Skip to main content

Joulu meni jo

Joulu. Vieläkö joku muistaa, että sellainen juuri vietettiin? Minulle se kyllä jäi mieleen ihan harvinaisen hyvin, sillä sen verran tapahtumarikasta elämä juhlapyhien aikaan oli.

Äiti, Tytär ja Mummin Muru tulivat jouluaaton aattona. Äiti käyttää matkoilla ollessaan pyörätuoliavustusta, joka on toiminut niin Norwegianilla kuin Finnairillakin aivan esimerkillisesti. Niin tälläkin kertaa. Puoliummikot ottivat keskenään kentältä taksin ja näyttivät osoitetta puhelimen ruudulta. Me olimme alhaalla kotiportilla vastassa matkalaisia.

Äiti oli matkasta sen verran väsynyt, että jäi lounaan jälkeen kotiin Puolison kanssa, kun minä puolestani lähdin lasten kanssa katsomaan Lafayetten joulua. Erityisesti tänä vuonna se on ollut näkemisen arvoinen. Ruuhka oli tietysti valtava, ja vaikka kuinka olimme pukeutuneet kevyehkösti, tavaratalossa tuli todella hiki. Jaksoimme kuitenkin raahautua kerroksiin, joista minun ilokseni löysimme shampanjan maistelupisteen. Piper-Heidsieck maistuikin sen verran hyvältä, että sitä tarttui pullo mukaankin.

Kaunis kuusemme oli jätetty koristelematta Murun tuloon asti. Nyt se sai ylleen ihanat uudet pallot ja koristenauhat. Oikeita kynttilöitä meillä ei sentään polteta, joten tyydyimme led-valosarjaan. Aattona kävimme lasten kanssa hakemassa torilta tuoreet merenantimet. Pöytä oli katettu parhain posliinein (hankimme jokin aika sitten eräästä antiikkiliikkeestä täyden astiaston). Viinilasit aiemmin rikkoutuneiden tilalle ostimme sentään Monoprix’stä. Olivat aivan kelvolliset.

Aaton ateria oli mahtava. Äiti, Tytär ja Puoliso söivät ostereita onnessaan. Minä en niitä maistanut, vaikka olivat kuulemma erinomaisia. Olin iloinen Tyttären puolesta, ettei hän ollut ennakkoluuloinen. Graavisiikaa ja -lohta oli Äiti tuonut Suomesta. Ne taas ovat Murun herkkua. Minä nautiskelin tuoreista katkaravuista ja erilaisista patee-alkupaloista. Pääruokana oli saksanhirveä ja uunissa haudutettuja vihanneksia.

Vaikka olimme istuneet ruoan ääressä tunteja ja koittaneet syödä maltillisesti, vatsat täyttyivät niin, ettemme aattoiltana päässeet herkkujuustojen ja jouluhalon ääreen lainkaan. Lahjat sentään jaksettiin jakaa ja avata. Niitä oli valtavasti. Muru toki sai eniten, mutta olin minäkin ollut ilmeisen kiltti. Äidin antama nahkatakki roikkui jo vaatekomerossa, mutta paketeista sain vielä kaksi niin kaunista sormusta, että liikutun edelleen niitä ajatellessani. Tytär oli jopa kaiverruttanut lahjaani mieltä lämmittävän kiitoksen.

No aattoilta meni siis hyvin. Paremmin kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Ei riitoja, ei huutoa, vain sulaa sopua. Joulupäiväkin meni vielä ruokia sulatellessa, mutta sitten iski tauti. Äiti oli huonovointinen, eikä jaksanut lähteä mihinkään. Alkuillasta alkoi oksentelu. Yöllä sairastui Puoliso. Juoksentelin huoneiden väliä tyhjentelemässä pesuvateja ja vaihtamassa pyyhkeitä. Lääkärikin kutsuttiin (lääkärin kotona käynti maksoi 55 euroa!). Eikä muuta kuin liikkeelle hakemaan auki olevaa apteekkia. Apteekkeja kyllä riittää, mutta pyhinä kaikki eivät ole auki, eivätkä varsinkaan yönselkään.

Lääkäri oli sitä mieltä, että syynä eivät olisi olleet osterit. Varmistin kuitenkin jo Suomeen lähteneeltä Tyttäreltä hänen vointinsa, ja kun siellä tilanne oli sama kuin meillä, oli selvää, että juuri osterit olivat syyllisiä. Ilmeisesti ei ole kovin tavatonta niistä sairastua, mutta ei se voi kauhean yleistäkään olla. Ostereiden kulutus Ranskassa on aivan käsittämättömän suurta. Puoliso ei ole myöskään koskaan aiemmin saanut niistä mitään oireita.

Äidin loppuvierailu kuluikin sitten enemmän tai vähemmän sängyn pohjalla. Yhtenä päivänä pääsimme sentään piipahtamaan Lafayettessa, mutta sekin käynti jäi hyvin lyhyeksi. Ruokaa olisi riittänyt vaikka pataljoonalle, mutta minä olin ainoa, jolle se maistui. Niin jäivät lohet ja siiat syömättä, niin kuin juustot ja jouluhalkokin. Ei päästy kauppakierroksille, eikä näyttelyihin.

Lähtöpäiväksi Äiti parahiksi tokeni. Saattokeikkakin meni hyvin, ja pyörätuoli haki Äidin ajallaan. Lähtiäisiksi totesimme kaiken sujuneen niin onnistuneesti, että käynti on mahdollista uusia myöhemmin paremmalla onnella. Ja ilman ostereita.

Joulumuistoja

Olen huomannut, etten ole varsinainen jouluihminen. En suhtaudu jouluun tunteikkaasti, muttei se varsinaisesti ole minulle vastenmielinenkään. Erityisesti nykyisin katukuvaan jo varsin aikaisin ilmestyvät kausivalot sen sijaan ihastuttavat minua tavattomasti.

Omaan jouluuni liittyy muistoja tietysti valtavasti. On lapsuuden joulut, jolloin aattopäivä meni hirveässä hässäkässä. Äiti oli hermostunut ja korotti välillä ääntäänkin. Mummi ja minä yritimme olla vain poissa jaloista. Kun sitten viimein istuimme valmiiseen pöytään, Äiti muuttui kuin salaman iskusta itse lempeydeksi. Siinä me sitten hetken Mummin kanssa nieleskelimme pahaa mieltämme ja koitimme saada joulumielen päästä kiinni. Noista jouluista on kaikesta huolimatta jäänyt lämmin muisto.

Myöhemmin jo kotoa pois muutettuani en välittänyt viettää jouluja lainkaan. Matkustin usein pyhien ajaksi muualle. Kohteina olivat niin Tallinna, Riika kuin Moskova. Olivat ne aikamoisia jouluja ne! Monesti myös vahvasti alkoholihuuruisia. Ei pahaa sanottavaa.

Pariuduttuani jouluista tulikin sitten varsinaisia perhejouluja. Tyttären myötä sävy muuttui entistä perinteisempään suuntaan. Halusin siirtää itse äidin maidossa imemäni perinteet Venäjältä tulleelle Tyttärelle. Oikeastaan nuo monen hengen joulut olivat mukavia. Jostain syystä jaksoin ja halusin panostaa niihin, vaikken ollutkaan niin innostunut.

Lapsenlapsen jälkeen joulu sai taas uuden merkityksen. Mikään ei ole ihanampaa kuin lapsen ilo lahjavuoren keskellä. Jos olisi sallittua ostaisin Murulle varmasti vaikka koko maailman. Murun vanhemmat ovat kuitenkin olleet sitä mieltä, että lahjoja annetaan maltillisesti. Siihen on tyytyminen.

Aina ei yhteisen joulun viettäminen ole valitettavasti ollut mahdollista. Viime vuodet olemme kuitenkin viettäneet aattoillan yhdessä neljän polven voimin ja olemme onnistuneet jopa kehittämään joitain omia pikku perinteitä.

Tästä vuodesta tulee erilainen. Äiti, Tytär ja Muru tulevat kaikki tänne Pariisiin. Ruokalista mullistuu totutusta, sillä ei täällä mitään kinkkuja ja laatikoita syödä. Äidin ja Puolisonkin toiveen mukaisesti pöydässä on ostereita ja muita meren eläviä. Kyllä minäkin ostereita maistan, vaikka ne eivät herkkuani olekaan. Tytär ja Muru varmasti vierastavat niitä. Niinpä tarjolla on myös saksanhirveä lisukkeineen. Puhumattakaan kaikista herkullisista juustoista ja leikkeleistä.

Kuusi on hankittu tai oikeammin varattu. Se haetaan vasta aatonaattona. Täällä joulukuuset ovat kauhean pieniä. Oikeastaan sellaisia pöytäkuusia. Ne on asetettu valmiiksi kiinni halon puolikkaaseen, joten kuusenjalan vuosittaisesta hakemisestakaan ei muodostu ongelmaa. Perinteen mukaan Muru koristelee kuusen.

Lahjojen hankinta on minusta ongelmallisinta. Ensinnäkin täytyy keksiä sellainen lahja, josta saajalle on iloa ja toisaalta minusta olisi kiva, jos itsekin tykkäisin lahjasta. Internet on hyvä apuväline, mutta kaikkea ei sieltä voi hankkia. Lahjaostoksille satuin päivänä, jolloin oli kaatosade. Pelkästään ihmisruuhka on minusta epämiellyttävää, mutta kun siihen lisää isoina pisaroina tippuvan sateen, kaupungilla kulkeminen on suorastaan epäinhimillistä. Vielä kerran on kuitenkin lahjaostoksille lähdettävä. Nyt onneksi on jo kolmatta päivää aurinkoista.

Vaikka mielessäni tuhisen jouluhössötystä vastaan, on minun sanottava, että tunnen lämpimän ailahduksen rinnassani, kun ajattelen aattoiltaa. Niin harvoin tulee kokoonnuttua koko perheen voimin hyvän ruoan ja juoman ääreen. Ehkä joulu on hyvä syy, ja minussa sittenkin asuu pieni jouluihminen.

Sukulaisvierailulla Lyonissa

Neljä päivää Lyonissa tuntui ennen lähtöä pitkältä ajalta, mutta niin minusta aina tuntuu, kun joudun yöpymään toisten nurkissa. Tiedän kuitenkin entuudestaan, että perille päästyäni kaikki sujuu mainiosti ja oikeastaan aika tuntuu ihan lyhyeltä. Niin kävi tälläkin kertaa.

Junaliput olimme hankkineet kello yhden junaan. Emme Puolison kanssa ole todellakaan aamuihmisiä. Nyt saimme valmistautua rauhassa. Asemalle toki lähdimme paremmissa kuin hyvissä ajoin, sillä meistä toinen haluaa olla aina paikalla mieluummin paljon etukäteen kuin myöhästyä. Asiasta vallitsee myös vastakkainen näkemys. Itse olen paremminkin viime tipan ihminen.

Emme olleet valmistautuneet kahden tunnin ja 400 kilometrin junamatkaan eväin, sillä tapaamme yleensä käydä ravintolavaunussa juomassa kahvit ja haukkaamassa pikku purtavaa. Nyt rautatieasemalla kuulutettiin, että henkilöstö oli lakossa, eikä tarjoilua ollut. Kuulutus ei tietenkään herättänyt suuria tunteita, sillä Ranskassa on aina jokin lakko meneillään. Matkalla tyydyimme hengen ravintoon, sillä kirjat olimme toki ottaneet mukaan.

Emme olleet suunnitelleet Lyoniin muuta ohjelmaa kuin sukulaisvierailuja. Puoliso ei ollut tavannut sisartaan lähes vuoteen, ja minunkin edellisestä kerrasta oli kulunut jo vuosi. Yhteyttä tietysti pidetään väliaikoinakin.

Kotiuduttuamme aloimme odotella illallista. Se tarjotaan Ranskassa aina kahdeksalta. Hiukan ennen sitä otetaan esiin aperitiivina tarjottavat suolapalat ja juomaa. Tällä kertaa pöytään tuotiin pieniä hanhenmaksavoileipiä ja niiden kanssa hyvin istuvaa, makeahkoa valkoviiniä. Luoja, että oli hyvää. Siskon taloudessa saa aina hyvää viiniä, sillä isäntä on viiniharrastaja ja poikansa kouluttautunut sommelieriksi.

Vaikka varsinaisia suunnitelmia ei ollutkaan, lähdimme seuraavana päivänä kaksistaan hiukan liikkeelle. Kävimme ensin syömässä Bistrot Canaillessa , joka ei varsinaisesti vaikuttanut ensi silmäyksellä ruokaravintolalta. Paikka oli täynnä erilaisia sarjakuva- ja elokuvahahmoja, minkä lisäksi ravintolaa koristivat komeat muoviset ”kristallikruunut”. Rakastan kitschiä ja muutakin krääsää, ja sitä riitti. Myös ruoka oli erinomaista. Söin yhden parhaista ellen parhaan pavé de rumsteakeistani. Puolison annoskin oli hyvä, vaikken enää saa mieleeni mitä se oli, kun olin niin innostunut omasta ruoastani.

Kaupoista oli tarkoitus etsiä Tyttärelle joululahjaa, mutta en löytänyt hänelle mitään. Itselleni kylläkin. Vähän ostohalujani rajoitti kuitenkin ajatus tavaroiden Pariisiin rahtaamisesta. Tuomiltamme joululahjoilta matkalaukkuihin oli kuitenkin tullut hyvin tilaa, joten jotain pientä sain ostettua mukaan.

Illaksi olimme sopineet, että Siskon tytär perheineen tulee illastamaan kanssamme ja että toisillemme tarkoitetut joululahjat annetaan ja avataan jo silloin. Alustava joulu oli etenkin perheen kolme ja puolivuotiaalle pojan naskalille täyttymys, sillä joulupukin odottaminen oli ottanut koville. Olimme ostaneet pojalle kauniin kylpytakin, ja hän sattui vahingoksekseen avaamaan juuri meidän pakettimme ensimmäisenä. Voi sitä itkua ja hammastenkiristystä, mikä avaamisesta seurasi. Poika itki sydäntä särkevästi ja kirkui, ettei hän ollut halunnut mitään pyyhettä vaan leluja. Minua tuppasi naurattamaan, mutta sain itseni pysymään kurissa. Ja tulihan niitä lelujakin lopulta.

Itseäni pukki suosi. Sain aivan ihanan Vespa-repun. Se on juuri sen mallinen, jollaisen olin ajatellut hankkivani, mutta sen lisäksi se on vielä Vespa. Olin niin onnellinen, että kyyneleet kihosivat silmiini. Lahjan antaja saattoi todellakin nähdä onnistuneensa valinnassaan. Sain myös kaksi Elena Ferranten kirjaa ranskaksi. Ilokseni havaitsin, että ranskani sujuu sen verran hyvin, että lukunautinto säilyy.

Viimeisen yön vietimme Siskon tyttären perheessä. Illallisella oli pari muutakin nuorison edustajaa, joten jatkoimme vielä ruokailun jälkeen tovin. Vaikka kovin myöhään emme valvoneetkaan, tuntui pikku miehen kahdeksalta toteuttama aamuherätys hiukan varhaiselta. Sellaista se lapsiperheen elämä kuitenkin on, joten siihen sopeuduimme.

Kotimatkalle lähdimme illansuussa. Nyt sentään ravintolavaunun henkilöstö oli palannut asemapaikalleen ja tarjoilu pelasi. Tyytyväisinä palasimme kotiin, sillä matka oli erittäin onnistunut. Sovimme tapaavamme tästä lähtien hiukan useammin, eikä siitä ole vaikea pitää kiinni. Niin tervetulleiksi me itsemme aina Lyonissa tunnemme.