Skip to main content

Hyinen talvi yllätti

Juuri, kun aloimme tottua yli kymmenen asteen lämpötiloihin ja kevään tuloon, saapuivat jäätävät ilmat Pariisiin. Täällä julistetaan luonnollisesti hätätila, kun liikutaan nollan asteen tuntumassa. Se on ymmärrettävää ainakin Pariisin kohdalla, sillä asunnottomia on tuhansia. Heille tarjotaan pakkasilla erilaisia tilapäisiä majoitustiloja, ja metroasemat pidetään auki ympäri vuorokauden. Silti neljä ihmistä on menettänyt henkensä pakkasissa.

Olin toki lukenut Hesarista polaaripyörteestä, joka pakkaset aiheutti. Yllätys oli oikeastaan se, että kylmä ilmamassa levisi niin kauhean laajasti ympäri Eurooppaa tuoden mukaan kylmyyden lisäksi myös lumimyrskyt.

Olimme Puolison kanssa jo pidempään puhuneet Lyoniin menosta, sillä Siskontytölle syntyi toinen poika tammikuussa. Päätimme lähteä matkaan hyisestä säästä huolimatta. Minä itse asiassa toivoin, että Lyonissa olisi hiukan vähemmän kylmä. Ei tietenkään ollut. Sama kauhea luihin ja ytimiin menevä kylmyys purevine tuulineen otti meidät vastaan jo Lyonin rautatieasemalla. Päätimme äkkiä siirtyä taksiin selvitäksemme helpommalla.

Siskon luona vastaanotto oli onneksi kuitenkin tavanomaisen lämmin. Ulos emme halunneet lähteä kuin siirtyäksemme Siskon luota Siskontytön luo. Välimatka on varsin kohtuullinen, vain kilometrin verran. Tosin Puolison sydänvaiva pakotti meidät tuolla lyhyelläkin matkalla pysähtelemään aika ajoin. Niin kovin kävi kylmä kosteus hengen päälle.

Vauva oli tietysti ihana, niin kuin vauvat minun mielestäni tapaavat olla. Kyllähän se itki, mutta vuoron perään me hyssyttelimme sitä. Ulos Vauvan kanssa ei menty, mikä pääasiassa johtui ilmasta. Riehakas Pikkumies oli tavan mukaan päivät päiväkodissa, mutta tuli isänsä kanssa kotiin aina iltapäivällä. Lapsiperheen elämä on täyttä touhua kaiken aikaa. Me puolestamme pelastauduimme aina yöksi Siskon luo.

Lähtöpäivän aamuna maa oli valkoinen. Tai no valkoinen ja valkoinen. Lunta oli yöllä satanut sentin verran. Ilma oli kuitenkin jo lämpenemään päin, ja tallustaessamme asemaa kohti, vähäinenkin lumi oli sulamassa. Kun tulimme asemalle, saimme ensimmäisenä tiedon, että junavuorommemme oli peruutettu sääolosuhteiden vuoksi. Suurin osa muista junista oli myöhässä puolesta tunnista useaan tuntiin. Kiroilin mielessäni ankarasti.

Jonkin ajan kuluttua tauluun ilmestyi tieto toisesta Pariisiin lähtevästä junasta. Sekin tosin vartin myöhässä. Kyselimme virkailijoilta junaan pääsystä, ja meille vahvistettiin, että pääsemme matkaan. Mitään paikkalippuja junaan ei tietenkään voinut ostaa.

Lopulta kävi niin, että meidän varsinainen junamme oli liitetty tähän toiseen. Meidän olisi pitänyt matkustaa omilla istumapaikoillamme. Vaunumme oli jossain maailman äärissä, ja päätimme astua vaunuun, joka sattui olemaan kohdalla (toista kymmentä vaunua ennen omaamme!). Istuimme alas vapaille paikoille, eikä meitä siitä tultu poiskaan ajamaan. Matkaa tehtiin tavallisen kahden tunnin sijasta lähes kolme tuntia vaikeiden sääolosuhteiden vuoksi. Syyksi ilmoitettiin lumisuus. Mitään lunta emme koko matkalla havainneet. Sellainen on ranskalainen lumi-inferno.

 

No nyt olemme onnellisesti kotona. Pääsimme jo pistäytymään läheisellä ”tori”kadulla, sillä etsimme kuumeisesti savustettua potkaa hernekeittoa varten. Sitä ei Pariisista löydy millään, eikä sitä saa edes tilaamalla. Sen sijaan onnistuimme saamaan savustettua siankylkeä, joten sillä mennään. Perinneruokapäivät jatkuvat, kun kutsumme aina myös vieraita syömään suomalaisia outouksia.

Vihdoinkin on myös lämpimämpää. Kauppareissulla istuimme terassilla, jossa lämmittimet olivat päällä, ja tuli melkein kuuma. Tuntui jo siltä, että pikku hiljaa alkaa oikea kevät.

Joulu meni jo

Joulu. Vieläkö joku muistaa, että sellainen juuri vietettiin? Minulle se kyllä jäi mieleen ihan harvinaisen hyvin, sillä sen verran tapahtumarikasta elämä juhlapyhien aikaan oli.

Äiti, Tytär ja Mummin Muru tulivat jouluaaton aattona. Äiti käyttää matkoilla ollessaan pyörätuoliavustusta, joka on toiminut niin Norwegianilla kuin Finnairillakin aivan esimerkillisesti. Niin tälläkin kertaa. Puoliummikot ottivat keskenään kentältä taksin ja näyttivät osoitetta puhelimen ruudulta. Me olimme alhaalla kotiportilla vastassa matkalaisia.

Äiti oli matkasta sen verran väsynyt, että jäi lounaan jälkeen kotiin Puolison kanssa, kun minä puolestani lähdin lasten kanssa katsomaan Lafayetten joulua. Erityisesti tänä vuonna se on ollut näkemisen arvoinen. Ruuhka oli tietysti valtava, ja vaikka kuinka olimme pukeutuneet kevyehkösti, tavaratalossa tuli todella hiki. Jaksoimme kuitenkin raahautua kerroksiin, joista minun ilokseni löysimme shampanjan maistelupisteen. Piper-Heidsieck maistuikin sen verran hyvältä, että sitä tarttui pullo mukaankin.

Kaunis kuusemme oli jätetty koristelematta Murun tuloon asti. Nyt se sai ylleen ihanat uudet pallot ja koristenauhat. Oikeita kynttilöitä meillä ei sentään polteta, joten tyydyimme led-valosarjaan. Aattona kävimme lasten kanssa hakemassa torilta tuoreet merenantimet. Pöytä oli katettu parhain posliinein (hankimme jokin aika sitten eräästä antiikkiliikkeestä täyden astiaston). Viinilasit aiemmin rikkoutuneiden tilalle ostimme sentään Monoprix’stä. Olivat aivan kelvolliset.

Aaton ateria oli mahtava. Äiti, Tytär ja Puoliso söivät ostereita onnessaan. Minä en niitä maistanut, vaikka olivat kuulemma erinomaisia. Olin iloinen Tyttären puolesta, ettei hän ollut ennakkoluuloinen. Graavisiikaa ja -lohta oli Äiti tuonut Suomesta. Ne taas ovat Murun herkkua. Minä nautiskelin tuoreista katkaravuista ja erilaisista patee-alkupaloista. Pääruokana oli saksanhirveä ja uunissa haudutettuja vihanneksia.

Vaikka olimme istuneet ruoan ääressä tunteja ja koittaneet syödä maltillisesti, vatsat täyttyivät niin, ettemme aattoiltana päässeet herkkujuustojen ja jouluhalon ääreen lainkaan. Lahjat sentään jaksettiin jakaa ja avata. Niitä oli valtavasti. Muru toki sai eniten, mutta olin minäkin ollut ilmeisen kiltti. Äidin antama nahkatakki roikkui jo vaatekomerossa, mutta paketeista sain vielä kaksi niin kaunista sormusta, että liikutun edelleen niitä ajatellessani. Tytär oli jopa kaiverruttanut lahjaani mieltä lämmittävän kiitoksen.

No aattoilta meni siis hyvin. Paremmin kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Ei riitoja, ei huutoa, vain sulaa sopua. Joulupäiväkin meni vielä ruokia sulatellessa, mutta sitten iski tauti. Äiti oli huonovointinen, eikä jaksanut lähteä mihinkään. Alkuillasta alkoi oksentelu. Yöllä sairastui Puoliso. Juoksentelin huoneiden väliä tyhjentelemässä pesuvateja ja vaihtamassa pyyhkeitä. Lääkärikin kutsuttiin (lääkärin kotona käynti maksoi 55 euroa!). Eikä muuta kuin liikkeelle hakemaan auki olevaa apteekkia. Apteekkeja kyllä riittää, mutta pyhinä kaikki eivät ole auki, eivätkä varsinkaan yönselkään.

Lääkäri oli sitä mieltä, että syynä eivät olisi olleet osterit. Varmistin kuitenkin jo Suomeen lähteneeltä Tyttäreltä hänen vointinsa, ja kun siellä tilanne oli sama kuin meillä, oli selvää, että juuri osterit olivat syyllisiä. Ilmeisesti ei ole kovin tavatonta niistä sairastua, mutta ei se voi kauhean yleistäkään olla. Ostereiden kulutus Ranskassa on aivan käsittämättömän suurta. Puoliso ei ole myöskään koskaan aiemmin saanut niistä mitään oireita.

Äidin loppuvierailu kuluikin sitten enemmän tai vähemmän sängyn pohjalla. Yhtenä päivänä pääsimme sentään piipahtamaan Lafayettessa, mutta sekin käynti jäi hyvin lyhyeksi. Ruokaa olisi riittänyt vaikka pataljoonalle, mutta minä olin ainoa, jolle se maistui. Niin jäivät lohet ja siiat syömättä, niin kuin juustot ja jouluhalkokin. Ei päästy kauppakierroksille, eikä näyttelyihin.

Lähtöpäiväksi Äiti parahiksi tokeni. Saattokeikkakin meni hyvin, ja pyörätuoli haki Äidin ajallaan. Lähtiäisiksi totesimme kaiken sujuneen niin onnistuneesti, että käynti on mahdollista uusia myöhemmin paremmalla onnella. Ja ilman ostereita.

Perheen parissa Suomessa

Lähdin Suomeen suoraan hautajaisista. Olin juoksennellut koko päivän keväisessä 15 asteen lämmössä talvitakki päällä, sillä perillä odotti saman verran miinusasteita enkä olisi ehtinyt missään vaiheessa vaihtaa vaatteita. Pää oli pyörällä, mutta niin se oli koko kaksi ja puoliviikkoisenkin Suomessa.

Heti kärkeen jouduin asuntokauppoihin, jotka kylläkin sujuivat todella hienosti. Koko prosessi kesti ensimmäisestä kontaktista rahojen tilille siirtymiseen reilusti alle kolmessa viikossa. Jännitysmomentteja ei ollut.

Samana päivänä, kun saavuin, Äiti pääsi sairaalasta. Se tiesi minulle tietenkin hommia. Toivomuslista oli pitkä. Toisaalta seurasimme jännityksellä, kuinka ihonsiirre tarttuisi sääreen. Alku oli lupaava, mutta muutaman päivän jälkeen usko vaihtui epätoivoon. Jouduimme ilmeisen infernaalisen säryn vuoksi menemään takaisin sairaalaan, jossa todettiin siirre menetetyksi. Uutta leikkausaikaa ryhdyttiin samantien katsomaan. Juuri nyt tätä kirjoittaessani Äiti on leikkaussalissa, joten odotusaika ei ollut pitkä.

Kaiken touhun keskellä sain sentään Tyttären ja Murun kylään. Pikkuinen jäi oikein yöksi, mikä on minulle aivan suunnaton ilo. Ehdimme lukea kesken jääneen Harry Potterin loppuun ja käydä elokuvissa. Itse asiassa katsoimme kaksi leffaa.

Onneli ja Annneli oli sellainen kevytelokuva, jonka jaksoin juuri ja juuri pysyä hereillä. Lego Batman sen sijaan piti minut valitettavan hereillä. Tuntui kuin olisi ollut osana videopeliä. Räminää ja räiskettä oli enemmän kuin sielu sieti. Erityisesti räiske ja kaiken aikaa vilkkuvat ja välkkyvät kuvat tekivät suorastaan pahaa. Kohderyhmä oli kuitenkin tyytyväinen, ja erityisesti Batman miellytti. Karkkia tuli jälleen kerran yliannostus, joten ruoka ei vaan mennyt alas. Ikinä en opi rajoittamaan.

Kun sitten oli aika haudata Isä, Puoliso tuli tueksi. Itse tilaisuus kappelissa ei ollut ihan perinteinen. Veli perheineen ja me kaksi vietimme hienon ja herkän hetken arkun äärellä. Veli oli hoitanut tilaisuuden järjestelyt ja hankkinut paikalle hanuristin. Soittaja oli erinomainen. Ensiksi kuulimme Isän usein siteeraaman ’Orpopojan valssin’, minkä jälkeen laskimme kukin yhden ruusun Isän arkulle, ja toisena kappaleena ’Rööperiin mä kaipaan niin’. Olihan Isä Stadin kundi ja Rööperistä kotoisin. Muistotilaisuutta vietimme Lehtovaarassa aivan loistavan ruoan äärellä.

Uurnan laskun aikaan Puoliso oli jo palannut Pariisiin. Uurna laskettiin sukuhautaan Hietaniemen hautausmaalle. Veli oli varannut meille kaikille kynttilät ja minä sain olla virallinen seppeleen vartija. Seppeleen laskimme kuitenkin yhdessä. Tämäkin hetki oli minulle arvokas ja kaunis, vaikka kylmä viima kangisteli jäseniä. Ekberg oli ilmeinen valinta kahvipaikaksi. Minulle paikka on läheinen, sillä siellä tapasin lapsena Isää usein.

Vaikka olin Suomessa melko pitkään, ajatukseni ja voimani menivät pääasiassa Äidin asioita ja useampia lääkärireissuja hoidellessa ja tietysti hautajaisissa. En ottanut oikeastaan kehenkään yhteyksiä ja tapasinkin vain lähimmät ystävät. Mieli olisi tehnyt tavata paljon, paljon muitakin. Tunnen huonoa omaatuntoa, kun sanon jo mielessäni niin monelle kohtaamiselle ei. Mutta toisaalta ajattelen, että sitten kesällä…