Skip to main content

Lyon, rakkaudesta

Vaikka emme ole tänä vuonna vielä tehneet yhtäkään lomamatkaa, tuntuu siltä, että paikallamme emme ole olleet hetkeäkään. Lyonissa olemme yhdessä olleet kaksi kertaa, Puoliso kolmannenkin ja minä Suomessa jo kolme kertaa. Tuo on puolessa vuodessa aika paljon.

Lyonissa ehdimme viimeksi olla kaikkiaan kymmenkunta päivää. Olimme onneksi tällä kertaa hotellissa, emmekä Siskon luona ja näin saimme hiukan omaakin aikaa. Söimme aamuisin hotelliaamiaisen rauhassa ja vasta sitten lähdimme Siskon luo. Tai minä en joka aamu lähtenytkään heti, vaan jäin lukemaan kännykältä päivän Hesaria.

Siskon hoidot vievät tietysti voimia, mutta saimme hänet sentään aika ajoin mukaamme torille tai kauppoihin. Muutoinkin yritimme pitää yllä paremminkin iloista mieltä kuin kaiken aikaa kysellä hänen kulloistakin vointiaan. Annoimme hänen puhua sairaudestaan, kun hän halusi.

Minun syntymäpäiväni sattui Lyonin matkalle. Olin ajatellut viedä meidät kaikki johonkin hyvään ravintolaan syömään, mutta viikon edetessä ulkona syöminen alkoi vaikuttaa yhä huonommalta vaihtoehdolta. Siskon ei tehnyt mieli ja toisaalta Siskontytön kaksi pientä lasta olisivat varmasti johtaneet huomion pois juhlinnasta.

Omista suunnitelmistamme luovuimme lukuun ottamatta Paul Bocusen hallia. Jostain syystä emme olleet siellä tulleet käyneiksi, vaikka puhetta oli ollut useammankin kerran. Niinpä eräänä helteisenä päivänä (tosin kaikki päivät olivat helteisiä!)  lähdimme retkelle halliin. Löysimme sinne ihan kummastuttavan hyvin siihen nähden, ettei meistä kummallakaan ole suuntavaistoa edes mainitsemisen arvoisesti.

Halli on aloittanut toimintansa jo 1971, mutta se on uudistettu tai kai oikeammin rakennettu uusiksi 2004. Halli on avara ja toi mieleeni hiukan Hakaniemen kauppahallin väistötilana toimivan lasirakennuksen. Toki Bocusen halli on tasoltaan erilainen, sillä se toimii eräänlaisena Lyonilaisen ruokakulttuurin näyteikkunana maailmalle. Ja tietysti hintatasokin on omaa luokkaansa. En kuitenkaan voi olla kehumatta – ja vieläkin ku

olaamatta – kaikkia niitä ihanuuksia, joita näimme. En yhtään väitä, etteikö Suomessakin osattaisi, mutta jotakin ekstraa on kaikessa esille panossa.

Kauppiaita hallissa on viitisenkymmentä, näistä ravintoloita tai baareja on viisitoista. Kaikissa emme sentään käyneet, mutta muutamassa sentään. Söimme elämäni kalleinta espanjalaista ilmakuivattua kinkkua, Jamón Ibérico de Bellotaa. En ehkä koskaan ennen ole syönyt niin hyvää. Muutama viipale ole levitetty erikoisen, ylöspäin kapenevan lyhtymäisen keramiikka-astian kupeille, jota lämmitti tuikkukynttilä. Lämpö varmasti lisäsi kinkun maukkautta. Mukaan emme sitä raskineet ostaa, vaan tyydyimme hiukan edullisempaan vaihtoehtoon.

Minusta kakkujen ja leivonnaisten teko on Ranskassa saavuttanut taiteen tason. Vähän kaikkialla näkee toinen toistaan upeampia luomuksia. Ylittivätkö Bocuse-hallin leivonnaiset normitason? En ole varma, mutta aivan upeita teoksia me näimme. Halli oli kaiken kaikkiaan elämys, jota voi vilpittömästi suositella kaikille Lyonin kävijöille.

Synttärijuhlat päätettiin lopulta pitää Siskontytön luona. Olimme päivällä käyneet torilla hankkimassa riittävästi herkkuja ja vähän juhlajuomaakin. Puoliso oli luvannut valmistaa kaiken, joten minä sain vain istuskella parvekkeella ja nauttia pimenevästä illasta, joka lupaili ukkosta kaiken helteen päätteeksi. Pikkumies touhuili omiaan, eikä halunnut mennä nukkumaan, Vauva puolestaan ei olisi halunnut syödä. Toisaalta ei ruokakaan ollut heti valmista.

Kun vihdoin istuimme pöytään, söimme tavanomaisen hyvin, mutta vähän normaalia juhlavammin. Nostimme minulle maljoja. Lahjoja en ollut odottanut, ehkä Puolisolta sentään. Sain kuitenkin monta. Olin Siskon luona ihaillut Tintti-sarjakuvahahmosta tehtyä sanastoa ja yllätyksekseni se oli minulle ostettu. Muutkin saamani kirjat olivat todella ajatuksella hankittuja. Jouduin jälleen kyynelehtimään.

Vaikka matkan tarkoituksena olikin ollut olla mahdollisimman paljon Siskon tukena, apuna ja seurana, en voi mitenkään sanoa, että olisimme eläneet murheen alhossa. Luulen, että onnistuimme kaiken muun ohella myös keventämään kaikkien tuskaa. Myös omaamme.

Hyinen talvi yllätti

Juuri, kun aloimme tottua yli kymmenen asteen lämpötiloihin ja kevään tuloon, saapuivat jäätävät ilmat Pariisiin. Täällä julistetaan luonnollisesti hätätila, kun liikutaan nollan asteen tuntumassa. Se on ymmärrettävää ainakin Pariisin kohdalla, sillä asunnottomia on tuhansia. Heille tarjotaan pakkasilla erilaisia tilapäisiä majoitustiloja, ja metroasemat pidetään auki ympäri vuorokauden. Silti neljä ihmistä on menettänyt henkensä pakkasissa.

Olin toki lukenut Hesarista polaaripyörteestä, joka pakkaset aiheutti. Yllätys oli oikeastaan se, että kylmä ilmamassa levisi niin kauhean laajasti ympäri Eurooppaa tuoden mukaan kylmyyden lisäksi myös lumimyrskyt.

Olimme Puolison kanssa jo pidempään puhuneet Lyoniin menosta, sillä Siskontytölle syntyi toinen poika tammikuussa. Päätimme lähteä matkaan hyisestä säästä huolimatta. Minä itse asiassa toivoin, että Lyonissa olisi hiukan vähemmän kylmä. Ei tietenkään ollut. Sama kauhea luihin ja ytimiin menevä kylmyys purevine tuulineen otti meidät vastaan jo Lyonin rautatieasemalla. Päätimme äkkiä siirtyä taksiin selvitäksemme helpommalla.

Siskon luona vastaanotto oli onneksi kuitenkin tavanomaisen lämmin. Ulos emme halunneet lähteä kuin siirtyäksemme Siskon luota Siskontytön luo. Välimatka on varsin kohtuullinen, vain kilometrin verran. Tosin Puolison sydänvaiva pakotti meidät tuolla lyhyelläkin matkalla pysähtelemään aika ajoin. Niin kovin kävi kylmä kosteus hengen päälle.

Vauva oli tietysti ihana, niin kuin vauvat minun mielestäni tapaavat olla. Kyllähän se itki, mutta vuoron perään me hyssyttelimme sitä. Ulos Vauvan kanssa ei menty, mikä pääasiassa johtui ilmasta. Riehakas Pikkumies oli tavan mukaan päivät päiväkodissa, mutta tuli isänsä kanssa kotiin aina iltapäivällä. Lapsiperheen elämä on täyttä touhua kaiken aikaa. Me puolestamme pelastauduimme aina yöksi Siskon luo.

Lähtöpäivän aamuna maa oli valkoinen. Tai no valkoinen ja valkoinen. Lunta oli yöllä satanut sentin verran. Ilma oli kuitenkin jo lämpenemään päin, ja tallustaessamme asemaa kohti, vähäinenkin lumi oli sulamassa. Kun tulimme asemalle, saimme ensimmäisenä tiedon, että junavuorommemme oli peruutettu sääolosuhteiden vuoksi. Suurin osa muista junista oli myöhässä puolesta tunnista useaan tuntiin. Kiroilin mielessäni ankarasti.

Jonkin ajan kuluttua tauluun ilmestyi tieto toisesta Pariisiin lähtevästä junasta. Sekin tosin vartin myöhässä. Kyselimme virkailijoilta junaan pääsystä, ja meille vahvistettiin, että pääsemme matkaan. Mitään paikkalippuja junaan ei tietenkään voinut ostaa.

Lopulta kävi niin, että meidän varsinainen junamme oli liitetty tähän toiseen. Meidän olisi pitänyt matkustaa omilla istumapaikoillamme. Vaunumme oli jossain maailman äärissä, ja päätimme astua vaunuun, joka sattui olemaan kohdalla (toista kymmentä vaunua ennen omaamme!). Istuimme alas vapaille paikoille, eikä meitä siitä tultu poiskaan ajamaan. Matkaa tehtiin tavallisen kahden tunnin sijasta lähes kolme tuntia vaikeiden sääolosuhteiden vuoksi. Syyksi ilmoitettiin lumisuus. Mitään lunta emme koko matkalla havainneet. Sellainen on ranskalainen lumi-inferno.

 

No nyt olemme onnellisesti kotona. Pääsimme jo pistäytymään läheisellä ”tori”kadulla, sillä etsimme kuumeisesti savustettua potkaa hernekeittoa varten. Sitä ei Pariisista löydy millään, eikä sitä saa edes tilaamalla. Sen sijaan onnistuimme saamaan savustettua siankylkeä, joten sillä mennään. Perinneruokapäivät jatkuvat, kun kutsumme aina myös vieraita syömään suomalaisia outouksia.

Vihdoinkin on myös lämpimämpää. Kauppareissulla istuimme terassilla, jossa lämmittimet olivat päällä, ja tuli melkein kuuma. Tuntui jo siltä, että pikku hiljaa alkaa oikea kevät.

Sukulaisvierailulla Lyonissa

Neljä päivää Lyonissa tuntui ennen lähtöä pitkältä ajalta, mutta niin minusta aina tuntuu, kun joudun yöpymään toisten nurkissa. Tiedän kuitenkin entuudestaan, että perille päästyäni kaikki sujuu mainiosti ja oikeastaan aika tuntuu ihan lyhyeltä. Niin kävi tälläkin kertaa.

Junaliput olimme hankkineet kello yhden junaan. Emme Puolison kanssa ole todellakaan aamuihmisiä. Nyt saimme valmistautua rauhassa. Asemalle toki lähdimme paremmissa kuin hyvissä ajoin, sillä meistä toinen haluaa olla aina paikalla mieluummin paljon etukäteen kuin myöhästyä. Asiasta vallitsee myös vastakkainen näkemys. Itse olen paremminkin viime tipan ihminen.

Emme olleet valmistautuneet kahden tunnin ja 400 kilometrin junamatkaan eväin, sillä tapaamme yleensä käydä ravintolavaunussa juomassa kahvit ja haukkaamassa pikku purtavaa. Nyt rautatieasemalla kuulutettiin, että henkilöstö oli lakossa, eikä tarjoilua ollut. Kuulutus ei tietenkään herättänyt suuria tunteita, sillä Ranskassa on aina jokin lakko meneillään. Matkalla tyydyimme hengen ravintoon, sillä kirjat olimme toki ottaneet mukaan.

Emme olleet suunnitelleet Lyoniin muuta ohjelmaa kuin sukulaisvierailuja. Puoliso ei ollut tavannut sisartaan lähes vuoteen, ja minunkin edellisestä kerrasta oli kulunut jo vuosi. Yhteyttä tietysti pidetään väliaikoinakin.

Kotiuduttuamme aloimme odotella illallista. Se tarjotaan Ranskassa aina kahdeksalta. Hiukan ennen sitä otetaan esiin aperitiivina tarjottavat suolapalat ja juomaa. Tällä kertaa pöytään tuotiin pieniä hanhenmaksavoileipiä ja niiden kanssa hyvin istuvaa, makeahkoa valkoviiniä. Luoja, että oli hyvää. Siskon taloudessa saa aina hyvää viiniä, sillä isäntä on viiniharrastaja ja poikansa kouluttautunut sommelieriksi.

Vaikka varsinaisia suunnitelmia ei ollutkaan, lähdimme seuraavana päivänä kaksistaan hiukan liikkeelle. Kävimme ensin syömässä Bistrot Canaillessa , joka ei varsinaisesti vaikuttanut ensi silmäyksellä ruokaravintolalta. Paikka oli täynnä erilaisia sarjakuva- ja elokuvahahmoja, minkä lisäksi ravintolaa koristivat komeat muoviset ”kristallikruunut”. Rakastan kitschiä ja muutakin krääsää, ja sitä riitti. Myös ruoka oli erinomaista. Söin yhden parhaista ellen parhaan pavé de rumsteakeistani. Puolison annoskin oli hyvä, vaikken enää saa mieleeni mitä se oli, kun olin niin innostunut omasta ruoastani.

Kaupoista oli tarkoitus etsiä Tyttärelle joululahjaa, mutta en löytänyt hänelle mitään. Itselleni kylläkin. Vähän ostohalujani rajoitti kuitenkin ajatus tavaroiden Pariisiin rahtaamisesta. Tuomiltamme joululahjoilta matkalaukkuihin oli kuitenkin tullut hyvin tilaa, joten jotain pientä sain ostettua mukaan.

Illaksi olimme sopineet, että Siskon tytär perheineen tulee illastamaan kanssamme ja että toisillemme tarkoitetut joululahjat annetaan ja avataan jo silloin. Alustava joulu oli etenkin perheen kolme ja puolivuotiaalle pojan naskalille täyttymys, sillä joulupukin odottaminen oli ottanut koville. Olimme ostaneet pojalle kauniin kylpytakin, ja hän sattui vahingoksekseen avaamaan juuri meidän pakettimme ensimmäisenä. Voi sitä itkua ja hammastenkiristystä, mikä avaamisesta seurasi. Poika itki sydäntä särkevästi ja kirkui, ettei hän ollut halunnut mitään pyyhettä vaan leluja. Minua tuppasi naurattamaan, mutta sain itseni pysymään kurissa. Ja tulihan niitä lelujakin lopulta.

Itseäni pukki suosi. Sain aivan ihanan Vespa-repun. Se on juuri sen mallinen, jollaisen olin ajatellut hankkivani, mutta sen lisäksi se on vielä Vespa. Olin niin onnellinen, että kyyneleet kihosivat silmiini. Lahjan antaja saattoi todellakin nähdä onnistuneensa valinnassaan. Sain myös kaksi Elena Ferranten kirjaa ranskaksi. Ilokseni havaitsin, että ranskani sujuu sen verran hyvin, että lukunautinto säilyy.

Viimeisen yön vietimme Siskon tyttären perheessä. Illallisella oli pari muutakin nuorison edustajaa, joten jatkoimme vielä ruokailun jälkeen tovin. Vaikka kovin myöhään emme valvoneetkaan, tuntui pikku miehen kahdeksalta toteuttama aamuherätys hiukan varhaiselta. Sellaista se lapsiperheen elämä kuitenkin on, joten siihen sopeuduimme.

Kotimatkalle lähdimme illansuussa. Nyt sentään ravintolavaunun henkilöstö oli palannut asemapaikalleen ja tarjoilu pelasi. Tyytyväisinä palasimme kotiin, sillä matka oli erittäin onnistunut. Sovimme tapaavamme tästä lähtien hiukan useammin, eikä siitä ole vaikea pitää kiinni. Niin tervetulleiksi me itsemme aina Lyonissa tunnemme.