Skip to main content

Taidan olla peliriippuvainen

Taidan olla helposti koukuttuvaa tyyppiä. Erityisesti pelit tahtovat olla sellaisia, jotka vievät minut helposti mukanaan. Tuntuu siltä, että lukeminen jää vähemmälle, jos satun olemaan kiinni jossain tietyssä pelissä.

En oikein muista, pelasinko paljon nuorena. En ainakaan rahapelejä, normaaleja seura- ja korttipelejä toki. Sen kuitenkin muistan, kun ensimmäistä kertaa olin Yhdysvalloissa silloisen kumppanini kanssa, kävimme myös Las Vegasissa. Olin halunnut ehdottomasti nähdä Grand Canyonin, jonka upeuden näimmekin lentäessämme kahdeksan paikkaisella pikku koneella kanjonin seinämien välissä kohteena juuri Las Vegas. Kävimme useassa kasinossa, joissa todellakin pääsee pelin imuun välittömästi.  Pidin visusti varani, etten jäisi koukkuun, ja onnistuinkin siinä hyvin. Kaikki, mitä olin ajatellut pelata, tietysti meni. Kumppani jäi sen sijaan 200 dollaria voitolle, mutta häntä pelikärpänen oli sen verran puraissut, että voitot ja hiukan vielä päälle, hän iski Las Vegasin lentokentän automaatteihin pois lähtiessämme.

Toisenkin kerran muistan olleeni ääri varovainen. Pelailin kymmenkunta vuotta sitten ahkerasti nettipokeria. Laitoin nettitililleni aina vain ihan pienen määrän rahaa ja pelasin pöydissä, jossa panokset olivat minimaalisia. Voitotkaan eivät siis olisi olleet suuria, mutta ennen kaikkea tappiot pieniä. Joskus kävin iskemässä kympin, pari PAFin automaatteihin ja pelasin hyvällä omalla tunnolla. Kerran kävi tuuri ja voitin 200 euroa. Siihen loppuivat minun pelini. Nostin välittömästi rahat tililtä, enkä ole PAFin sivuille sen jälkeen mennyt. Ajattelin, että rosvoaisivat kuitenkin voittoni.

Puoliso on innostunut kolikkopeleistä. Hänen kanssaan olemme käyneet useita kertoja Ranskan eri kasinoissa. Yleensä niin, että ne ovat olleet kaupungeissa, joissa olemme vierailleet muista syistä. Itsemme tuntien päätämme aina etukäteen, paljonko pelaamme. Usein kyse on 50 eurosta, harvoin enemmästä. Minä kertaalleen lipesin päätöksestä, kun olin ensin sukkana pelannut viisi kymppiseni automaatteihin. Olin hirveän loukkaantunut koneille, jotka eivät suoneet minulle edes sitä pelaamisen iloa, että olisin välillä saanut jonkun kolikon takaisin päin. Lopputulos ei muuttunut, jäin tyhjin käsin. Puoliso voitti sen verran, että lupasi tarjota minulle hyvät ruoat ravintolassa, kun olin niin onneton.

No muita pelejä olen sitten pelannutkin ahkerasti. Facebookin myötä tulivat tutuiksi FarmVillet ja Candy Crushit. FarmVillen kautta minulla oli itse asiassa iso määrä ”ystäviä”, joita en edes tuntenut, saati koskaan tavannut. Aamulla, kun sain silmäni auki, hoidin heti viljelykseni ja autoin ystäviäni. Samoin tein ihan viimeksi ennen nukkumaan ryhtymistä. Taisivat siinä illatkin vierähtää.

Kyllästymispiste tuli kuitenkin jossain vaiheessa. Toisaalta tuli pelejä, jotka olivat Facebookista irrallisia. Niinpä ryhdyin vielä kerran viljelijäksi Supercellin Hay Dayn myötä. Vasta, kun itse olin jo kyllästynyt, sain Puolison siitä innostumaan. Aika ajoin hän vieläkin tuskailee, kun en myy hänelle sahoja ja kirveitä tai rakennustarvikkeita. Ne kun ovat pelissä kriittisen tärkeitä elementtejä.

Rahaa en ole koskaan noihin farmi- yms. peleihin käyttänyt. Sen lisäksi, että rahan käytölle ei todennäköisesti tulisi loppua, se veisi minulta myös peli-ilon. Pitää voida pärjätä itse. Puoliso onneksi jakaa mielipiteeni.

Olin jo pitkään ollut kokonaan pelaamatta, kun joku ihan oikeista Facebook-ystävistäni jakoi linkin ja kyseli kavereiltaan apua Sanapala-pelissä. Siinä annetaan viidestä seitsemään kirjainta, joista sitten täytyy muodostaa eri mittaisia mutta juuri pelin tarkoittamia sanoja. Mikä tahansa nelikirjaiminen sana ei siis käy silloin, kun kysytään sanaa, jossa on neljä kirjainta. Menin tietysti heti lataamaan pelin kännykkääni, ja siitä se sitten lähti. Nimittäin käsistä. Pelasin jo kertaalleen pelin tuhat tasoa läpi, mutta pian tasoja tuli lisää. Nyt olen tasolla 1453. Tahti on hidastunut, sillä uudet tasot ovat selvästi aiempia hankalampia.

Eikä Sanapalakaan riittänyt. Taisi olla sama kaveri, jota olin jonkin sanan kanssa auttanut, joka sitten kerran kysyi, olisinko innostunut pelaamaan hänen kanssaan Wordfeud-peliä. Peli on kuin Scrabble kännykällä. Kauaa ei siinäkään mennyt, kun pelin latasin ja koukutuin täysin.

Kyllähän nuo kaksi kirjaimiin ja sanoihin perustuvaa peliä tietysti pistävät harmaita aivosoluja liikkeelle, mutta huomaan tosiaan, että ne vievät aikaa lukemiselta, ja se minua harmittaa tavattomasti. Pitäisiköhän välillä pistää hanat kiinni?

Tämän blogimerkinnän kuvan nappasin Supercellin sivulta.