Skip to main content

Kyllä loma on eläkeläisenkin parasta aikaa

Olemme Puolison kanssa reissanneet kesän aikana hurjasti tai ainakin olleet poissa kotoa pitkiä toveja. Loppukesän loman vietimme Etelä-Ranskassa Pyreneiden tuntumassa. Ensin vietimme Puolison siskon perheen kesäpaikassa keskellä-ei-mitään lähes viikon ja toisen pätkän Colliouressa Välimeren rannalla.

Siskon kesäpaikka sijaitsee tarkemmin sanottuna Laspeyres’issä, ihan maaseudun sydämessä. Matkustimme ensin seitsemisen sataa kilometriä, mutta vain nelisen tuntia Pariisista Toulouseen junalla, josta otimme seuraavan junan kohti päämäärää. Päämäärällä oli toki nimikin, mutta se sentään on jo karannut päästäni. Siellä Sisko ja Siskonmies olivat meitä vastassa sillipurkillaan, johon sitten tavaroinemme ahtauduimme.

Vaatetuksemme oli vielä Pariisin aamupäivässä ollut sopiva, mutta nyt tuli kyllä hiki pintaan. Autossa ei tietenkään ollut ilmastointia. Myös vauhti oli pikkuruisilla kyläteillä hurjaa, mikä lisäsi hikoilua, vaikka nyt kyseessä olikin kylmänhiki. Usein tie oli niin kapea, ettei sille olisi kahta autoa mahtunut rinnan. Suoraa tienpätkää ei juuri ollut, mutta mäkiä ja mutkia riitti.

En ole erityisen maalaisihminen. Viihdyn parhaiten kaupungin melskeessä, enkä kaipaa lainkaan maaseudun rauhaa. Ihme kyllä pärjäsin perillä hyvin, vaikka väkeä riitti. Lomaa nimittäin paikalla olivat viettämässä myös Siskontyttö Pikkumiehen kanssa sekä Siskonmiehen veli. Aamuisin lisämausteen toi jonkun (kaukaisen) naapurin Pitchou-poni, joka tuli ja pisteli poskeensa Siskon istutuksia. Minusta se olisi hyvin saanut niin tehdä, kun oli niin vietävän söpö, mutta isäntäväki oli toista mieltä. Ponia häädettiin melkein koko joukon voimin pois.

Lähtöpäivänä olimme kyllä jo malttamattomia. Taas meidät kuskattiin juna-asemalle, josta jatkoimme Toulouseen. Siellä meitä jo odotti vuokraamamme komea Opel Mokka. Autolla olen tottunut ajamaan, mutta sen verran suuri Mokka oli, että hiukan jouduin ulkomittoja aluksi arvioimaan. Kun tulimme sinuiksi auton kanssa, ajaminen oli suoranainen nautinto. Erityisesti peruutustutka tuntui mahtavalta keksinnöltä!

Muutaman tuhannen asukkaan Collioure täyttyy turisteista erityisesti kesäaikaan, mutta kuulemma talvisinkaan ei ole hiljaista. Meitä turisstijoukot eivät häirinneet. Suurin ongelma oli auto. Sille ei tahtonut löytyä parkkipaikkaa. Hotelimme vieressä oli maksullinen pysäköintialue, joka oli kaikkina vuorokauden aikoina tupaten täynnä. Siinä ei auttanut kuin odotella, että joku ymmärtäisi lähteä ja vapauttaa paikkansa. Odottajiakin oli jonoksi asti. Hotellin pitäjä neuvoi meille kohtuullisen lähellä, mutta takkusten takana olevan maksuttoman paikan, jossa autoa pari päivää pidimmekin. Itse asiassa siihen asti, kun eräänä päivänä vapaata paikkaa etsiessämme kohtasimme onnettoman miehen, jonka auton takapyörät joku niljakas oli kähveltänyt.

Hotellimme sijaitsi meren rannasta vain parin, kolmen kymmenen metrin päässä, ja huoneestamme oli merinäköala. Välimatkat olivat lyhyitä, joten kuljimme kaupungilla aina jalan.

Olemme jostain syystä ihastuneet turisteille tarkoitettuihin pikku juniin, ja sellaisen löysimmekin Colliouresta. Sillä ei tehty kaupunkikierroksia, vaan se vei meidät kohti läheisiä kukkuloita vai vuoriako ne ovat. Ajelimme lähes kinttupolkuja ylös rinteitä ja näimme upeita viiniviljelmiä. Alue on tunnettu viineistään. Maisematkin olivat upeita.

Vaikka uimarannallakin loikoilimme, vietimme oikeata aktiivilomaa. Meille se ei varsinaisesti tarkoita pitkiä kävelyretkiä tai muuta toimintaa. Kulkuneuvon otamme alle aina, kun se vain on mahdollista. Niinpä kävimme katsastamassa rannikkoa myös vedestä käsin. Että osaa meri olla kirkas!

Viineistään vielä Colliourea tunnetumman Banyulsin  retken teimme autolla. Kävimme myös pakollisessa viininmaistelussa, joita matkan varrella oli toinen toisensa vieressä. Minä tietysti tyydyin sylkemään herkut suustani, mutta sen verran makua sain, että osasimme valita molemmille sopivat tuliaisviinit. Ja hyvät tulikin!

Sukulaisvierailulla Lyonissa

Neljä päivää Lyonissa tuntui ennen lähtöä pitkältä ajalta, mutta niin minusta aina tuntuu, kun joudun yöpymään toisten nurkissa. Tiedän kuitenkin entuudestaan, että perille päästyäni kaikki sujuu mainiosti ja oikeastaan aika tuntuu ihan lyhyeltä. Niin kävi tälläkin kertaa.

Junaliput olimme hankkineet kello yhden junaan. Emme Puolison kanssa ole todellakaan aamuihmisiä. Nyt saimme valmistautua rauhassa. Asemalle toki lähdimme paremmissa kuin hyvissä ajoin, sillä meistä toinen haluaa olla aina paikalla mieluummin paljon etukäteen kuin myöhästyä. Asiasta vallitsee myös vastakkainen näkemys. Itse olen paremminkin viime tipan ihminen.

Emme olleet valmistautuneet kahden tunnin ja 400 kilometrin junamatkaan eväin, sillä tapaamme yleensä käydä ravintolavaunussa juomassa kahvit ja haukkaamassa pikku purtavaa. Nyt rautatieasemalla kuulutettiin, että henkilöstö oli lakossa, eikä tarjoilua ollut. Kuulutus ei tietenkään herättänyt suuria tunteita, sillä Ranskassa on aina jokin lakko meneillään. Matkalla tyydyimme hengen ravintoon, sillä kirjat olimme toki ottaneet mukaan.

Emme olleet suunnitelleet Lyoniin muuta ohjelmaa kuin sukulaisvierailuja. Puoliso ei ollut tavannut sisartaan lähes vuoteen, ja minunkin edellisestä kerrasta oli kulunut jo vuosi. Yhteyttä tietysti pidetään väliaikoinakin.

Kotiuduttuamme aloimme odotella illallista. Se tarjotaan Ranskassa aina kahdeksalta. Hiukan ennen sitä otetaan esiin aperitiivina tarjottavat suolapalat ja juomaa. Tällä kertaa pöytään tuotiin pieniä hanhenmaksavoileipiä ja niiden kanssa hyvin istuvaa, makeahkoa valkoviiniä. Luoja, että oli hyvää. Siskon taloudessa saa aina hyvää viiniä, sillä isäntä on viiniharrastaja ja poikansa kouluttautunut sommelieriksi.

Vaikka varsinaisia suunnitelmia ei ollutkaan, lähdimme seuraavana päivänä kaksistaan hiukan liikkeelle. Kävimme ensin syömässä Bistrot Canaillessa , joka ei varsinaisesti vaikuttanut ensi silmäyksellä ruokaravintolalta. Paikka oli täynnä erilaisia sarjakuva- ja elokuvahahmoja, minkä lisäksi ravintolaa koristivat komeat muoviset ”kristallikruunut”. Rakastan kitschiä ja muutakin krääsää, ja sitä riitti. Myös ruoka oli erinomaista. Söin yhden parhaista ellen parhaan pavé de rumsteakeistani. Puolison annoskin oli hyvä, vaikken enää saa mieleeni mitä se oli, kun olin niin innostunut omasta ruoastani.

Kaupoista oli tarkoitus etsiä Tyttärelle joululahjaa, mutta en löytänyt hänelle mitään. Itselleni kylläkin. Vähän ostohalujani rajoitti kuitenkin ajatus tavaroiden Pariisiin rahtaamisesta. Tuomiltamme joululahjoilta matkalaukkuihin oli kuitenkin tullut hyvin tilaa, joten jotain pientä sain ostettua mukaan.

Illaksi olimme sopineet, että Siskon tytär perheineen tulee illastamaan kanssamme ja että toisillemme tarkoitetut joululahjat annetaan ja avataan jo silloin. Alustava joulu oli etenkin perheen kolme ja puolivuotiaalle pojan naskalille täyttymys, sillä joulupukin odottaminen oli ottanut koville. Olimme ostaneet pojalle kauniin kylpytakin, ja hän sattui vahingoksekseen avaamaan juuri meidän pakettimme ensimmäisenä. Voi sitä itkua ja hammastenkiristystä, mikä avaamisesta seurasi. Poika itki sydäntä särkevästi ja kirkui, ettei hän ollut halunnut mitään pyyhettä vaan leluja. Minua tuppasi naurattamaan, mutta sain itseni pysymään kurissa. Ja tulihan niitä lelujakin lopulta.

Itseäni pukki suosi. Sain aivan ihanan Vespa-repun. Se on juuri sen mallinen, jollaisen olin ajatellut hankkivani, mutta sen lisäksi se on vielä Vespa. Olin niin onnellinen, että kyyneleet kihosivat silmiini. Lahjan antaja saattoi todellakin nähdä onnistuneensa valinnassaan. Sain myös kaksi Elena Ferranten kirjaa ranskaksi. Ilokseni havaitsin, että ranskani sujuu sen verran hyvin, että lukunautinto säilyy.

Viimeisen yön vietimme Siskon tyttären perheessä. Illallisella oli pari muutakin nuorison edustajaa, joten jatkoimme vielä ruokailun jälkeen tovin. Vaikka kovin myöhään emme valvoneetkaan, tuntui pikku miehen kahdeksalta toteuttama aamuherätys hiukan varhaiselta. Sellaista se lapsiperheen elämä kuitenkin on, joten siihen sopeuduimme.

Kotimatkalle lähdimme illansuussa. Nyt sentään ravintolavaunun henkilöstö oli palannut asemapaikalleen ja tarjoilu pelasi. Tyytyväisinä palasimme kotiin, sillä matka oli erittäin onnistunut. Sovimme tapaavamme tästä lähtien hiukan useammin, eikä siitä ole vaikea pitää kiinni. Niin tervetulleiksi me itsemme aina Lyonissa tunnemme.