Skip to main content

Lumikenttien kutsu

En enää muista, miksi lähdin helmikuussa Suomeen, mutta luultavasti vain siksi, etten ollut mielestäni ihan juuri siellä käynyt. Pariisissa oli ollut jo todella lämmintä, joten siirtyminen keskelle talvea oli ehdottomasti virhe. Kaksi viikkoa oli kuitenkin tarkoitus viipyä.

Helsingissä oli ollut erittäin lumista, joten olin seurannut jatkuvasti tilannetta Arabianrannassa. Pelkään ihan kauheasti liukkautta ja toisaalta, kun minulla oli auto käytössäni, myös lumimassoja. En mitenkään jaksaisi putsailla lumia ja skrabailla ikkunoita. Siinä mielessä taksi on kyllä ehdottomasti mukavampi vaihtoehto.

Saapuessani Seutulaan oli vesisade. Muutoinkin lämpöasteita oli lupailtu pitkälle viikkoa. Öisin tietenkin pakastui, mikä muutti jalkakäytävät ensin jäisiksi ja päivän mittaan pinnaltaan vetisiksi jäätiköiksi. Arabianrannassa katujen ja jalkakäytävien hoito oli selvästi ollut luvattoman heikkoa. Tästä olin kyllä jo kuullut useammaltakin taholta valituksia. Silti silmiään oli vaikea uskoa, kun yritti askeleilleen löytää sijaa sorajyvien huudellessa toisiaan pitkien välimatkojen päähän. Hiekoitusta ei todellakaan voi sanoa olleen.

Onhan minulla sentään Icebug-piikkikengät. Tai kaikkiaan minulla on niitä kolme paria. Yhdet on tarkoitettu talvisiin oloihin, yhdet vetisemmille keleille ja kolmannet ovat lenkkarit. Nastakengät ovat olleet jo vuosien ajan minun talvieni pelastus, vaikka en niiden käyttämistä voikaan sietää. Sitä paitsi kotonani olen melkein tuhonnut parkettini, kun olen töpsötellyt piikeillä pitkin huoneistoa.

Ohjelmassani oli tietenkin runsaasti Äitiä. Kuten sanotaan, vanhuus ei tule yksin ja vaivat alkavat vain lisääntyä. Niinpä kävimme muun muassa sydänlääkärillä. Teimme myös mukavia asioita eli kävimme pariinkin otteeseen syömässä hyvin ja vähän juomassakin. Kerran olimme kahden Sea Horsessa ja toisen kerran ystäviemme kanssa Elitessä. Sen lisäksi, että nuo klassikkoravintolat ovat meidän molempien suosikkeja, ravintolassa käynnit piristävät Äitiä tavattomasti. Olisin halunnut viedä hänet entiseen Risuhokkiin, nykyiseltä nimeltään Meiccu, mutta sinne eivät heikosti liikkuvat pääse. Portaiden lisäksi kerrokseen ei ole muuta käyntiä.

Kaveriporukkani tapasi ennen käydä yhdessä nyt jo edesmenneessä kalliolaiskapakassa. Minäkin koin tuon paikan kantakuppilakseni. Kun se lopetti toimintansa eräät joukkomme aktivistit perustivat meille ryhmän Facebookiin. Sen kautta edelleen viestittelemme erilaisista tapahtumista. Tällekin käyntikerralleni osui laskiainen, jota vietettiin kalliolaisen talon kerhohuoneistossa yhdessä. On aina niin mukavaa tavata vanhoja tuttuja, sillä porukkaamme voi aidosti kutsua yhteisöksi. Aina joukosta löytyi apu, oli sitä tarvis mihin hyvänsä. Valitettavasti tälle matkalle sattui myös viimeinen käynti yhden rakkaan ystävän ja aktivistin luona.

Juuri tuon käynnin jälkeen minulle nousi korkea kuume. Kyseessä lienee ollut ihan tavallinen flunssa, mutta kun minulla on taka vuosina ollut isoja ongelmia keuhkojen kanssa, pyrin pitämään niiden kunnosta tavallistakin parempaa huolta. Paluu Pariisiinkin alkoi jo olla lähellä, joten kipaisin lääkärille saadakseni ohjeita ja mahdollisia troppeja. Keuhkoissa rahisi ja lääkäri kielsi ehdottomasti lentämisen. Niin minä sitten jouduin jäämään toiveistani huolimatta velä talven keskelle.

Eihän minulle siinä sinänsä kuinkaan käynyt. Poikkeuksellisen pitkään jouduin kyllä pedissä olemaan, mutta lopulta pääsin terveenä matkaan. Lentokentällä vaihdoin onnellinen hymy huulillani pikkukengät jalkaan ja jätin nastat saattajalle.

Hyinen talvi yllätti

Juuri, kun aloimme tottua yli kymmenen asteen lämpötiloihin ja kevään tuloon, saapuivat jäätävät ilmat Pariisiin. Täällä julistetaan luonnollisesti hätätila, kun liikutaan nollan asteen tuntumassa. Se on ymmärrettävää ainakin Pariisin kohdalla, sillä asunnottomia on tuhansia. Heille tarjotaan pakkasilla erilaisia tilapäisiä majoitustiloja, ja metroasemat pidetään auki ympäri vuorokauden. Silti neljä ihmistä on menettänyt henkensä pakkasissa.

Olin toki lukenut Hesarista polaaripyörteestä, joka pakkaset aiheutti. Yllätys oli oikeastaan se, että kylmä ilmamassa levisi niin kauhean laajasti ympäri Eurooppaa tuoden mukaan kylmyyden lisäksi myös lumimyrskyt.

Olimme Puolison kanssa jo pidempään puhuneet Lyoniin menosta, sillä Siskontytölle syntyi toinen poika tammikuussa. Päätimme lähteä matkaan hyisestä säästä huolimatta. Minä itse asiassa toivoin, että Lyonissa olisi hiukan vähemmän kylmä. Ei tietenkään ollut. Sama kauhea luihin ja ytimiin menevä kylmyys purevine tuulineen otti meidät vastaan jo Lyonin rautatieasemalla. Päätimme äkkiä siirtyä taksiin selvitäksemme helpommalla.

Siskon luona vastaanotto oli onneksi kuitenkin tavanomaisen lämmin. Ulos emme halunneet lähteä kuin siirtyäksemme Siskon luota Siskontytön luo. Välimatka on varsin kohtuullinen, vain kilometrin verran. Tosin Puolison sydänvaiva pakotti meidät tuolla lyhyelläkin matkalla pysähtelemään aika ajoin. Niin kovin kävi kylmä kosteus hengen päälle.

Vauva oli tietysti ihana, niin kuin vauvat minun mielestäni tapaavat olla. Kyllähän se itki, mutta vuoron perään me hyssyttelimme sitä. Ulos Vauvan kanssa ei menty, mikä pääasiassa johtui ilmasta. Riehakas Pikkumies oli tavan mukaan päivät päiväkodissa, mutta tuli isänsä kanssa kotiin aina iltapäivällä. Lapsiperheen elämä on täyttä touhua kaiken aikaa. Me puolestamme pelastauduimme aina yöksi Siskon luo.

Lähtöpäivän aamuna maa oli valkoinen. Tai no valkoinen ja valkoinen. Lunta oli yöllä satanut sentin verran. Ilma oli kuitenkin jo lämpenemään päin, ja tallustaessamme asemaa kohti, vähäinenkin lumi oli sulamassa. Kun tulimme asemalle, saimme ensimmäisenä tiedon, että junavuorommemme oli peruutettu sääolosuhteiden vuoksi. Suurin osa muista junista oli myöhässä puolesta tunnista useaan tuntiin. Kiroilin mielessäni ankarasti.

Jonkin ajan kuluttua tauluun ilmestyi tieto toisesta Pariisiin lähtevästä junasta. Sekin tosin vartin myöhässä. Kyselimme virkailijoilta junaan pääsystä, ja meille vahvistettiin, että pääsemme matkaan. Mitään paikkalippuja junaan ei tietenkään voinut ostaa.

Lopulta kävi niin, että meidän varsinainen junamme oli liitetty tähän toiseen. Meidän olisi pitänyt matkustaa omilla istumapaikoillamme. Vaunumme oli jossain maailman äärissä, ja päätimme astua vaunuun, joka sattui olemaan kohdalla (toista kymmentä vaunua ennen omaamme!). Istuimme alas vapaille paikoille, eikä meitä siitä tultu poiskaan ajamaan. Matkaa tehtiin tavallisen kahden tunnin sijasta lähes kolme tuntia vaikeiden sääolosuhteiden vuoksi. Syyksi ilmoitettiin lumisuus. Mitään lunta emme koko matkalla havainneet. Sellainen on ranskalainen lumi-inferno.

 

No nyt olemme onnellisesti kotona. Pääsimme jo pistäytymään läheisellä ”tori”kadulla, sillä etsimme kuumeisesti savustettua potkaa hernekeittoa varten. Sitä ei Pariisista löydy millään, eikä sitä saa edes tilaamalla. Sen sijaan onnistuimme saamaan savustettua siankylkeä, joten sillä mennään. Perinneruokapäivät jatkuvat, kun kutsumme aina myös vieraita syömään suomalaisia outouksia.

Vihdoinkin on myös lämpimämpää. Kauppareissulla istuimme terassilla, jossa lämmittimet olivat päällä, ja tuli melkein kuuma. Tuntui jo siltä, että pikku hiljaa alkaa oikea kevät.

Juhlien aikaa!

Aloitetaanpa siitä, että matkalaukkuasiani sai onnellisen lopun. Finnair vastasi minulle varsin nopeasti sen jälkeen, kun olin toimittanut uuden, oikein päivätyn todistuksen. Korvaussumma oli 140 euroa tai mahdollisuus käyttää Finnairin palveluita 210 euron edestä. Valitsin tietysti jälkimmäisen, sillä uskoni Finskiin ei sentään täysin laantunut.

Marraskuun loppupuolella oli taas tarkoitus lähteä Suomeen kolmien syntymäpäivien viettoon (Äiti 86, Puoliso 66 ja Mummin Muru 10!). Ennen matkaa olimme suunnitelleet ottavamme influenssarokotukset ja tilanneet sitä varten ajan lääkäriltä. Edellisenä iltana Puoliso kuitenkin sairastui kovaan yskään ja taisi olla kuumeinenkin. No minä sain rokotuksen, hän ei. Sen sijaan hän sai ehdottoman lentokiellon. Jouduin siis matkaan yksin, mikä tietysti oli kauhea pettymys meille molemmille.

Helsinkiin saapuessani oli kauhea räntäsade. Siitä eteenpäinkin satoi kaiken aikaa, milloin räntää, milloin vettä. Kerran kymmenen päivän aikana näin auringon. Oli jo iltapäivä ja auringonlaskun aika, mutta hyvältä se valo tuntui taksin ikkunankin läpi kokea.

Äiti juhlii syntymäpäiviään aina, tai on ainakin vuosikymmeniä jo tehnyt niin. Pyöreitä juhliessa porukkaa on tietysti ollut paljon, mutta muulloin selvitään läheisimmillä. Nyt meitä oli koossa kymmenkunta. Valmistautuminen alkoi muutamaa päivää ennen juhlaa. Ruokalista hänellä oli jo valmiina mietittynä, mutta lohikulibjakan ja viskikakun reseptit olivat hukassa. Niitä sitten etsimme kuumeisesti. En jaksanut oikein innostua, joten otin internetin avuksi. Toivotun lainen kulibjaka löytyi suhteellisen helposti, mutta viskikakku tuotti ongelmia. Hän ei niinkään ollut kiinnostunut reseptin sisällöstä, vaan siitä vastaako kakun ulkonäkö hänen mielikuvaansa. Jouduimme siis kuvia selaamalla etsimään sopivaa. Mikään ei tahtonut tuntua oikealta, sillä kakkujen päällä ei ollut ”kahvinpapuja”! Lopulta löysin yhden, joka kelpasi: Irish Coffee -juustokakku. Resepti vastaa luultavasti löytämiäni satoja muita ohjeita.

Itse juhlat sujuivat mainiosti. Äiti ei ollut osallistunut valmisteluihin, eikä tietenkään sen paremmin tarjoiluun. Siksi kai kaikki menikin niin hyvin. Itse asiassa Äiti totesi, että ensimmäistä kertaa elämässään hän on ihan rauhallinen etukäteenkin. Ruoat, joita tavan mukaan oli enemmän kuin yllin kyllin, valmisti Äidin Siivoja, joka kera miehensä hoitelee myös pikku cateringia. Minä hoitelin tarjoilua parhaani mukaan, tosin välillä hiukan patistettuna. Juomat tuntuivat maistuvan. Toki oli minullakin oma lasini.

Ensimmäisen kerran olin lähdössä seitsemän aikaan (juhlat olivat alkaneet kolmelta). Totesin kuitenkin, ettei homma taida sujua ilman minua, joten jäin vielä. Olin muutaman muunkin kerran lähdössä, mutta liikkeelle en päässyt. Kun sitten lopulta lähdin, oli kello jo hieman yli kaksi ja vieraita jäljellä enää yksi.

Puolison syntymäpäivää vietin ystävien järjestämässä Puurojuhlassa. Porukkaa taloyhtiön kerhohuoneistoon oli ahtautunut 30-40. Lapsiakin oli mukana. Oli tietysti aivan ihanaa nähdä sellainen joukko kavereita yhdellä kertaa, mutta paljon en juttelemaan ehtinyt. Sain nimittäin kolmivuotiaan lapsikaverin, joka jostain syystä ihastui minuun tavattomasti. Tunne oli kyllä molemminpuolinen. Ilta päättyi ravintolaan, jonne lapset eivät sentään tulleet.

Kahden päivän juhlallisuuksien jälkeen olivat vuorossa Murun synttärit muutamalle aikuiselle. Yksi Murun kaverikin oli paikalla, joten lapsia ei juuri näkynyt. Olin oikeastaan vähän helpottunut, sillä olo oli voipunut. Lahjaksi olin sovitusti ostanut kauan himoitun kannettavan tietokoneen. Sen sentään jaksoin laittaa käyttökuntoon. Kun kone oli valmis, oli Murukin. Ensimmäisenä tehtävänä oli ladata Sim City. Toivottavasti Harry Potterien luku ei jää kokonaan koneen takia kesken.

Pariisin syksy on ollut lämmin ja kaunis. Sillekin tuli loppu. Samana päivänä, kun palasin, alkoivat kylmät. Ensin sade tuli vetenä, mutta muuttui lumeksi, joka ei maassa kylläkään pysynyt muutamaa hetkeä kauemmin. Minulle se kuitenkin oli osoitus: suo siellä, vetelä täällä. Nyt vain kovasti kohti kevättä.