Skip to main content

Koronan kurimus

Kaikki tuntuu kovin raskaalta. En nyt ehkä sanoisi olevani masentunut mutta ainakin lamaantunut. Sitä on jatkunut viime maaliskuusta lähtien. Se on vähän kuin talvimasennus. En saa itsestäni mitään irti, enkä oikein viitsisi nousta sängystä ylös koko päivänä. Nukkuisin vain, jos yhtään kuvittelisin sen vaikuttavan tilaani positiivisesti.

Tietysti tiedän, että lamaannukselle periksi antaminen on vaihtoehdoista huonoin, mutta ruumiini ei tahdo sitä uskoa. Minä oikeasti joudun pakottamaan itseni ylös aamusta toiseen. Oikeastaan tuntuu siltä, että olisi parempi olla töissä. Olisi selkeä syy nousta. Tiedän kyllä hyvin, että ne, joiden työt ovat koronakriisin aikana jatkuneet, ovat hekin vaikeassa tilanteessa. Puhumattakaan niistä, joilta työt ovat menneet alta. Tuskin lienee ihmistä, jolla näinä aikoina olisi helppoa.

Tuntuu jotenkin siltä, että eläke-elämäni on ollut kiinni siinä, että vihdoin minulla on ollut mahdollisuus matkustaa juuri niin paljon kuin haluan. Nyt tuo yhdenlainen elämän tarkoitus on otettu minulta pois. Tämän puolen vuoden aikana olisin ehtinyt käydä peruuntuneella USA-matkallamme, ”kesämökillämme” Kreetalla, pari, kolme kertaa Suomessa ja nyt elo-syyskuussa joko Barcelonassa tai uudelleen Kreetalla.

Tänä kesänä uskaltauduin sentään Suomeen omaehtoiseen karanteeniin, jota soveltaen noudatin paitsi Äidin osalta. Hän halusi tavata minua kotonaan ja ottaa tietoisen riskin siinä. Minulla ei kai tautia olisi voinut edes olla, sillä Pariisissa olemme Puolison kanssa olleet melkein ylivarovaisia, emmekä ole käyneet juuri missään. Lentokenttä oli mennessä typö tyhjä. Lisäksi matkustin bisnes-luokassa, jossa matkustajien väliin oli jätetty reilut turvavälit, meitä oli kolme kuudella penkkirivillä.

Kolmiviikkoiseni aikana tapasin kavereitani ulkona muutaman kerran. Matkat taitoin taksilla aina kasvomaski päällä. Pääasiassa istuin Äidin luona. Kerran sentään kävimme Äidin, Tyttären ja Murun kanssa Vanhan Myllyn terassilla syömässä. Vaikka iloakin oli, matka oli kaikkiaan kuitenkin raskas. Ajatukseni pyörivät niin voimakkaasti koronan ympärillä. Tuntui suorastaan helpottavalta päästä kodin turvaan, kun ei tarvinnut lähteä mihinkään. Ei edes kauppaan.

Yritimme toki Puolisonkin kanssa lomailla. Tilasimme Normandiasta Villers sur Mer -nimisestä kylästä hotellihuoneen viikoksi ja vuokrasimme auton. Junallahan emme uskaltaneet lähteä, sillä Ranskan sairastuvuusluvut ovat nousseet viime huhtikuiselle tasolle. Villersissä asuu pari tuhatta ihmistä talvisaikaan, mutta kesällä turisteja riittää. Niin nytkin, valitettavasti. Kaikilla oli tietysti kasvosuojat, mutta ei välttämättä suun ja nenän edessä. Yhdellä suoja oli vain suulla, toisella leuan alla ja kolmannella se roikkui korvalla. Tietysti valtaosa käytti maskia ihan oikein, mutta turvallisuuden tunne ei silti ollut maksimissaan.

Helle oli kova niin kuin Pariisissakin pitkin kesää. Se tekee maskipakosta vielä raskaampaa. Onneksi pääsimme parina päivänä uimarannalle ja siellä omaan pikku soppeen aurinkotuoleinemme, ettei tartuntavaaraa voinut olla. Kuumuus oli kuitenkin sellainen, ettei rannassa koko päivää jaksanut olla veteen kun pääsi vain vuoroveden ollessa ylhäällä.

Villersin retkeltäkin palasimme kotiin kuin turvasatamaan. Ruoat tulevat tutusti netin kautta, eikä ulos ole pakko mennä kuin viemään roskat. Jumppaa olemme jaksaneet fyssarin neljän viikon lomasta huolimatta jatkaa (se on kyllä aimo ponnistus, mutta maksaa vaivan!) jopa kolme kertaa viikossa. Nyt, kun seuraavalla viikolla ohjaaja on jo paikalla, olemme päättäneet jatkaa ohjatun ohjelman lisäksi kahdesti viikossa omaehtoista jumppaa. Se tekee yhteensä neljä kertaa viikon aikana. Olemme ylpeitä itsestämme.

Kreeta saattaisi olla minun paratiisini

Kaipasin lomaa. En oikein tiedä, mitä se eläkeläiselle tarkoittaa, mutta tiedän, miltä se tuntuu. Vuosi on ollut raskas, emmekä ole Puolison kanssa olleet ”missään” koko vuonna. Toki Lyonissa ja Suomessa ollaan reissattu useammankin kerran, mutta siis missään muualla kuin noissa vakipaikoissa.

Kreetan matka tuli parempaan kuin hyvään ajankohtaan. Mielelläni pidennän kesää jossain lämmössä, vaikka sellaiseen ei tällä kertaa ollutkaan tarvetta. Lämpöä on riittänyt ja riittää edelleen. Kreetalle päätimme lähteä, mutta sen pääkaupunki Iraklion valikoitui kohteeksi enemmän sattuman kuin varsinaisen päätöksen kautta. Halusimme mahdollisimman lähelle meren rantaa ja johonkin sellaiseen paikkaan, jossa rannan lisäksi olisi myös nähtävää.

Saavuimme uuvuttavan helteiselle Iraklionin lentoasemalla puolen yön maissa. Olin varmuuden vuoksi tilannut shuttle-kuljetuksen etukäteen. Pääsimme heti pikku bussiin, jossa riemukseni oli myös tarjoilu. Sain erittäin tarpeellisen vesipullon ohessa pikku pullon valkoviiniäkin. Meillä ei ollut varsinaista käsitystä siitä, kuinka kaukana kentältä majapaikkamme sijaitsi, mutta aika-arvioksi oli annettu 45 minuuttia. Oli kiva, että oli viihdykettä.

Emme päässeet kuitenkaan juuri alkua pidemmälle, kun bussi pysähtyi tien varteen. Vaikka kulkuneuvo oli varsin uuden oloinen, moottoriin oli tullut jokin vika. Siinä me siiten kaikki matkustajat seisoskelimme tien poskessa englantia osaamattoman kuskin johdolla ja ihmettelimme tulevaa. Pian paikalle pyyhälsi toinen pikku bussi, joka poimi mukaansa kaikki muut matkalaiset paitsi meidät. Olivat kuulemma matkalla Rethymnoniin, joka sijaitsi huomattavasti meidän määränpäätämme kauempana. Lopulta normi taksi tuli ja otti meidät kyytiin. Vain kuski ja auto jäivät tienposkeen.

Vartin ajon jälkeen saavuimme hotellille, jonka nimi ei ollut lainkaan se, mistä huoneen olimme varanneet. Meidät ohjasi huoneeseen jälleen englantia taitamaton vanhahko tukeva mies, jonka hengitys rahisi ja pihisi. Hän kuitenkin vaati saada hoitaa matkalaukkumme vastusteluistamme huolimatta. Huone sijaitsi päärakennuksesta erillään olevassa matalassa, rivitaloa muistuttavassa rakennuksessa. Asumus oli postimerkin kokoinen, sänky kapeahko kahdelle hengelle eikä seinällä majaillut viiden sentin torakkakaan parantanut käsitystämme majoituksen tasosta. Sen verran mies sai sanotuksi, että seuraavana päivänä voisimme varmasti vaihtaa huonetta.

Hiukan heikosti nukutun yön jälkeen kiiruhdimme runsaaseen aamiaispöytään. Sieltä meidät yhytti hotellin vastaava, ylitsevuotavan ystävällinen Elena. Kerroimme ongelmamme, johon hän alkoi heti etsiä ratkaisua. Saimme valita kahdesta huoneesta mieleisemmän, joista otimme sen, joka ei sijainnut maatasolla liian lähellä luonnon ihmeitä. Lisäksi meille selvisi, että hotellikompleksissa oli kaksi erillistä ja eri nimistä osaa, ja me olimme varanneet huoneen tuosta minun mielestäni lähinnä retkeilymajatasoisesta osasta. Nyt siirryimme hotelli Georgian asiakkaiksi. Olimme todella tyytyväisiä.

Koska meri, ja nimenomaan lämmin merivesi on minulle lähes pakkomielle, siirryimme huoneen vaihto-operaation jälkeen rantaan. Vesi oli todellakin lämmintä, eikä väkeäkään ollut tähän aikaan vuodesta ruuhkaksi asti. Lämpötila oli edelleen reilusti yli kolmen kymmenen. Seuraavaksi päiväksi suunnittelimme sitten jo museokäyntiä. Iraklionissa on aivan mahtava arkeologinen museo. Minua kiehtoo se, kuinka ihmiset ovat jo tuhansia vuosia sitten pystyneet tekemään upeita taideteoksia niillä välineillä, joita heillä tuolloin oli käytössään.

Agios Nikolaos

Kävimme myös muun muassa Knossoksessa ja Spinalongan saarella järjestetyillä bussimatkoilla. No näimme tietysti kaiken, mitä ohjelmassa olikin. Täytyy kuitenkin sanoa, että tuollaiset retket eivät vain ole meitä varten. Istuttiin pitkiä pätkiä bussissa ja kohteissa ehdittiin vain piipahtaa. Sen sijaan auton vuokraus ja itsenäinen kulkeminen ovat meille se juttu. Näimme paljon enemmän ja saimme ihailla sanoin kuvaamattoman kauniita maisemia niin kauan kuin halusimme. Ja saimme todellakin omasta reissustamme irti paljon enemmän kuin valmismatkoista.

Aiga Galini

Yövyimme omatoimiretkellämme Kreetan etelärannikolla Agia Galini -nimisessä kylässä. Huoneen varasimme reittimme varrelta merinäköalan perusteella sen paremmin tutustumatta kohteeseen. Paikka vain sattui olemaan puolivälissä suunnittelemaamme retkeä. Kylä osoittautui jyrkkään rinteeseen rakennetuksi, emmekä pientaloviidakossa pyöriessämme olleet löytää hotelliamme. Alhaalla rannassa oli iso parkkipaikka, mutta sieltä rinteelle olisi ollut kauhea kiipeäminen, joten meidän oli pakko vain koittaa suunnistaa autolla. En ole ikinä tehnyt täyskäännöstä niin kapeilla kujilla. Poikkeuksellisesti hermoni piti, mistä Puoliso minua myöhemmin sitten kiittelikin.

Rethymnon

Viikko sujahti aivan liian nopeasti. Rakastuimme molemmat Kreetaan todella syvästi. Jos olisimme sen etukäteen tienneet, olisimme olleet kaksi viikkoa. Sellaista ystävällisyyttä kuin kohtasimme, erityisesti hotellissamme mutta myös kaikkialla muualla, tapaa harvoin. Allasbaarin henkilökunnan kanssa ehdimme suorastaan ystävystyä. Ehdimmehän me sentään sielläkin jonkin kerran istua. Kutsuimme lähdön hetkellä tytöt kylään Pariisiin ja pyysimme tilaamaan taksin. Samassa hotellin aulaan ilmestyi mies lappu kädessään. Siitä hän yritti tavata nimeäni ja onnistui siinä sen verran, että tunnistin itseni. Olin tullut tilanneeksi myös paluulennolle kuljetuksen. Ja komeastipa lähdimme. Meidät kuljetti kentälle täysikokoinen linja-auto, jonka ainoat matkustajat me olimme.