Skip to main content

Koronan kurimus

Kaikki tuntuu kovin raskaalta. En nyt ehkä sanoisi olevani masentunut mutta ainakin lamaantunut. Sitä on jatkunut viime maaliskuusta lähtien. Se on vähän kuin talvimasennus. En saa itsestäni mitään irti, enkä oikein viitsisi nousta sängystä ylös koko päivänä. Nukkuisin vain, jos yhtään kuvittelisin sen vaikuttavan tilaani positiivisesti.

Tietysti tiedän, että lamaannukselle periksi antaminen on vaihtoehdoista huonoin, mutta ruumiini ei tahdo sitä uskoa. Minä oikeasti joudun pakottamaan itseni ylös aamusta toiseen. Oikeastaan tuntuu siltä, että olisi parempi olla töissä. Olisi selkeä syy nousta. Tiedän kyllä hyvin, että ne, joiden työt ovat koronakriisin aikana jatkuneet, ovat hekin vaikeassa tilanteessa. Puhumattakaan niistä, joilta työt ovat menneet alta. Tuskin lienee ihmistä, jolla näinä aikoina olisi helppoa.

Tuntuu jotenkin siltä, että eläke-elämäni on ollut kiinni siinä, että vihdoin minulla on ollut mahdollisuus matkustaa juuri niin paljon kuin haluan. Nyt tuo yhdenlainen elämän tarkoitus on otettu minulta pois. Tämän puolen vuoden aikana olisin ehtinyt käydä peruuntuneella USA-matkallamme, ”kesämökillämme” Kreetalla, pari, kolme kertaa Suomessa ja nyt elo-syyskuussa joko Barcelonassa tai uudelleen Kreetalla.

Tänä kesänä uskaltauduin sentään Suomeen omaehtoiseen karanteeniin, jota soveltaen noudatin paitsi Äidin osalta. Hän halusi tavata minua kotonaan ja ottaa tietoisen riskin siinä. Minulla ei kai tautia olisi voinut edes olla, sillä Pariisissa olemme Puolison kanssa olleet melkein ylivarovaisia, emmekä ole käyneet juuri missään. Lentokenttä oli mennessä typö tyhjä. Lisäksi matkustin bisnes-luokassa, jossa matkustajien väliin oli jätetty reilut turvavälit, meitä oli kolme kuudella penkkirivillä.

Kolmiviikkoiseni aikana tapasin kavereitani ulkona muutaman kerran. Matkat taitoin taksilla aina kasvomaski päällä. Pääasiassa istuin Äidin luona. Kerran sentään kävimme Äidin, Tyttären ja Murun kanssa Vanhan Myllyn terassilla syömässä. Vaikka iloakin oli, matka oli kaikkiaan kuitenkin raskas. Ajatukseni pyörivät niin voimakkaasti koronan ympärillä. Tuntui suorastaan helpottavalta päästä kodin turvaan, kun ei tarvinnut lähteä mihinkään. Ei edes kauppaan.

Yritimme toki Puolisonkin kanssa lomailla. Tilasimme Normandiasta Villers sur Mer -nimisestä kylästä hotellihuoneen viikoksi ja vuokrasimme auton. Junallahan emme uskaltaneet lähteä, sillä Ranskan sairastuvuusluvut ovat nousseet viime huhtikuiselle tasolle. Villersissä asuu pari tuhatta ihmistä talvisaikaan, mutta kesällä turisteja riittää. Niin nytkin, valitettavasti. Kaikilla oli tietysti kasvosuojat, mutta ei välttämättä suun ja nenän edessä. Yhdellä suoja oli vain suulla, toisella leuan alla ja kolmannella se roikkui korvalla. Tietysti valtaosa käytti maskia ihan oikein, mutta turvallisuuden tunne ei silti ollut maksimissaan.

Helle oli kova niin kuin Pariisissakin pitkin kesää. Se tekee maskipakosta vielä raskaampaa. Onneksi pääsimme parina päivänä uimarannalle ja siellä omaan pikku soppeen aurinkotuoleinemme, ettei tartuntavaaraa voinut olla. Kuumuus oli kuitenkin sellainen, ettei rannassa koko päivää jaksanut olla veteen kun pääsi vain vuoroveden ollessa ylhäällä.

Villersin retkeltäkin palasimme kotiin kuin turvasatamaan. Ruoat tulevat tutusti netin kautta, eikä ulos ole pakko mennä kuin viemään roskat. Jumppaa olemme jaksaneet fyssarin neljän viikon lomasta huolimatta jatkaa (se on kyllä aimo ponnistus, mutta maksaa vaivan!) jopa kolme kertaa viikossa. Nyt, kun seuraavalla viikolla ohjaaja on jo paikalla, olemme päättäneet jatkaa ohjatun ohjelman lisäksi kahdesti viikossa omaehtoista jumppaa. Se tekee yhteensä neljä kertaa viikon aikana. Olemme ylpeitä itsestämme.

Valoa kohti

Talvi on ollut todella vaikea. En nyt ehkä ihan masentunut ole ollut mutta ehdottoman alavireinen. Mikään ei ole oikein huvittanut, enkä ole jaksanut ryhtyä juuri mihinkään. Nyt koitan ryhdistäytyä ja aloittaa tosissani kevään odotuksen.

Olin ihan lokakuun lopussa vaarattomassa leikkauksessa Helsingissä. Toipuminen sujui hyvin, oikeastaan ennakoitua paremmin. Koska halusin kuitenkin kaikki leikkauksen jälkeiset kontrollit tehtäviksi Suomessa, jouduin jäämään sinne kokonaiseksi marraskuuksi. Luulen, että alakulo alkoi joskus silloin. Puoliso seurasi toipumistani kaksi viikkoa, mutta kun kaikki sujui mainiosti, hän lähti kotiin huolehtimaan kissoista.

Minulla on kyllä työvuosina ollut taipumusta talvimasennukseen, mutta eläkkeelle ja Pariisiin päästyäni olen ajatellut sen hellittäneen. Näin ei ilmeisesti kuitenkaan ole. Marraskuun ankea harmaus täytti mieleni ja jaksoin todella huonosti edes tavata ketään. Silti tuntui, että olin kaiken aikaa menossa ja menemiseen väsynytkin. Äidin ja Mummin Murun syntymäpäivienkin juhlinta jäi väliin, sillä halusin ehtiä Puolison juhliin.

Ylen apaattisena palasin sitten kotiin. Pariisissakin oli kylmää ja ankeaa. Edes joulu-, tai niin kuin nykyään taidetaan sanoa, kausivalot eivät juurikaan tuottaneet iloa. Vaivoin sain raahauduttua kunto-ohjaajalle ja taisi joku kerta jäädä suorastaan väliin.

Jouluksi olimme sopineet menevämme jälleen Suomeen. Ehkä niin oli hyvä, sillä raskasta olisi ollut taas hyysätä Äitiä, Tytärtä ja Murua täällä kotonakaan. Äidin luona kun laittoi joulun, se oli oikeastaan siinä. Pois pääsi, kun halusi. Toki kaikki kaupassa käynnit piti hoitaa, sillä myös Äiti oli uupunut.

Aaton valmistelut hoidimme Puolison kanssa sovussa. Tehtävää kyllä riitti, sillä Äiti ei todellakaan ollut jaksanut sen paremmin ennakkoon kuin aattonakaan tehdä mitään. Siivooja oli sentään käynyt. Kaikki sujui mallikkaasti ja pääsimme lopulta odottelemaan Tytärtä ja Murua, joiden tulo jälleen kerran kesti. Syykin sittemmin selvisi. Murua oli ollut vaikea irrottaa tietokoneen näppikseltä. Sisääntulon jälkeen tunnelma oli jäätävä.

Siinä sitten lepyteltiin äitiä ja tytärtä puolin ja toisin. 11-vuotias ei vain meinannut antaa millään periksi. Hyvän tovin jälkeen istuimme lopulta rauhassa ruokapöytään. Tarjolla oli muun muassa lohta, mätiä, hanhenmaksaa, poroa, sianrullaa ja juustoja. Murukin alkaa olla jo sen verran iso, että joululahjojen odottaminen ei vie ruokahalua.

Kaikki saivat tietysti vähintään nimelliset lahjat, mutta Murulla oli käynyt todellinen tuuri. Lahjoja oli aivan valtavasti. Olivat vielä ilmeisen mieleisiä. Pari lahjaa jouduin antamaan ikään kuin lahjakortteina, kun posti ei ollut ehtinyt tuoda tavaroita perille asti. Ja olihan joukossa yksi immateriaalilahjakin.

Mummin Muru on aloittanut sähköbasson soiton. Syntymäpäivälahjaksi hän sai isältään basson ja minä ostin vahvistimen ja minusta välttämättömät kuulokkeet naapurisovun säilyttämiseksi. Kävimme vielä ennen joulua hakemassa bassolle kotelon, jotta lapsi pääsee vuoden alussa lahjaksi saamilleen soittotunneille.

Pariisiin palasimme jo tapanina.

——

Nyt, kun luin yllä olevan tekstini, tunsin sisälläni ihan saman ahdistuksen, joka minua vaivasi loppuvuonna. Samalla kuitenkin huomasin, että ahdistus tuli minuun ikään kuin ulkopuolelta menneitä ajatellessani. Ehkä ajatusten ulos kirjoittaminen myös helpotti, vaikka luettuna tekstini ei varmasti olekaan kovin mieltä ylentävää.

Omaksi ilokseni tämä saa minut uskomaan, että aallon pohja on todella saavutettu ja nyt mennään vauhdilla valoa kohti!