Skip to main content

Missä paistaa aurinko ja on lämmintä?

Saanko nyt vihdoin valittaa säästä? Tai no, niin minä nyt teen. Jo Ranskaan muuttaessani tiesin, että Suomen kesä on se, mitä kaipaan. Mielessäni ehkä ovat lapsuudet kesät, jolloin aina oli aurinkoista ja lämpöä riitti. Eikö niin?

Sanoin jo keväällä Puolisolle, että haluaisin viettää ”kesälomaa” Suomessa eli viipyä hiukan pidempään kuin normaalin viikon, kaksi. Pääsimme lopulta asiasta sopuun. Minä olisin Helsingissä juhannuksesta eteenpäin viisi viikkoa ja Puoliso tulisi kolmeksi viikoksi niin, että paluumatkan tekisimme yhdessä.

Juhannusaaton vietin Äidin kanssa parvekkeella istuen. Keli oli sen verran lämmin, että olo lasitetulla parvekkeella viinin voimalla oli ihan siedettävä. Lämmintä ei missään tapauksessa ollut. Seuraavalla viikolla kävimme Äidin kanssa Mäntyharjulla Taidekeskus Salmelan näyttelyssä erityisesti Essi Peltosen  ja Marjatta Tapiolan  vuoksi. Ilma oli aivan taivaallinen. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lämpöä oli juuri niin kuin Suomen kesässä kuuluu.

Siinä ne kauneimmat päivät sitten taisivatkin olla. Kuljin kaiken muun ajan takki tai jakku päällä, sillä muutoin ei oikein tarennut. Odotin helteitä tai t-paitakelejä kuin kuuta nousevaa. Eikä niitä koskaan tullut. Päällimmäinen muistoni on jatkuva pilvisyys – tosin sateetta – ja koleahko ilma. Ei ollut käyttöä mukana olleille shortseille, saati uimapuvulle.

Kun sitten palasin Pariisiin, säät jatkuivat aivan samanlaisina. Ehkä muutamana päivänä on ollut helteistä, mutta pääasiassa on pilvistä ja koleaa. Onneksi kävin sentään Budapestissa, jossa sitä vastoin olin paistua.

Kaikesta tästä tuli mieleeni vuosien takainen kesälomamuisto. Suomessa oli ollut kaksi peräkkäistä ”huonoa” kesää. Yritin välillä mökkeillä, mutta eihän siitä mitään tullut. Eräänkin kerran, kun ilma näytti hyvältä, lähdettiin samantien ajelemaan mökin suuntaan. En ollut ehtinyt kuin asetella viltin pihaan, kun sade alkoi. Palasimme välittömästi takaisin kotiin.

Kolmatta kesää en enää aikonut moisessa säässä viettää, joten päätin jo keväällä, että lähden kesälomaksi Pariisiin. Vastoin kaikkia odotuksiani kesä Suomessa alkoi jo varhain toukokuulla. Lämmintä ja suoranaista hellettä riitti ihan siihen heinäkuun alkuun, jolloin lähdin matkalla. Olin suorastaan paahtuneen ruskea kaikesta mökillä saadusta auringosta johtuen. Vaan mitäpä oli perillä. Lämpötila oli vaivoin yli kymmenen asteen ja satoi kaatamalla. Itse asiassa koko kaksi viikkoisen lomani ajan satoi, eikä lämpötila päässyt nousemaan.

Pariisissa herätin ihmetystä rusketuksellani, sillä katastrofaalinen sää oli jatkunut koko kesän. Minulta kyselivät kaikki tuttavani, missä etelässä oli mahtanut olla, kun olin niin ruskea. Ei auttanut kuin tuottaa pettymys ja kertoa, että siellä meillä Suomessa jääkarhujen ja eskimoiden maassa on ollut taivaallinen kesä. Sitä oli ranskalaisen lähes mahdotonta hahmottaa.

Tästä kaikesta viisastuneena olen päätynyt siihen ajatukseen, että jos varmaa lämpöä ja aurinkoa kaipaa, ei kannata valita sen paremmin Pariisia kuin Helsinkiäkään matkakohteiksi. Niinpä mekin lähdemme parin päivän päästä Etelä-Ranskaan meren rantaan hakemaan sitä varmaa aurinkoa.

Pariisin Suomi-instituutti

Suomi -instituutteja lienee maassa kuin maassa. Minä tunnen vain tämän Pariisissa sijaitsevan. Olen käsittänyt, että instituuttien tarkoitus on levittää suomalaista kulttuuria muihin maihin. Sellaisena paikkana olen ainakin oppinut tuntemaan Helsingin Ranska-instituutin. Jo pelkästään vierailu näiden kahden instituutin verkkosivuilla kertoo paljon.

Tällä hetkellä Suomen instituutissa on 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi KOTI-niminen näyttely. Se koostuu kuudesta mäntylautamökistä, joissa ihmiset voivat halutessaan yöpyä. Mökkien inspiraation lähteenä ovat toimineet suomalaiset aitat. Eivät ne tosin minusta aittoja vastaa. Mökkien rakenne on ”ilmava” ja lautojen välissä on suuret raot. Vuoteissa on pellavaiset lakanat ja sisustus on lähinnä askeettinen.

Minulle aitta on usein hirsistä tehty, eräänlainen varastotila, jonka ylisillä on makuupaikat. Tavaraa on joka tapauksessa paljon ja se on vanhaa. Ei varmasti ainakaan designia. Minulle KOTI-näyttely jäi perin etäiseksi. Yhtään en tiedä, onko mökeissä todellisuudessa yöpynyt muita kuin lehdistön edustajia. Ruuhkaa ei liene ainakaan ollut.

Itse pääsin tutustumaan näyttelyyn, kun instituutissa oli Aino Vennan konsertti . Konserttia varten varattu tila oli kovin pieni, sillä mökit veivät salista ison osan. Meitä oli paikalla kuitenkin nelisen kymmentä innokasta kuulijaa. Venna veti kappaleiden väliset spiikkinsä sujuvasti englanniksi, ranskaksi ja osin suomeksikin, mikä minusta oli omiaan osoittamaan suomalaista kansainvälisyyttä. Olisinkin toivonut konsertille hiukan isompaa tilaa, jotta loppuunmyytyyn esitykseen olisi mahtunut suurempi yleisö.

Aino Venna asuu tällä hetkellä Pariisissa ja valmistelee ranskankielistä levyään, josta saimme konsertissa jo hiukan maistiaisia. Vaikka olen kuullut Ainoa isommillakin estradeilla, kyllä tämä pieni tila oli myös omiaan tummaääniselle laulajalle. Ja mitä instituuttiin tulee, toivoisin juuri saman tyyppisiä tilaisuuksia järjestettävän useamminkin.

Jotenkin kyllä olisin odottanut instituutista enemmän. Edellisen kerran vierailin siellä vajaa vuosi sitten kesällä. Näin muutamia myyntiartikkeleita ja pari esitettä, mutta suomalaisuuden ytimeen ei tiloissa oikein pääse. Voihan se johtua taloudellisten resurssien puutteestakin, että vierailu jättää kovin etäisen vaikutelman. Pelkkä nurkassa toimiva kahvilan tapainen ei innosta pitkittämään vierailua.

Itse asiassa eri tavarataloissa esillä olevat Iittala-osastot tekijäesittelyineen ovat luoneet minulle paremman ja miellyttävämmän vaikutelman Suomesta kuin instituutti konsanaan. Instituutti toimii Opetus- ja kulttuuriministeriön tukemana, mutta kai silti on mahdollista etsiä kaupallisia kumppaneita, joiden avulla paikasta voitaisiin luoda vetävämpi. Nyt en oikein näe mitään syytä, miksi pariisilaiset innostuisivat instituutin kautta suomalaisuudesta.

Kevät on ihmisen parasta aikaa!

Pariisin kevät on juuri nyt parhaimmillaan. Lämpötila on parissa kymmenessä, vaikka yksi (lempimittareistani!) näyttikin tänään 25 astetta. Aurinko paistaa täydeltä taivaalta, kirsikkapuut kukkivat ja ruohokin on vielä kauniin vaalean vihreää.

Olen todellinen kevätihminen. Vielä töissä ollessani haaveilin siitä, ettei minun tarvitsisi enää koskaan viettää yhtään talvea Suomessa. Nyt se on toteutunut, ja voin helpottuneena sanoa selvinneeni tuosta vaikeasta jaksosta suuremmitta kolhuitta. Vaikka raskasta on ollut, niin kärsin vain murto-osan siitä, mitä tavallisesti. Silti, kun koin kevätauringon lämmön ja näin kirsikkapuun kukassa, tuntui kuin sadan kiloinen haarniska olisi pudonnut selästäni.

On oikeastaan ihan kummallista, etten talven aikaan varsinaisesti huomaa eläväni horroksessa. Havahdun siihen vasta, kun kevät koittaa. Huomaan ihan konkreettisesti, että herään jostain syvästä pimeydestä ja alan taas elää. Jaksan miettiä tulevaa ja suunnitella uusia asioita.

Olen ajatellut, että valo olisi keväässä minulle se suurin tekijä, mutta taidan luopua tuosta kapeasta näkemyksestä. Huomaan nimittäin myös, miten lämpö vaikuttaa. Kun lähden liikkeelle, minun ei tarvitse miettiä, mitä laittaisin päälleni, että tarkenen. Arat käteni kestävät kevyemmillä hansikkailla ja villavuorisista voi jo luopua. Alan myös nähdä värejä. Elämäni kauneimmaksi väriksi olenkin ymmärtänyt juuri keväänvihreän!

Kevään huomaa myös siitä, että päivät ovat jo pitkiä. Aurinko laskee vasta seitsemän jälkeen. Sen noususta en tosin tiedä mitään, sillä nukun aina niin pitkään, että valoisaa on ollut varmasti jo tunteja.

Olemme jo avanneet parvekekaudenkin. Talven ajan Puoliso sai poltella tupakkansa keittiön ikkunasta puhallellen, mutta nyt on aika taas siirtyä parveketupakointiin. Menen usein seuraksi, sillä leudossa ja valoisassa kevätillassa on taivaallista istua parvekkeella ja nauttia vaikkapa lasillinen viiniä siinä ohessa.

Olen taas lähdössä reilun viikon kuluttua Suomeen. Sekään ei ahdista. Talven selkä on sielläkin taittunut ja kevätpäivän tasaus takaa pitkän valoisan ajan. Seuraan kuitenkin tarkoin jo sääennusteita, sillä kevättalvessa pukeutuminen on hankalaa. Päivällä saattaa auringon lämmössä olla melkein hiki, mutta illaksi lämpötila voi vielä laskea melkein pakkasen puolelle. Takatalvea en kuitenkaan toivo, sillä kevät on ainakin minulle elämän parasta aikaa.

Tässä vielä varmemmaksi vakuudeksi linkki juttuun kevätauringon vaikutuksesta aivojen toimintaan.

Kyllä Lafayette sentään on Tavaratalo!

(EDIT: Löytyi tällainen 15.12. kirjoitettu pätkä luonnosten seasta. Jaanpa sen nyt :).

Jouluostosten aika tuli eteen nopeasti, kun lähdemme käväisemään Puolison Siskon perheen luo Lyoniin. Mikä voisikaan olla parempi paikka ostosten tekoon kuin ihana Lafayette-tavaratalo! Ruuhka on tietysti melkoinen, mutta kyllä tuo ostosparatiisi (-helvetti?) tarjoaa niin silmän kuin ruumiinkin ruoka yltäkylläisesti.

Kun astuu Lafayetten päärakennuksen aulaan ja siirtyy sen keskellä kupolin alle, ei voi muuta kuin huokailla. Niin upea on tavaraton katto lasimaalauksineen. Sen lisäksi keskustaa ympäröi usean kerroksen verran silmää hivelen kauniit parvekkeet upeine metallisine kaiteineen. Aula onkin aina ihan erityisen ruuhkainen, sillä turistivirrat tulevat kuvaamaan tätä upeaa näkymää. Onneksi on myös japanilasia turisteja, jotka yrittävät ostaa tavaratalon tyhjäksi mitä kalleimmista merkkituotteista. Talouden pyörät saavat vähän vauhtia.

Joululahjaostoksia ei voi tietenkään aloittaa muuta kuin ensin ostamalla itselleen jotakin. Menimme valtavalle kenkäosastolle, joka sekin näytti koostuvan shop-in-shop -merkkiliikkeistä. En suoranaisesti ollut ajatellut ostaa kenkiä, kun tilasin vastikään itselleni perus-Dr. Martensit. Vaan minkäs teet, jos silmiin pistää jotakin kauhean haluttavaa! Sellaiset olivat tällä kertaa Guessin yksinkertaiset, mutta minun silmiini tyylikkäät bootsit. Ne lähtivät mukaan. Pitkää olen ajatellut hankkia kunnon aamutossut, joten nekin sain samantien.

Koska Lafayette on usean rakennuksen laaja kompleksi, jouduimme seuraavaksi vaihtamaan taloa, sillä halusimme kodintavaraosastolle. Sinne siirtyäksemme piti ylittää katu, jonka varrella on meille tuttu kahvila. Päätimmekin tehtyjen hyvien ostosten kunniaksi käydä juomassa lasilliset. Se virittää aina oikeaan tunnelmaan, jos sellaista ei vielä ollut. Miten ihanaa onkaan istua joulukuun puolessa välissä terassilla lämpölamppujen alla ja katsella kaiken aikaa jatkuvaa ihmisvirtaa. Pitäydyimme vain yksissä lasillisissa, sillä muutoin ostovimma saattaisi yllättää.

Tavarataloon takaisin siirryttyämme löysimme nopeasti etsimämme lahjat, jotka kaiken lisäksi olivat varsin sopuhintaisia. Kodintuotteista oli suurimmassa osassa 30 prosentin alennus. Se lämmitti lahjanantajan mieltä.

Olimme saaneet pyörittyä tavaratalokompleksissa useita tunteja, vaikka mitään ihmeellisiä ostoksia emme tehneetkään. Jalatkin alkoivat lyödä setsuuria, joten päätimme palata kahvilaamme. Sama tarjoilija kuin aiemmallakin kerralla muisti meidät hyvin. Tilasimme Sancerre-viiniä, jonka olimme hyväksi havainneet. Tarjoilijakin yltyi kehumaan sitä ja tuli oikein pullon kanssa sitä laseihin kaatamaan. Sanoi vielä laittavansa hiukan ylimääräistäkin, kun niin osasimme arvostaa hänen suosittelemaansa viiniä. Jouduimme ottamaan toisetkin lasilliset.

Arvoimme siinä istuskellessamme, mihin menisimme syömään. Kotona ei ollut ruokaa, kun meillä oli lähtö Lyoniin. Meitä lähellä on erinomainen kiinalainen, josta jo pääsimmekin yhteisymmärrykseen, kunnes yhtäkkiä päätimmekin ajella taksilla suoraan kotiin ja tilata ruoan sinne. Vaikka taksilla matkustaminen on Pariisissa selvästi edullisempaa kuin Helsingissä, arvasimme, ettei matkasta tulisi ihan halvin, sillä ruuhka oli todella melkoinen. Parin viinilasin jälkeen se ei kuitenkaan haitannut.

Matkalla pysähdyimme vielä ostamaan minulle sähkötupakkaani nikotiininestettä, jota yleensä tilaan netin kautta. Nyt vain oli käynyt niin, että kaksi lähetystä ei ollut tullut perille. Nesteeni kiertänevät siellä täällä ympäri Pariisin postilaitoksen. Tämä lienee tuttua nyky-Suomessakin.

Ruokapalveluna käytämme yleensä Deliveroota. Sen toiminta on Pariisissa joustavampaa kuin Foodoran , jonka kuljetusmaksukin on kalliimpi. Se ei tosin ole ainoa syy Deliveroon suosimiseen. Minulla on nimittäin Suomessakin Foodora-tili, minkä vuoksi järjestelmä ei oikein tahdo tunnistaa minua ja asemapaikkaani aina oikein.

Saimme ruoan nopeasti kulmakunnan intialaisesta, ja mikä parasta, saimme palan painikkeeksi myös pari olutta. Vatsat täysinäisinä ja muutoinkin tyytyväisinä pidimme Jouluostospäiväämme erittäin onnistuneena.

Sairauskertomus

Tulin tahtomattani perehtyneeksi ranskalaiseen terveydenhoitojärjestelmään. Minulla oli jo iltasella ollut selässäni kiputuntemuksia, mutta sellaistahan se elämä tässä(kin) iässä tahtoo olla. En siis juurikaan kiinnittänyt asiaan huomiota. Aamulla heräsin jo ennen kuutta ihan kauheaan alaselän kipuun. Kärvistelin sen kanssa pari tuntia yrittäen asentoa vaihtamalla saada kipua laantumaan.

Kun Puoliso sitten vihdoin heräsi, olin jo tullut siihen tulokseen, että nyt tarvitaan lääkäriä. Vanhat kokemukset sappikivistä ja umpisuolen tulehduksesta sekä diagnoosin haku Googlen avulla olivat minut tähän johtopäätökseen auttaneet. Niinpä varattiin aika tohtorille, vaikka kipu olikin yhtäkkiä yllättäen kadonnut ja olo oli kuin terveellä.

Täällä ei ole niinkään diacoreita tai terveystaloja, vaan lääkärit pitävät yksityisiä vastaanottoja. Tällaiselle kolmen lääkärin vastaanotolle sitten pääsimme. Tohtorisetä oli hiukan tuhti, naureskelevainen mies. Ei suinkaan mikään ei-kukaan, vaan arvostettu Georges Pompidou -sairaalan lääkäri ja yliopiston opettaja eli hyvissä käsissä oltiin. Verenpaine mitattiin, pituus ja paino kysyttiin ja kliininen tutkimus tehtiin. Oireiden perusteella lääkäri epäili minulla olevan munuaiskiviä. Tähän johtopäätökseen olin itsekin tullut. Sitten vain veri- ja virtsakokeisiin sekä ultraäänikuvauksiin. Laboratoriota ei vastaanotolla tietenkään ollut.

Olen huomannut kaupungilla kulkiessani, että laboratorioita on siellä täällä. On ilmeisen yleistä, että kokeet tehdään muualla kuin lääkäriasemalla. En tiedä, oliko oman lääkärini alueella paljon muitakin vastaanottoja, mutta aivan vieressä sijaitsi laboratorio ja apteekki. Tuossa laboratoriossa tehtiin kuitenkin vain veri- ja virtsakokeet. Sinne pääsi jonottamalla. Kokeiden vastaukset luvattiin parin päivän.

Ultraääneen tilattiin aika toisaalle. Sain kuitenkin ajan jo samaksi päiväksi. Ei muuta kuin sinne. Tovin odottelun jälkeen minut ohjattiin huoneeseen, jota pidin tyhjänä. Yhtäkkiä katseen käännettyäni havaitsin kipapäisen miehen istuvan tietokoneen ääressä. Ei hän minua turhaan tervehtinyt. Hän nousi hetken kuluttua koneeltaan ja pyysi minua riisuutumaan ja käymään tutkimuspöydälle pitkälleni. En tahtonut saada hänen puheestaan mitään selvää, niin hiljaisella äänellä hän puhui. Taas piti kertoa kaikki oireet. Tutkimus vei muutaman minuutin ja tulokset sain mukaani. Ei normaalista poikkeavaa, mikä tuntui tietysti mukavalta.

Viimeiset tulokset saatiin perjantai-iltana kello viisi. Olin jo etukäteen huolissani, mistä keksisin enää siihen aikaan lääkärin, mikäli tarvetta ilmenisi lääkehoitoon. Soitto labraan osoitti, että troppeja tarvitaan. Mietimme, miten ehtisimme sekä hakea tulokset että puoli seitsemältä vastaanoton päättävälle päivystävälle lääkärille. Vaan minullapa on kekseliäs Puoliso. Sovimme, että hän hakee tulokset ja minä menen valmiiksi istumaan ja odottamaan vuoroani alakerran vastaanotolle.

Puoliso lähti noin tunnin kestävälle matkalle bussilla ja metrolla. Minä menin ihan pikkuruisen vastaanoton ihan pikkuruiseen odotustilaan odottelemaan noin kymmenen muun henkilön kanssa. Olen aiemmin ajatellut tuosta odotushuoneesta, että jos ei ennen sinne menoa ole jo saanut kaikkia mahdollisia tartuntatauteja, niin viimeistään siellä ne saa, sillä niin pieni huone on. Lääkäreitä on kaksi ja aina uusi sisääntulija kysyy, kuka on viimeksi tullut ja ketkä ovat menossa sille ja sille lääkärille, jotta oma jonotustilanne selviäisi. Minultakin kyseltiin, kummalle lääkärille jonotan, ja kun en keksinyt kummalle olisin halunnut, niin päädyin lääkäriin, jonka luona olin jo viikolla aiemmin käynyt pistättämässä influenssarokotuksen käsivarteeni.

Juuri parahiksi, kun Puoliso tuli hakureissultaan, lääkäri kutsui minut sisään. Suurta hätää ei tulosten perusteella ilmennyt, tulehdus kuitenkin ja hiukan laiskat munuaiset, mitä se sitten tarkoittaakin. Lääkkeet kirjoitettiin ja kehotettiin juomaan runsaasti. Sain vielä lohdutukseksi suklaamakeisen.

Kotona tuloksia katsellessani huomasin, että verikokeet olivat olleet melko perusteelliset, sillä tulehduksen lisäksi myös monia muita arvoja oli mitattu. Ikuinen pelkoni kakkostyypin diabeteksesta väistyi taas vähän kauemmaksi, kun sokeriarvot olivat mallillaan.

Kaiken kaikkiaan tuntui aika erikoiselta, että jouduin käymään niin monessa paikassa yhden vaivan takia. Erityisesti minua jäi mietityttämään se, että saan kaikki tulokset itselleni, minkä jälkeen menen taas uudelleen lääkäriin. On toki niin, että esimerkiksi ultraäänen otti lääkäri, joka myös lausui tuloksen samantien, mutta verikokeiden tulokset annetaan potilaalle ilman lääkärin lausuntoa. Kyllä jää omalle tulkinnalle ja Googlelle mahdollisuuksia. Eikö tämä ole aikamoista resurssien tuhlausta? Hinnat eivät kuitenkaan kuumottaneet (lääkäri 35 €, veri- ja virtsakokeet 46 €, ultraääni 74 €, päivystävä lääkäri 23 €). Suomessa en olisi tuolla rahalla yksityisellä puolella pärjännyt, mutta aikaa olisi kyllä säästynyt melkoisesti.

Kaiken kaikkiaan – varsinkin näin jälkikäteen ajatellen – kokemus oli mielenkiintoinen. Sitä paitsi taisin löytää itselleni samalla omalääkärin, sen verran mukava oli tuo ensimmäinen tohtorisetä. Ja oli se odotushuonekin aika avara!

Vieraita Suomesta!

Saimme vieraaksemme Suomesta 19-vuotiaan nuoren naisen. Olimme itse asiassa tutustuneet vasta viime keväänä hänen ylioppilasjuhlissaan, jonne äitinsä meidät kutsui. Odotin kuitenkin vierailua innoissani, sillä olihan hän ensimmäinen tulija minun täälläoloaikanani.

V tuli Norwegianilla, sillä jälleen kerran edullisimmat liput sai sitä kautta. Meiltä Norwegianin käyttämälle kentälle Orly’hin on pitkähkö matka, joten sovimme, että olen vierasta vastassa lentokenttäbussin päätepysäkillä. Matka kentältä pysäkille voi kestää hiukan vajaasta puolesta tunnista reiluun tuntiin. Menin rauhassa istumaan viereiselle terassille odottelemaan. Tuskin oli tuota puolta tuntia istunut, kun yhtäkkiä näin V:n edessäni. Tyhjensin lasini ja jatkoimme samantien kotiin vielä kahdella eri bussilla.

V oli jo alun perin sanonut olevansa varsin omatoiminen. Niinpä hän heti seuraavana aamuna lähtikin itsekseen liikkeelle tehdäkseen kaupunkikiertoajelun, jota hänelle olin suositellut. Hop on – hop off -bussit ovat verraton tapa lyhyellä reissulla nähdä oleellisimmat nähtävyydet Eiffel-tornista Notre Damen kirkkoon. Välimatkat kun ovat joka tapauksessa turhan pitkiä, jos nähtävyyksiä suorittaa yksi kerrallaan. Shoppailuhalujaankin V pääsi heti hiukan tyydyttämään, kun meiltä matka turistibusseille taittuu parhaiten metrolla, jolla pääsee Concorden aukiolle. Koko Champs Élysees Riemukaarineen aukeaa suoraan tuolta aukiolta, ja bussien lähtöpiste on juuri Riemukaaren kupeessa.

Yhdessä kävimme tutustumassa Jules Joffrinin ihaniin ruokakauppoihin ja istahdimme terassille nauttimaan yhdet Kir Royalit (shampanjaa ja tilkka mustaviinimarjalikööriä). Ajelimme Montmartrelle sympaattisella Montmartrobusilla, jossa harmillisesti olimme ainoat turistit bussissa. Toivoisin niin, että matkailijat löytäisivät myös tämän kulkuneuvon.

Kotimatkalla päätimme pistäytyä suosikkipaikassani En Vracissa. Kaupunginosamme on alkanut hipsteriöityä viime vuosina, niinpä ravintolatarjontakin on monipuolistunut. En Vrac on todella suosittu brunssipaikka ja iltaisinkin väkeä riittää sekä syömässä että maistelemassa hyviä viinejä. Suomeen verrattuna paikan erikoisuus on, että voit ostaa hyvän pulloviinivalikoiman lisäksi irtoviiniä tai muita alkoholijuomia ulos. Nytkin, tuona sunnuntaina ruoan kanssa juomani valkoviini maistui sen verran hyvältä, että ostin sitä kaksi pullollista mukaan. Juoma laskettiin isosta viinisammiosta paikalta saataviin 2,5 euron hintaisiin patenttikorkillisiin lasipulloihin. Rahat pullosta saa palautettaessa takaisin, mutta me emme niitä palauta, vaan käytämme vesipulloina.

Illaksi kutsuimme kylään hyvän ystävämme, suomalais-belgialaisen M:n. Ajattelimme, että V saisi edes hiukan ikäistään seuraa. Tytöillä tuntuikin menevän mukavasti ja he saivat samantien sovittua yhteisestä shoppailupäivästä ja illanvietosta. Olimme tietysti iloisia, sillä M on asunut ja opiskellut Pariisissa jo useamman vuoden ja tuntee kaupungin erinomaisesti.

Vintage-kauppoja Pariisi on pullollaan, mutta aivan sellaisia, joita V haki ei tuntunut löytyvän. Sen sijaan Lafayetten  ja Printemps’nin  tavaratalot tuli kuulemma kierrettyä varsin perusteellisesti. Niin oletinkin, sillä ilta alkoi olla käsillä, kun ryhdyin perään kyselemään. Sovimme treffit ja tytöt jaksoivat juuri ja juuri raahautua kauppakasseineen naapuruston kiinalaiseen, jossa tapaamme syödä silloin tällöin. En muuten ole koskaan Suomessa syönyt niin hyvää kiinalaista kuin täällä.

magritte

Koska V on shoppailun ohella kiinnostunut myös kulttuurista, päätimme lähteä Pompidou-keskukseen  katsomaan siellä olevaa Magritten näyttelyä. Jono oli todella pitkä, vaikka tulimme paikalle heti museon avautuessa. Olimme seisseet jonossa reilun puoli tuntia ja edenneet verkalleen, kun yhtäkkiä huomasimme vieressämme lyhyemmän jonon. Ensin ajattelin sen olevan vammaisille, mutta kun totesin jonottajat terveen näköisiksi, menin lukemaan jonon vieressä seisovaa kylttiä. Ilokseni havaitsin, että lehdistön edustajat saivat myös käyttää tätä oikotietä. Vaihdoimme kiireesti jonoa ja aloimme edetä reipasta vauhtia. Vielä ylhäällä ennen näyttelytilaan saapumista oli uusi pitkä jono. Aiemmasta viisastuneena menin heti kysymään, pääseekö kortillani myös ohi tämän jonon ja pääsi. Katsoimme Magritten läpi, minkä lisäksi tutustuimme museon modernin taiteen omiin kokoelmiin.

Vielä viimeisenä päivänään V pääsi tutustumaan yhteen suosikkipaikkaani, jossa harva suomalaisturisti tuntuu käyneen, nimittäin Suuren Moskeijan  kahvilaan tai oikeammin kai teehuoneeseen. Paikka on viehättävä ulkoterasseineen ja runsaine kasveineen. Usein se on todella täysi, mutta vaihtuvuuskin on suurta, joten paikka kyllä löytyy. Ohessa on ravintola, jossa tytötkin söivät couscousit. Moskeijassa toimii myös hamam, mutta siellä en ole koskaan käynyt, vaikka olen sen kuullut olevan erinomainen.

Moskeijareissun päälle V:llä alkoi jo olla kiire lennolleen. Pieni hermoilu saattoi vaikuttaa siihen, ettei bussin paluupysäkki löytynytkään heti. V ehti jo soittaa ja kysellä neuvoja. Täti rauhalliseen tyyliinsä auttoi eksyneen oikeaan paikkaan.

Sitten olikin enää loppupakkaamisen vuoro. Näyttää tuo olevan joillekin suoranaista taidetta. Kaikki kengät punnittiin, jotta saatiin raskaimmat jalkaan. Viimeisessä mittauksessa matkalaukku olikin sitten täydellisessä kuosissa: tasan sallitut 20 kiloa!

Huono asiakaspalvelu, ranskalainen myytti?

Olen kuullut usein sanottavan, että ranskalaiset ovat epäystävällisiä turisteille tai asiakaspalvelu on huonoa, jos asiakas ei puhu ranskaa. Totta toinen puoli, osa asiakaspalvelijoista tosiaan on kuin entisessä Neuvostoliitossa. Se ei kuitenkaan johdu sen paremmin asiakkaan kuin asiakaspalvelijankaan kielitaidottumuudesta.

Olen parin kymmenen viime vuoden aikana matkustanut taajaan Ranskassa ja erityisesti Pariisissa. Usein tulee kaupungilla kulkiessa pistäydyttyä kahville ja monesti palvelu on ollut töykeää, myönnettävähän se on. Olen aina pyrkinyt asioimaan ranskaksi ja saanut itseni ymmärretyksi, mutta ei se vaan ole tilannetta parantanut. Koska Puoliso on ranskalainen ja puhuu siis äidinkielenään ranskaa, olen hänen kanssaan saanut kokea myös alkuperäisväestön keskinäistä käyttäytymistä. Palvelun taso ei siitä ole kummoisemmaksi muuttunut. Kysymys ei siis olekaan kielestä vaan asenteesta. Osa ihmisistä ei vain syystä taikka toisesta suhtaudu työhönsä oikealla tavalla.

Kummallisin kokemus minulle sattui takavuosina, kun asioin Fnacissa, entisessä levy-, nykyisessä levy-, kirja-, elektroniikka- yms. kaupassa. Siellä oli ruuhkaa, kuten tavallisestikin. Valitsin levyni ja menin kassoille. Kaikilla kassoilla oli pitkät jonot, joten valitsin sattuman varaisesti niistä yhden. Hämmästykseni oli valtaisa maksupistettä lähestyessäni. Kassahenkilö, nuori mies, istui tuolin selkään rennosti nojaten jalat pöydällä kassakoneen vieressä. Siinä hän sitten viivakoodilukijallaan lisäili tuotteita koneelle.

Kun oma kassatapahtumani oli maksuineen päivineen ohi, huomasin, että laskuni oli ajattelemaani suurempi ja tarkistin asiaa kuitista. Minulta oli yhdestä puoleen hintaan myytävästä levystä veloitettu täysi hinta. Sanoin asiasta kassahenkilölle. Hän otti minulta mitään sanomatta kuitin ja levyn, teki koneella jotakin ja palautti ylimääräisen veloituksen. Yhtään sanaa hän ei suustaan päästänyt. Niine hyvineni minä sitten lähdin.

Suomessahan tuollainen käytös ei olisi ollut hetkeäkään mahdollista, mutta uskoisin, että nuoren miehen päivät myös Fnacissa olivat nopeasti luetut.

Kun nyt olen haukkunut pataluhaksi ranskalaisen asiakaspalvelun, on syytä valottaa myös toista puolta. Suurin osa asiakaspalvelutilanteista sujuu mallikkaasti ja huomattavan miellyttävästi. Tutut asiakkaat otetaan tervehdyksin vastaan ja kysellään kuulumiset, vielä tutumpi saa päälle poskisuudelmatkin. Erityisesti tämä tietysti tulee esiin pienissä yksityisissä kaupoissa ja omistajavetoisissa ravitsemusliikkeissä. Kyllä moni suomalainen asiakastyössä oleva voisi käydä täällä oppia ottamassa.

Byrokratian kehto

Ranska on byrokratian synnyinmaa. Itse sana tuli käyttöön jo ennen Ranskan 1789 tapahtunutta vallankumousta, kertoo Wikipedia. Vaikka byrokratia on jo reilusti yli kaksi sataa vuotias, se voi täällä erinomaisen hyvin.

Byrokratiaan törmää joka puolella. Digitalisaatio ja paperiton aika ovat vielä valovuosien päässä. Ikävintä on, jos et ole muistanut ottaa kaikkia papereita mukaasi, asiasi jää käsittelemättä, eikä suinkaan odottamaan puuttuva asiakirjaa. Puhelimessa asioiden hoitaminen on hankalaa, kun asiakaspalvelija saattaa kesken puhelun sulkea luurin, jos ei osaa antaa vastausta.

Jos haluat ostaa luotolla vaikkapa huonekaluja, sinun pitää ensinnäkin osoittaa, että sinulla on osoite Ranskassa. Sitä ei suinkaan tarkisteta mistään tietokannoista, vaan sinulla pitää olla mukanasi esimerkiksi kotiosoitteeseesi sinulle osoitettu vuokrakuitti ja sähkö- tai puhelinlasku. Henkilötodistus on toki välttämätön, mutta sen lisäksi sinun pitää antaa pankkiyhteytesi kaikki tiedot. Jostain rekisteristä kai luottokelpoisuus sentään todetaan.

Erikoisuutena pidän myös shekkien käyttöä kuluttajakaupassa. Suomessa vielä 1980-luvulla yleinen shekillä maksaminen taisi loppua, kun siirryttiin pankkikortteihin. Täällä sen sijaan on aivan normaalia, että vaikkapa yleishyödyllisen vuokra-asunnon vuokra maksetaan shekillä. Se viedään kirjekuoressa talonmiehelle(!), joka sitten toimittaa sen vuokranantajayhteisölle. Shekkien käyttö on muutenkin aivan tavallista.

Ranska siirtyy ensi vuonna pidättämään verot suoraan palkasta tai eläkkeestä. Tähän asti verot on maksettu jälkikäteen itse verotuspäätöksen mukaisesti. On sekin varmasti vaatinut oman organisaationsa perimään haluttomien veronmaksajien myöhässä olevia maksuja. Niin ja verot on tietenkin tyypillisesti maksettu shekillä!

Jos suomalainen haluaa siirtää verotuksensa tapahtumaan Ranskassa, vaatii se omat pitkähköt kommervenkkinsa. Ranskaa varten tarvitaan lukuisten muiden papereiden lisäksi ranskankielinen virkatodistus, jossa naispuolisen henkilön kyseessä ollen pitää olla myös äidin tyttönimi. Kaikkia papereita on tulostettava useita kappaleita, neuvotaan Rivieran Suomi-sivustolla. Ranskan suurlähetystö muuten ohjaa lukemaan verotusesittelyn juuri tuolta sivulta!

No ei byrokratia Suomessakaan liene kovin vinhaan vähenemässä. Veroasiat voi kyllä nykyään hoitaa helposti verkossa, ja puhelinpalvelukin toimii erinomaisesti. Sen sijaan Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran rekrytoinnissa eletään varmaan kiireistä aikaa, kun streetfood-elintarvikkeisiin pitää lisätä alkuperämaamerkinnät ja kaikkiin pakkattuihin vielä ravintoarvot. On siinä valvottavaa kerrakseen. Tältä osin Ranskassa ollaan vielä kaukana, kaukana.

Aurinkoa riittää ja talveen on vielä matkaa!

Helle on jatkunut jo useita päiviä. Lämpötila kipuaa päivittäin 36 asteeseen. Suurkaupungissa se on paljon. Minä haluan kuitenkin nauttia auringosta juuri niin kauan, kun se paistaa täydeltä taivaalta. Talvella sitä on jo ikävä.

Myöhäinen aamukahvi parvekkeella on ylellisyyttä. Aurinko on vielä talon takana, mutta ilma on jo lämmin. Leuto tuuli saattaa pyyhkäistä kevyesti ihoa. Se on autuutta. Kahden aikaan aurinko porottaa jo suoraan kohti. Silloin ei ole enää mitään asiaa parvekkeelle. Luukut – ne, jotka täällä aina lasketaan yöksi ikkunoiden eteen – ovat visusti alhaalla ja valoa läpäisemättömät verhot tiiviisti edessä. Silti lämmön nousua huoneistossa on vaikea estää.

Auringonlaskun aikaan paluu parvekkeelle tuntuu jälleen mahtavalta. Lasi valkoviiniä ja upeat maisemat saavat minut viihtymään näkymää ihailemassa pidempäänkin. Kissatkin alkavat heräillä, sillä huomaan kuumuuden vaikuttavan niihinkin. Päivän aikana ne eivät tee juuri muuta kuin nukkuvat.

Ranskalaiset parvekkeet ovat ihmetyttäneet minua aina. Vanhoissa taloissa on tietenkin vanhat, takorautaiset kaiteet. Vielä en ole tavannut noin silmämääräisesti yksiäkään samanlaisia! Joskus ajattelinkin, että olisi kiinnostavaa tehdä tutkielma kaiteiden erilaisuudesta, mutta siihen ei intoni ole toistaiseksi riittänyt.

Me asumme sen verran uudessa rakennuksessa, että parveke on ulkonäöltään ruman betoninen. Siinä toistuu kuitenkin täkäläisten parvekkeiden merkillisyys. Niiden syvyys tuskin riittää parveketuoleille, pöydästä puhumattakaan. Ihan kuin niitä ei olisi lainkaan tarkoitettu oleskeluun. Suomessahan parvekkeita lasituksineen pidetään nykyään eräänlaisina lisähuoneina. Oma parvekkeeni Suomessa on minusta ihan valtava. Siinä on tietysti lasitus, minkä lisäksi olen hankkinut lämpölampun pidentämään parvekekautta. Täällä ei parvekkeita lasiteta, vaikka ainakin meillä se tulisi ihan tarpeeseen.

Vaikka nyt tuntuu, että kesä jatkuu ikuisesti, totuus on toinen. Sääennusteet lupailevat vielä muutamiksi päiviksi samanlaisia ilmoja, mutta kuka tietää, syysmyrsky voi hyvin yllättää jo viikon kuluttua. Silloinkaan ei parvekkeelle ole asiaa. Myrskytuuli voimistuu helposti pariin kymmeneen metriin sekunnissa, eikä parvekkeella ole turvassa silloin mikään. Kasvit tuodaan sisään, samoin kuin kaikki muu irtotavara. Viime syksynä myrskyssä hajosi naapurin ja meidän parvekkeen välinen panssarilasi. Se kertonee jotakin tuulen voimasta.

Sitä paitsi tuuli ei tule yksin!. Pariisissa tuntuu satavan melkein aina, ainakin syksyllä, talvella ja keväällä. Muistan erään toukokuun lopun erityisen hyvin. Vietin silloin täällä 60-vuotispäiviäni. Suomestakin oli tullut vieraita, monet ensimmäistä kertaa Pariisiin. Olisin niin mielelläni esitellyt kesäisessä auringossa kylpevän Pariisin, mutta ei. Kaiken aikaa satoi kaatamalla ja ilma oli kylmä, tuskin kymmenenasteinen. No sellaista sattuu! Nyt nautin kuitenkin auringosta ja helteestä täysin rinnoin.

Kissat ovat kotiutuneet parvekkeelle

Helle jatkuu ja parvekkeen ovea on pakko pitää auki. Se tarkoittaa tietysti sitä, että kissatkin haluavat nauttia auringosta. Asumme 12. kerroksessa, josta on upeat, esteettömät näkymät Montmartren kukkulalle. Kissat ensin hiukan kummeksuivat avaraa maailmaa, mutta valitettavan hyvin ovat sittemmin sopeutuneet. Mustalla on vielä ylikiloja sen verran, ettei pääse tai uskalla hypätä parvekkeen reunalle, mutta Raitapoika tekee sen jo tottuneesti. Käy välillä naapurinkin puolella kurkkaamassa, josko sieltä saisi jotakin herkkua.

Sydän kylmänä seuraamme Raitaa, mutta vielä emme ole keksineet, kuinka sen saisi estettyä kiipeilemästä. Toivotaan, että kyse on uutuuden viehätyksestä! Joka tapauksessa koitamme olla kiinnittämättä asiaan kovasti huomiota.

kissa
Kasvit ovat toinen ongelma. Itse luovuin jo vuosia sitten viherkasveista, sillä Musta rakasti erityisesti traakkipuutani. Se yritti jatkuvasti kavuta sen latvaan ja syödä puun lehdet. Ei saanut multakaan olla rauhassa. Aina töistä tullessa matot olivat mustanaan ruukuista ylös kaivetusta mullasta. Lopulta laitoin ruukkuihin pieniä koristekiviä estämään kaivuutöitä, mutta siitä seuraisi vain se, että seuraavana päivänä lattialla oli mullan lisäksi järjetön määrä kiviä. Niin lopulta myönsin, että kissat voittivat ja laitoin kasvit pois.

Nyt siis on uusi yritys. Meillä on parvekkeella isoksi kasvanut traakkipuu. Sen lehtiin eivät kissat yletä kiipeämättä. Kaikki mahdolliset kiipeilyä edistävät kalusteet on toki siirretty kauas pois kasvin lähettyviltä, mutta sekään ei ole tehonnut. Raita nimittäin keksi, että parvekkeelle pääsee myös ikkunoista ja makuuhuoneen ikkunasta hiukan kurottamalla ylettyy puun lehtiin. Jos kasvia työntää lähemmäksi parvekkeen ulkoseinää, siihen puolestaan ylettää mainiosti kaiteelta. Sekään ei siis ole vaihtoehto. Luulen, että pian on edessä luovuttaminen. Ainakin osa kasveista joutunee kiertoon.

Itse nautin parvekkeesta tavattomasti. Jaksan istua auringon paahteessa tunteja ja lukea. Erityisen upeita ovat kuitenkin auringonlaskut. Niitä olen kuvaillut ilta toisensa jälkeen ja luulenkin, että Facebook-kaverini alkavat jo kyllästyä jatkuviin kuvapäivityksiini.