kalliimpi. Se ei tosin ole ainoa syy Deliveroon suosimiseen. Minulla on nimittäin Suomessakin Foodora-tili, minkä vuoksi järjestelmä ei oikein tahdo tunnistaa minua ja asemapaikkaani aina oikein.

Saimme ruoan nopeasti kulmakunnan intialaisesta, ja mikä parasta, saimme palan painikkeeksi myös pari olutta. Vatsat täysinäisinä ja muutoinkin tyytyväisinä pidimme Jouluostospäiväämme erittäin onnistuneena.

Joulukiireet!

Vieläkö jaksaisi joulusta? Jouluviikko oli kyllä kiireinen, tosin ei ihan niin kuin kuvittelisi. Minun kiireeni aiheutuivat tietysti Äidistä. Sen lisäksi, että kävimme hänen säärihaavansa vuoksi useammankin kerran seikkailemassa terveyskeskuksessa, hän sai jonkin merkillisin, lääkäriä vaatineen kipukohtauksen vasempaan olkapäähänsä ja niskaansa niin, ettei hän kyennyt edes nostamaan vasenta kättään. Ja pitihän ne jouluostoksetkin tehdä.

Siinä vaiheessa, kun oli selvää, ettei Äiti pääse jouluksi Pariisiin, kuten oli ajateltu, lupasin, että minä laitan hänelle joulun hänen luonaan. Hänen ei tarvitsisi kuin levätä valmisteluiden ajan. Arvasin kyllä, että se tarkoitti kinkun paistoineen minulle töitä lähes vuorotta.

Alkuviikko meni haavahoidossa. Siellä vierähtää kerralla aina puolitoista tuntia ja siihen matkat päälle. Käy kyllä työstä erityisesti iäkkäälle Äidille, kun hoitoja on kolmesti viikossa. Hoidot ja kivut syövät ihmistä varmasti ihan kauheasti, eikä päähän tahdo juuri muuta jalan ohella mahtua. Vierestäkin seuraaminen ottaa ihan sydämestä. Ja tätä on nyt jatkunut puolitoista vuotta. Voin vakuuttaa, että Äiti on sitkeä sissi!

Paria päivää ennen aattoa ehdimme vihdoin myös kauppoihin. Olin jo sanonut, että joulu syntyy tällä kertaa lähinnä valmiista tai puolivalmiista, enkä ala laatikoita alusta pitäen tehdä. Niinpä haettiin Wotkin’silta  peruna- ja lanttulaatikot sekä rosolli. Kinkunkin suhteen olimme kahden vaiheilla, sillä Wotkin’silla työskentelevä tuttumme vakuutti myös valmiskinkkujen olevan mainioita. Päädyimme silti tuoresuolattuun. Kinkun yön yli paistaminen on niin vahva osa minun joulutraditiotani.

Yhden iltapäivän ja illan varasin myös omien jouluostosteni tekemiseen. Tytär ja Mummin Muru olivat tulossa aatoksi, ja lahjat piti hankkia. Keskustan Stocka on minun kauppani, mutta nyt päädyin Itäkeskukseen, sillä aikaa oli todella rajallisesti. Lahjojen lisäksi löysin hiukan yli puolimetrisen, ruukussa olevan ”kuusen” (kiinan kataja tms.), sillä Murun kanssa perinteisiimme on kuulunut ”kuusen” koristelu aattona. Olin tavattoman tyytyväinen.

Kinkun paistoin aaton vastaisena yönä. Tällä kertaa onnistuin hyvin, sillä jouduin heräämään vain kerran tarkistaakseni kinkun valmiusasteen. Seuraavalla heräämisellä sain jo otettua kinkun pois uunista. Tavallisesti heräilen paistoyön aikana useita kertoja, mutta nyt sain nukuttua oikein hyvin. Se tiesi parempia voimia aattopäiväksi.

Tyttären kanssa ahersimme pitkin päivää. Parantelimme laatikoita voilla ja kermalla. Pilkoimme sipulit mädin kaveriksi. Täyttelimme astioita lohella, smetanalla, rosollilla ja sen aveciksi tarjottavalla kermavaahdolla. Leikkasin vielä sopivan ohuita viipaleita kinkusta ja katoimme pöydän. Kaikki alkoi olla valmista. Äiti ohjaili toimintoja, milloin tuolissaan istuen, milloin sängyn päältä. Mutta hermoni piti, ja se oli minusta pääasia. Vasta pöydässä huomasin, etten ollut kattanut pöytään sinappia, joka oli edelleen lasipurkissa. Otin sen esiin ja sanoin, että tarjoiluastiaan en sitä enää jaksa laittaa. Tasan siihen kohtaan loppuivat voimani. Tämän Äiti hämmästyksekseni hyväksyi.

Ruoka oli hyvää, ja kerrankin Muru sai syötyä kunnolla. Lapsilla tahtoo jännitys viedä ruokahalun, mutta ehkä ikä oli jo tehnyt tehtävänsä. ”Joko lahjat avataan” -kysymyksiä tuli tietysti tasaisin välein. Lapselle lahjoja oli runsaasti, mutta saimme me aikuisetkin jotakin, vaikka pyrimme kyllä minimoimaan aikuisten väliset lahjat. Kaikkea tuntuu olevan jo riittämiin.

Ilta päättyi kahdeksan maissa, ja alkoi taksin metsästys. Taksikeskukseen oli mahdotonta päästä, joten päätimme vain lähteä kokeilemaan onneamme. Viereisen hotellin pihaan näytti ajavan takseja ihan solkenaan, joten pirssin saaminen osoittautui helpoksi. Tytär ja Muru lähtivät kotiinsa, mutta minä menin jatkamaan vielä iltaa ystävien pariin.

Muutama hyvä ystäväni on jo vuosikausia viettänyt niin jouluja kuin muitakin juhlapyhiä yhdessä. Perinne on minusta mukava. Jouluruokien valmistamisesta sovitaan yhdessä ja kukin kantaa kortensa kekoon. Minä olen puolestani useana vuonna ollut vain kuokkavieraana, joka osallistuu lähinnä juomapuoleen. Niin nytkin.

Kun joulu oli suoritettu, palattiin taas normaaliin. Tällä kertaa siihen kuului myös iso ja mieltä lämmittänyt asia. Tytär osti ensimmäisen oman asuntonsa. Siihen tarvittiin hiukan minunkin apuani, joten olin paikalla kauppatilaisuudessa. Muutoin jatkuivat terveyskeskuskäynnit kuin joulua ei olisi edes ollut.

Sukulaisvierailulla Lyonissa

Neljä päivää Lyonissa tuntui ennen lähtöä pitkältä ajalta, mutta niin minusta aina tuntuu, kun joudun yöpymään toisten nurkissa. Tiedän kuitenkin entuudestaan, että perille päästyäni kaikki sujuu mainiosti ja oikeastaan aika tuntuu ihan lyhyeltä. Niin kävi tälläkin kertaa.

Junaliput olimme hankkineet kello yhden junaan. Emme Puolison kanssa ole todellakaan aamuihmisiä. Nyt saimme valmistautua rauhassa. Asemalle toki lähdimme paremmissa kuin hyvissä ajoin, sillä meistä toinen haluaa olla aina paikalla mieluummin paljon etukäteen kuin myöhästyä. Asiasta vallitsee myös vastakkainen näkemys. Itse olen paremminkin viime tipan ihminen.

Emme olleet valmistautuneet kahden tunnin ja 400 kilometrin junamatkaan eväin, sillä tapaamme yleensä käydä ravintolavaunussa juomassa kahvit ja haukkaamassa pikku purtavaa. Nyt rautatieasemalla kuulutettiin, että henkilöstö oli lakossa, eikä tarjoilua ollut. Kuulutus ei tietenkään herättänyt suuria tunteita, sillä Ranskassa on aina jokin lakko meneillään. Matkalla tyydyimme hengen ravintoon, sillä kirjat olimme toki ottaneet mukaan.

Emme olleet suunnitelleet Lyoniin muuta ohjelmaa kuin sukulaisvierailuja. Puoliso ei ollut tavannut sisartaan lähes vuoteen, ja minunkin edellisestä kerrasta oli kulunut jo vuosi. Yhteyttä tietysti pidetään väliaikoinakin.

Kotiuduttuamme aloimme odotella illallista. Se tarjotaan Ranskassa aina kahdeksalta. Hiukan ennen sitä otetaan esiin aperitiivina tarjottavat suolapalat ja juomaa. Tällä kertaa pöytään tuotiin pieniä hanhenmaksavoileipiä ja niiden kanssa hyvin istuvaa, makeahkoa valkoviiniä. Luoja, että oli hyvää. Siskon taloudessa saa aina hyvää viiniä, sillä isäntä on viiniharrastaja ja poikansa kouluttautunut sommelieriksi.

Vaikka varsinaisia suunnitelmia ei ollutkaan, lähdimme seuraavana päivänä kaksistaan hiukan liikkeelle. Kävimme ensin syömässä Bistrot Canaillessa , joka ei varsinaisesti vaikuttanut ensi silmäyksellä ruokaravintolalta. Paikka oli täynnä erilaisia sarjakuva- ja elokuvahahmoja, minkä lisäksi ravintolaa koristivat komeat muoviset ”kristallikruunut”. Rakastan kitschiä ja muutakin krääsää, ja sitä riitti. Myös ruoka oli erinomaista. Söin yhden parhaista ellen parhaan pavé de rumsteakeistani. Puolison annoskin oli hyvä, vaikken enää saa mieleeni mitä se oli, kun olin niin innostunut omasta ruoastani.

Kaupoista oli tarkoitus etsiä Tyttärelle joululahjaa, mutta en löytänyt hänelle mitään. Itselleni kylläkin. Vähän ostohalujani rajoitti kuitenkin ajatus tavaroiden Pariisiin rahtaamisesta. Tuomiltamme joululahjoilta matkalaukkuihin oli kuitenkin tullut hyvin tilaa, joten jotain pientä sain ostettua mukaan.

Illaksi olimme sopineet, että Siskon tytär perheineen tulee illastamaan kanssamme ja että toisillemme tarkoitetut joululahjat annetaan ja avataan jo silloin. Alustava joulu oli etenkin perheen kolme ja puolivuotiaalle pojan naskalille täyttymys, sillä joulupukin odottaminen oli ottanut koville. Olimme ostaneet pojalle kauniin kylpytakin, ja hän sattui vahingoksekseen avaamaan juuri meidän pakettimme ensimmäisenä. Voi sitä itkua ja hammastenkiristystä, mikä avaamisesta seurasi. Poika itki sydäntä särkevästi ja kirkui, ettei hän ollut halunnut mitään pyyhettä vaan leluja. Minua tuppasi naurattamaan, mutta sain itseni pysymään kurissa. Ja tulihan niitä lelujakin lopulta.

Itseäni pukki suosi. Sain aivan ihanan Vespa-repun. Se on juuri sen mallinen, jollaisen olin ajatellut hankkivani, mutta sen lisäksi se on vielä Vespa. Olin niin onnellinen, että kyyneleet kihosivat silmiini. Lahjan antaja saattoi todellakin nähdä onnistuneensa valinnassaan. Sain myös kaksi Elena Ferranten kirjaa ranskaksi. Ilokseni havaitsin, että ranskani sujuu sen verran hyvin, että lukunautinto säilyy.

Viimeisen yön vietimme Siskon tyttären perheessä. Illallisella oli pari muutakin nuorison edustajaa, joten jatkoimme vielä ruokailun jälkeen tovin. Vaikka kovin myöhään emme valvoneetkaan, tuntui pikku miehen kahdeksalta toteuttama aamuherätys hiukan varhaiselta. Sellaista se lapsiperheen elämä kuitenkin on, joten siihen sopeuduimme.

Kotimatkalle lähdimme illansuussa. Nyt sentään ravintolavaunun henkilöstö oli palannut asemapaikalleen ja tarjoilu pelasi. Tyytyväisinä palasimme kotiin, sillä matka oli erittäin onnistunut. Sovimme tapaavamme tästä lähtien hiukan useammin, eikä siitä ole vaikea pitää kiinni. Niin tervetulleiksi me itsemme aina Lyonissa tunnemme.

Taas Suomessa, mutta juhlien aikaan!

Ennen eläkkeelle jäämistäni vannoin, etten tule enää koskaan viettämään yhtä ainoaa talvea Suomessa. Vaan kuinkas tässä näyttää käyvän! Piipahdin juuri Helsingissä. Tällä kertaa mukana oli onneksi Puoliso, mikä helpotti visiittiä oleellisesti.

Pimeää riitti niin kuin jokainen hyvin tietää. Aurinko laski puoli neljän maissa, kun Pariisissa se laskee puoli kuusi. Pakko sanoa, että tuo kaksi tuntia tuntuu todella oleelliselta, vaikka kärsin kyllä täälläkin päivän lyhyydestä. En vain ole talvi-ihminen, en sitten millään. Lasken vain viikkoja ja päiviä talvipäivänseisaukseen, sillä siitähän se taas lähtee, se kevät.

Reissulle osui huomattava määrä juhlia. Äiti täytti 85, Puoliso 65 ja Muru 9. Ja kaikkia juhlittiin. Äitini syntymäpäivät vietettiin Iho- ja allergiasairaalan televisiohuoneessa. Tuotiin mukanamme kakut ja skumpat, joita sitten pienellä porukalla nautimme. Ihan juhlavalta tuntui, vaikka Äiti oli sairaala-asussa. Ei se häntä itseäänkään näyttänyt enemmälti häiritsevän, vaikka muutoin onkin kauhean tarkka pukeutumisestaan. Prosecco maistui potilaalle ja minulle mainiosti.

Puolison kanssa juhlimme syntymäpäivää Aino Vennan Joulu -levynjulkistuskonsertissa. Olipa ihana! Aino on säveltänyt muutamia tuttuja joululauluja ihan uusiksi, mutta levyltä löytyy myös vanhoilla perinteisillä sävelillä laulettuja kappaleita. Rakastan joululauluja, joten levy tuli ostettua heti.

Ennen konserttia nautimme Kulttuuritalon aulaan pystytetyssä baarissa hiukan viiniä. Toista lasillista ostaessani lasiin hulahti juomaa niin, että eivät meinanneet reunat riittää. Konserttikin oli jo alkamassa, enkä halunnut kaataa kaikkea viiniä suoraan kurkkuuni, saati jättää juomatta. Niinpä minä salakuljetin lasini salin puolelle. Ai että olin tyytyväinen itseeni, kun olin niin kauhean kapinallinen! Oli sitä viiniä joka tapauksessa kiva lipitellä Puolison kanssa siinä konsertin aikana. Jatkoille mentiin tietysti ravintolaan.

Mummin Murun synttäreitä vietettiin Leikkiluolassa Hakaniemessä. Lapsia oli kaikkiaan 12, mutta eihän heitä juuri ehtinyt nähdä, koska kiire oli kaikilla kova ehtiä erilaisiin härveleihin. Vasta kakkukynttilöiden puhaltaminen kokosi lapset yhteen, kun herkkuja oli tietysti kaikille. Syömisen jälkeen oli sitten sankarin paras hetki, lahjojen avaaminen. Lapset asettuivat rinkiin oman lahjansa kanssa ja sankari sijoittui ympyrän keskiöön pyörittämään pulloa, jonka avulla arvottiin lahjanantaja kerrallaan ojentamaan tuomisensa. Voi sitä krääsän määrää! Oma lahjani oli DNA salapoliisi -pakkaus. Mieluisimpia olivat kuitenkin kaikki Pokémoniin liittyvät lahjat.

Suomi-reissulla ehdittiin käydä kylässä ja tavata muutoinkin ystäviä. Kyläreissulla hyvän ystäväpariskunnan luona meitä kestittiin niin, että vesi tulee kielelle vain pelkästä ajattelemisesta. Alkupalana oli blinejä, mätiä ja sienisalaattia sekä cheddarilla täytettyjä pepperoni-chilejä. Yritin muka olla varovainen ja olla syömättä itseäni ähkyyn, kun tiesin odottaa loistavaa pääruokaakin. No en sitten onnistunut. Onneksi pidettiin hiukan taukoa ennen seuraavaan lajiin siirtymistä. Pääruokana oli suussa sulavia karitsan kyljyksiä kypsyysasteeltaan juuri minun suuhuni sopivia. Ruokaviininä joimme tummaa ja täyteläistä Raiz de Guzmán Crianza 2011 -viiniä. Kun vielä jälkiruokakin oli satumaista, tuntui, että olimme taivaassa.

Parilla viimeisellä matkallani Suomessa en puolestani ole ehtinyt kutsua luokseni kotiin ketään. Olen ollut siitä vähän harmissani, mutta aika on vaan tahtonut mennä Äidin kanssa. Ja voimatkin. Tällä kertaa oli nimittäin lisäksi Äidin muutto väliaikaiskodiksi muodostuneesta asunnosta entiseen. Onneksi Äiti oli tuon ajan sairaalassa ja poissa jaloista.

Onneksi ystävät ovat kuitenkin ymmärtäväisiä ja tulivat tapaamaan meitä myös kantakuppilaan. Oli kyllä todella lystiä! En tiedä, johtuuko siitä, että tapaa niin harvoin, mutta kyllä ystävät tuntuvat ihan erityisiltä. Seuraavaan tapaamisen ei kylläkään ehdi kulua kuin muutama viikko, sillä olosuhteet vievät minut jouluksi Suomeen. Kaiken lisäksi yksin!